"Hyvän blogitekstin tärkein ominaisuus on se että se on valmis"

Otsikon lausahduksen alkuperäinen muoto kuuluu "hyvän gradun...". Luin tuon viisauden aikanaan muistaakseni Gradutakuu-blogista ja se kannatteli minua graduntekoni loppuvaiheen.

Mulla on täällä blogin työpöydällä 21 keskeneräistä tekstiä. Kaksikymmentäyksi! Osa on melkein julkaisuvalmiita, osassa on vain lause tai kaksi, tai pelkkä otsikko. Mitä hemmettiä näitä täällä jemmailen? Tyypillinen tarina on, että saan idean postaukseen, alan kirjoittaa, ja homma jää kesken kun pitäisi kaivaa esiin jokin linkki tai muuta sellaista. Sitten huomaan, että on kulunut puoli vuotta, ja vaikka jaksaisin ja ehtisin nyt etsiä linkin, postaus on sillä tavalla 'vanhentunut' ettei se enää kuvaa tämänhetkistä tilannetta tai mielenmaisemaa. Vaikka olisikin melkein valmis, kuvillakin varustettu, hieno postaus.

Mälsää.

Pikkulapsielämän syvin olemus on, että kaikki jää aina kesken. Tai sitten tulee tehdyksi vähän vasemmalla kädellä. Olen perfektionisti-prokrastinaattori. Jos en ehdi tai jaksa tehdä jotakin asiaa "kunnolla", omien standardieni mukaan hyvin, alan lykätä ja vältellä sen tekemistä. Tapahtuu työssä, tapahtui opinnoissa, tapahtuu kotona. Ainoa tapa, jolla voin oikeuttaa itselleni "huonosti" tekemisen, on aikapaine eli se, että asia on pakko tehdä eikä sitä voi enää lykätä. Vähemmällä stressillä ja säädöllähän pääsisi, jos laskisi riman alas jo paljon aikaisemmin. Mutta kun en mä voi tehdä tietoisesti sekundaa! Apua. En mä voi antaa ihmisten luulla etten muka pysty parempaan? Klassinen kympin tytön syndrooma?

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita vasemmalla kädellä; tekemään tietoisesti vähän vähemmän kuin parhaani. Tai oikeastaan voisi puhua sen hetken parhaasta - siitä parhaasta, jonka voin juuri niillä resursseilla tehdä ilman että palan loppuun. Ennakointia ja realismia. Myös priorisointia: mitkä asiat minulle on todella tärkeää tehdä hyvin, ja mihin taas voin käyttää vähemmän energiaa eikä kukaan kärsi. Yksinhuoltajavanhemmaksi tulo on auttanut prosessissa, mutta opettelua tämä yhä paljon on.

Duunipaikan kahvinkeitin: paras ystäväni valvottujen öiden jälkeen!

" "Doing your best" does not mean working yourself to the point of a mental breakdown. "

- mukaillen: Peaceful Mind Peaceful Life

Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Hyvää yksinhuoltajien päivää!

Hei, tänään on taas Se Päivä eli kansainvälinen yksinhuoltajien päivä! Onnea meille yksinhuoltajille! Tosi hyvin me vedetään. ^^ <3

Iltapöhköt joulun kynnyksellä

Minun ja Murun iltarutiinien olennaisimmaksi osaksi on muodostunut pöhköttelyhetki sängyllä. Se kestää luullakseni puolisen tuntia (harvoin katson kelloa kun aloitamme), joskus reippaasti ylikin, ja joskus alle. Se on meille molemmille päivän purkamisen hetki, uudelleenlatautumisen hetki, läsnäolon ja kalibroinnin. 

Kun puuro on syöty ja yövaippaan vaihdettu, ja äitikin säkällä tehnyt jo joitain omia iltatoimiaan (jotka kyllä keskeytyvät armotta jos Muru kertoo olevansa jo niin väsynyt että on aika aloittaa sänkyhetki), keräämme lelut, sammutamme valot ja könyämme petiin. Sängyllä luemme kirjan tai pari, loruttelemme, juttelemme päivän tapahtumat läpi. Minä kerron, mitä kaikkea tänään on tehty, ja Muru omalla vuorollaan selostaa ja purkaa omat juttunsa ("thääthä", "äyääe", "mmph", "prrt").

Halailen, kutittelen ja pusutan Murua. Nautimme toistemme seurasta, hassuttelemme. Nostan häntä käsistä istumaan ja kaadan takaisin peiton päälle, hän nauraa. Joskus hän nauraa myös ihan omille jutuilleen; tänään, selostaessani mitä olimme päivän aikana tehneet, Muru katsoi ohitseni kattoon tai verhoihin ja hekotteli. 

Murun JA ÄIDIN suosikki-iltakirja. 

Sänkyhetken ajaksi pyrin jättämään kännykän toiseen huoneeseen, jotta olisin läsnä Murulle. Se tekee hyvää meille molemmille. Jos olen oikein väsynyt tai muulla tavalla lopussa, otan kännykän tai lehden mukaan ja vilkuilen sitä välillä. 

Näiden hetkien jälkeen, Murun nukahdettua, oloni on tyhjiin imetty - olipa päivä, ajattelen useinkin päivän päätteeksi. Samalla olen täyteen pumpattu: rakkautta, tarkoitusta, iloa. Annan Murulle kaikkeni päivittäin. Ja yleensä menen sen tehtyäni ÄKKIÄ nukkumaan. 

---

Minulla on mielessä paljon juttuaiheita, joten en ainakaan ole lopettamassa blogia, vaikka moista väläyttelinkin aiemmin. ;) Sitä en tiedä, milloin ehdinjaksan kirjoittaa nuo kaikki jutut. 

---

Joululta odotan: mässäilyä (juustot ja viini! viime jouluna en saanut!), leffojen katsomista siskon kanssa, OMAA AIKAA. Omaksi ajaksi riittää, että istahdan toviksi sohvalle luurit korvilla ja joku leikkii Murun kanssa samassa huoneessa, vastaa hänen tarpeisiinsa minun sijastani hetken ajan. Ja olen kuitenkin lähellä ja voin katsoa kun Muru hymyilee, ottaa syliin jos tulee tarve.

Niin, ja olen luvattoman innoissani myös Murun lahjojen avaamisesta! :D Vaikka suurin piirtein tiedänkin, mitä sieltä on tulossa. Ai miten niin elän lapseni kautta? <3 

Joulumekko.

Muru 2 kuukautta 22 päivää

Rankka ilta, murulla kova tohotus päällä; hän tarvitsi seuraani ja hympsyttelyä niin intensiivisesti etten ehtinyt itse syödä, saati käydä suihkussa. Murun nukkumaanmenon jälkeen valvoin itse vielä yli tunnin, mitä en yleensä tee - viime päivinä oman ajan kaipuuni on ollut kova, nimenomaan sellaisen valve-oman-ajan. Pääsääntöisesti käytän yksinoloajan lepäämiseen: kun joku vie murun ulkopäikkäreille kantorepulla tai vaunuilla, minä painun äkkiä sänkyyn, säkällä välipalan kautta. 

Terveydentilani on yhä jokseenkin hanurillaan - en halua mennä yksityiskohtiin, mutta on henkisesti rampauttavaa kun kärsin fyysisesti tukalasta olosta kolmatta kuukautta. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kysymys, epämukavasta ja kuluttavasta kyllä. 

Koskahan kirjoitan synnytyksestä? Se on työn alla! Synnytys oli minulle loistava kokemus! 

Kaikkea tätä tässä on paljon, intensiteettiä, härdelliä. Symbioosia; tiedostan tarvitsevani omaa aikaa mutta sydämessäni on iso vastustus siihen, ikävä ehtii tulla jos muru nukkuu yli parin tunnin päikkärit. <3 

Rakkautta on eniten. Kun käyn nukkuvan murun vierelle, myhyän mahdollisimman liki, jotta saan haistella ja pussata pientä päätä. RAKAS! <3 

Hyvää yksinhuoltajien päivää!

Ostin minulle ja H:lle ruusuja tietämättä edes mikä päivä on. Tänään on kansainvälinen yksinhuoltajapäivä. Ihanaa iltaa ja viikon jatkoa ja kevättä ja elämää kaikille kanssayksinhuoltajille! Kukoistetaan! <3 

Kirjoja itselliselle mamalle

Tässä lukusuosituksia kaikille, joita kiinnostaa kirjallisuus itsellisestä äitiydestä! Joukossa myös pari teosta yksinhuoltajuudesta laajemmin. Itse olen saanut näistä teoksista valtavasti tukea, iloa ja pohdinnan siemeniä. Toivottavasti suosituksistani on hyötyä muillekin.


Musta tulee perhe
Voimakirja yksin odottavalle

Eve Mantu, 2006

Paras! Mannun läpipositiivinen ja samalla realiteetteja syleilevä tsemppausteos on minulle lähes pyhä kirja. Teos on suunnattu kaikille yksinodottajille, oli odotukseen johtanut polku millainen tahansa.

Mantu kirjoittaa esimerkiksi ydinperheoletuksen dumppaamisesta, oman napanuoran katkaisemisesta, tukiverkkojen punonnasta sekä mielikuvien voimasta. Hän antaa survival-vinkkejä arjen soihin - mutta ei koskaan "vauvaelämä on kamalaa laahaavaa selviytymistaistelua" -asenteella, vaan aina ilon kautta ja kannustaen. Hän kirjoittaa sopivasta mukautuvuuden ja suunnitelmallisuuden tasapainosta sekä siitä, miten jokaisella on oikeus ja velvollisuus tehdä juuri ne ratkaisut jotka tuntuvat hyvältä itsestä (eivätkä esimerkiksi naapurin tädistä).

Minulla ei ole tätä kirjaa omana, sillä painos on myyty loppuun eikä uutta liene tulossa. Jos satutte näkemään tämän vaikka kirpparilla, tietäkäätte että eräs Donna olisi varsin happy saadessaan tämän yllätyslahjaksi. ;) 

Choosing Single Motherhood
The Thinking Woman's Guide
Mikki Morrissette, 2008

Tämä on tiukka kakkossuosikkini Mannun jälkeen, ja tämän hankinkin omaksi vuonna 2013 (lohduksi ja tukipilariksi, kun olin saanut tietää eräiden läheisten odottavan lasta). Pidän kirjoista, jotka ovat paitsi asiapitoisia, myös persoonalliseen ja jutustelevaan tyyliin kirjoitettuja. Tämä on sellainen! 

Tuhdissa teoksessa paneudutaan SMC:yden eri ulottuvuuksiin huolella. Selostukset spermapankeista valokuvineen ja älykkyysosamäärineen ovat harvoille suomalaisille lapsenhankkijoille relevantteja, mutta esimerkiksi pitkä luku stressin- ja arjenhallinnasta on erinomaisen käyttis.

Eniten olen varmaankin lukenut teoksen alkuosiota "Typical Inner Conflicts". Se pureutuu epäilyksiin ja ristiriitaisiin tunteisiin, joita itsellistä vanhemmuutta harkitseva saattaa joutua käymään läpi: Olenko yksinhuoltajamateriaalia? Onko minulla tähän varaa? Osaanko päästää irti ydinperheunelmasta?

Kaikkiaan Morrissetten tyyli vetoaa minuun henkimällä suunnitelmallisuutta ja määrätietoisuutta. Samalla sekin kannustaa olemaan joustava matkalla kohti vanhemmuutta.

Single Mothers by Choice 
A Guidebook for Single Women Who are Considering or have Chosen Motherhood
Jane Mattes, 1994

Tämä lienee kentällämme "perusteos", sillä olen törmännyt useisiin mainintoihin tästä. Tämän perhemuodon esittely on toki ollut poikkeuksellista 90-luvulla. Nykyisellään kirja on mielestäni paikoin vanhanaikainen, mutta silti paljon hyvää asiaa sisältävä. Ohut ja kevyt, käy vaikka matkalukemiseksi. 

Mattes kirjoittaa mm. erilaisista äidiksi tulemisen tavoista, lapsen isäkysymyksiin vastaamisesta sekä miehen mallista - ja maman sosiaalisesta elämästä, myös treffielämästä. Erityisesti pidän luvusta, jossa käsitellään itsellisen äidin lapsivuodeaikaa. Onpa ihanaa että meidän ei tarvitse huolehtia siitä, saako puoliso tarpeeksi huomiota, kun uppoudumme vauvakuplaamme! Ensiviikkojen kaoottisuutta kehotetaan syleilemään - lempeä suhtautuminen omaan itseen ja omiin kykyihin on tässä(kin) aivan olennaista. Arkista ennakointia ja avun pyytämistä tietysti suositellaan.

Tukiverkoista puhutaan myös ihanasti: Mattes päättelee, että mitä vahvempi tuki äidillä on ympärillään, sitä tyytyväisempi tämä on elämäänsä raskauden aikana (ja varmasti sen jälkeenkin). Allekirjoitan! <3 Lauma on niin tärkeä.

Single by Chance, Mothers by Choice
How Women are Choosing Parenthood Without Marriage and Creating the New American Family

Rosanna Hertz, 2006 

Tämä on taas paksumpaa sarjaa, melko analyyttinen, sisältää kiintoisia kaavioita sekä syvää pohdintaa. Aiheena on esimerkiksi se, miten tulevan SMC:n lapsentekosuunnitelma ja identiteetti tyypillisesti rakentuvat vaiheiden kautta: pohdintavaihe, "soutaa ja huopaa" -vaihe, laukaiseva tapahtuma...

Tätä vasten oli kiinnostavaa pohtia, mikä oli minun projektini lopullisesti laukaissut tapahtuma (catalytic event, the point of no return). Uskon että se oli elokuussa 2015 saapunut, kipeää tehnyt tieto läheisen ystäväni raskaudesta. Hertzin teoksessa tykkään myös esimerkiksi taulukosta, joka esittelee neljä tapaa olla kuviossa, jossa on kaksi aikuista ja yksi lapsi (kuva alla). Parisuhde yhteisen vanhemmuuden kera on vain yksi näistä tavoista.

The Single Mom's Little Book of Wisdom
42 Tidbits of Wisdom to Help You Survive, Succeed and Stay Strong

Cassandra Mack, 2006

Mackin ohukainen teos sisältää osa-alueita kuten paineen alla selviytyminen, onnellisuuden tavoittelu ja itsen toteuttaminen sekä heilastelu. Muutamia helmiä löytyy - kuten lause "you can't save your face and your ass at the same time", joka viittaa siihen, että joskus arjen dilemmoista on vaan pokkana luovittava läpi ja sivuutettava täysin se, mitä muut ihmiset ajattelevat. Kaikkiaan teos nojaa mielestäni liiaksi stereotypioihin (esim.: oletukseen, että jokaisella yksinhuoltajaäidillä on taustalla kariutunut ja todennäköisesti dramaattinen miessuhde). Hauska pikku lukupaketti silti, ihanan kevyttä tsemppimatskua vaikka aamiaispöytään!


---

Voin lainata näitä teoksia luotettavalle kanssablogistille tai lukijalle; laita sähköpostia! Hyllystäni löytyvät siis nämä kaikki paitsi Mantu. Voin myös kertoa näistä lisää - kysykää toki! Jos olet itse lukenut jonkin näistä, tai jonkin muun hyvän kirjan samojen teemojen liepeiltä, kerrothan siitä kommenteissa. :)

Suhtautuminen itselliseen äitiin

Toistaiseksi olen kohdannut vain positiivista suhtautumista projektini ja odotukseni tiimoilta! Mutkattoman positiivista ja uteliaan positiivista. Olen ollut tästä yllättynytkin. Kaveripiirini kyllä tiesin avarakatseiseksi jo ennalta, mutta myös töissä ja "tuolla ulkona" on suhtauduttu ihanasti.

Ainoat karut kommentit, sarjaa "ootko hullu" ja "älä nyt pilaa elämääs", tulivat omalta äidiltäni. Ne satuttivat, mutta nyt niistäkin on jo vuosia, ja tuleva mummu höpöttelee haltioissaan masulle.

Puhun itsellisestä äitiydestäni täysin avoimesti, mutta ihan joka tilanteessa en jaksa kertoa - tai jätän asian toisen ihmisen kysymisen varaan. Selkeät väärinkäsitykset tietysti korjaan heti, mutta usein kerron simppelisti vain odottavani vauvaa, ja kerron kaiken muunkin minä-muodossa. Minä asun siellä ja siellä, minä olen menossa ultraan, minä olen hankkinut vaatteita ja kantoliinoja.

Kun neuvolakäynnin ajankohtaa jouduttiin vaihtamaan, terveydenhoitaja soitti. Hän pahoitteli korvaavien aikojen vähyyttä ja sitä ettei nyt voida varmistaa, sopiiko uusi aika miehelle. En ollut varma mitä kuulin, joten pyysin toistamaan. Hoitaja hiljeni sekunniksi, takelteli ja kysyi sitten epäröiden: "Niin että mahtaako muille perheenjäsenille sopia tämä aika...?" Muistutin häntä yksinodottajuudestani. Hän pyysi useita kertoja anteeksi ja sanoi että minä ja vauva olemme oikein tervetulleita käynnille seuraavan viikon perjantaina. Kiitos, me tullaan, vastasin.

Vanhassa blogissa kerroin kuinka personal trainerini elokuussa häkeltyi uutisesta, mutta hyvässä mielessä.

Sitten oli esimerkiksi tämä keskustelu vähemmän läheisen tutun kanssa bileissä:
"Mä odotan vauvaa."

"Ai, mä en ookaan tavannu sitä sun miestä." (Tässäkin puoliso-oletuksen lisäksi sukupuolioletus, täydet pisteet!)

"Mulla ei oo miestä."
"...Okei, että semmonen sitten kävi."

"Ihan suunnitellusti kävi, menin yksin hedelmöityshoitoihin."

Eräs vanhempi työkaveri sen sijaan päätteli onnistuneesti rivien välistä, että olen itsekseni asialla. Ilahduin! Hän alkoikin vuolaasti kertoa kasvattaneensa myös oman, nyt jo aikuisen, lapsensa yksin.

Moni on kiinnostunut hoitojen kulusta ja hinnoista sekä luovuttajan valinnasta. Eräs ystävä kysyi, oliko prosessi rankka. Hedelmöityshoitoja yleensä ajatellaan rankkoina ja unohdetaan, että yksin hoitoihin hakeutuvalla ei lähtökohtaisesti ole taustalla biologista lapsettomuutta. Heinäkuu eli inssien välinen taukokuukausi kyllä oli minulle rankka, mutta rankempi oli hoitoja edeltänyt päätöksentekoprosessi, ja kaikkein rankin oli päätöstä edeltänyt pitkän pitkä lapsenkaipuuaika.

Useimmat tutut kehuvat itsellistä äitiä rohkeaksi, nostavat hattua, jakavat verbaalista respectiä. Tykkään siitä! Omastakin mielestäni nimittäin ansaitsen hatunnostoja.