Synnytyssaaga, osa 1 (sisältää perätilatarinan päätösosan)

Tämän tarinan kirjoittaminen on ollut listalla jo tovin. Onneksi tämä on edelleen hyvin muistissa. Nyt tuntuu hyvältäkin muistella tätä. 

Alkusanat: Minulla oli loistava synnytyskokemus! Voin kirkkain silmin sanoa että synnytys oli mahtava, vaikka ennen ja jälkeen synnytyksen koinkin monenmoista ei-lainkaan-mahtavaa.

Muru oli siis ollut päättäväisesti perätilassa vähintään viikolta 30 saakka, todennäköisesti jo pidempään,  joten olin valmistautunut perätilasynnytykseen. Bebellä oli kuitenkin mamalle vielä yllätys. 

Kun kävin kontrollissa 24.4., tyyppi olikin kohdussa niin ylhäällä, että lääkäri ehdotti vielä ulkokäännösyritystä - siis viikolla 39+2. Kokeiltiin ja minua jännitti. Muru ei kääntynyt, lähdettiin pitkittyneen (ja kuumottavan) sykeseurannan jälkeen kotiin. Seuraavana päivänä oltiin taas masumurun kanssa kylpylässä, missä hän mylläsi ylettömästi ja tuntui olevan poikittain. Pelkäsin, että ulkokäännösyritys oli rohkaissut häntä kääntymään poikkitilaan, jolloin edessä olisi ollut luultavasti varma sektio. 

Seuraavan päivän aamuna huomasin, että masun muoto oli erilainen, litteä. En bongannut ylävatsalta enää päätä, vain raajamaista muljuntaa, joten veikkasin murun kääntyneen itsekseen pää alaspäin. Niin hän sitten olikin tehnyt - siis viikolla 39+4.

40+2, vappupäivänä, kirjoitin että taidan olla tulossa kipeäksi. Pää tuntui paksulta ja yleisvointi hytisevältä. Varsinaisia flunssaoireita (kurkkukipu tms.) en tuntenut, mutta painelin apteekkiin ja ruokakauppaan kokoamaan flunssantorjunta-arsenaalin sinkkisuihkeineen ja sitruunoineen. 

40+4 marssin äitiyspolin kontrolliin todentamaan, että muru tosiaan oli kääntynyt. Edeltävän yön unet olivat jääneet lyhyiksi, koska olin jollain tavalla jännittänyt käyntiä - ehkä alitajunta tiesi että kummia tapahtuu. Olin shoppaillut yötä myöten kantoliinoja netissä. Polille suunnatessani tuumasin, että takaisin kotiin päästyäni nukkuisin viiden tunnin päikkärit. Ihan varmuuden vuoksi - siltä varalta että tarvitsisikin jostain syystä jäädä osastolle - pakkasin mukaan päiväkirjan ja muita pieniä selviytymistarvikkeita.

Vauva siis oli kääntynyt - MUTTA minun verenpaineeni oli niin reippaasti koholla, että minut passitettiinkin osastolle kuljettamatta lähtöruudun kautta. Ahdistuin kovin, sillä olisin tietysti halunnut kotiin. Odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä, nukkumaan univelkaa pois. Lääkäri oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, ettei minulla niillä verenpaineilla ollut asiaa kotiin. Hän olisi mielellään lähtenyt heti käynnistämään synnytystä, mutta minä halusin odottaa seuraavaan päivään, joten vointiani jäätiin seuraamaan. Oireeni viittasivat raskausmyrkytykseen: kohonnut verenpaine; hengenahdistus; kova päänsärky ja pöhnäinen, tykyttävä olo; vapina; turvotus etenkin kasvoissa. Alkujaankaan ei siis mistään flunssasta ollut kysymys. Varsinainen raskausmyrkytysdiagnoosi jäi kuitenkin saamatta, koska virtsa oli puhdas proteiinista.

Synnytyskumppanini, doulani ja äitini täydensivät selviytymistarvikevarastoani, toivat ruokaa ja synnytyskassin sekä tsemppasivat - ja tekipä doulani minulle illansuussa myös vyöhyketerapeuttisen hoidon synnytyksen (luonnonmukaista) käynnistymistä vauhdittamaan.

--

Jatkuu ensi jaksossa! 

Nimiäiset

Nimiäiset olivat minulle vähän samankaltainen kokemus kuin synnytys. Valmistelin tapahtumaa huolella, vaivalla ja antaumuksella; tapahtuman lähestyessä kävin levottomaksi; valmistautumisaika tuntui loppuvan kesken; lopulta se oli erilaista kuin olin ajatellut; olin koko ajan ihme draivissa ja vähän pihalla; en syönyt melkein koko päivänä mitään; tukijoukot kannattelivat ja kehuja tuli; käteen jäi paljon toipumista ja iso rakkaus! 

Synnytys oli kyllä simppelimpi homma. Nimiäisten aikaan olin kuitenkin paremmin levännyt; sekä ennen että jälkeen juhlien oli varsin hyvin nukuttu yö! 

Edelleenkään en voi kuin ihmetellä sitä että minulla on lapsi, oikea pieni ihminen täällä minun kanssani joka päivä ja yö. Hän on yhä enemmän henkilö - nyt hänellä on nimikin. Tänään, kaksi päivää juhlien jälkeen, nimi alkoi istua suuhuni ja tuli oikeasti käyttöön, aiemman kutsumanimen tilalle. 

Rakkaani rakkaani rakkaani, äidin rakas. <3

Laskettu päivä + 2

Hyvää vappupäivää kaikille lukijoille! 

Ostin meille tällaisen! Vuoden kuluttua pallon valinnassa huomioidaan myös H:n mieltymykset. 

Tänään teki mieleni, kolmen kotoilupäivän jälkeen, nähdä vähän ihmisiä. Sopivasti näinkin, paria kaveria, syrjässä isoimmasta vappuhumusta. Kelasin, että ensi vappuna sitä pyöritään täällä (tai jossakin) lähes vuoden vanhan H:n kanssa. Huisia! 

Tilaamani ihana kantoliina saapui, tänään avasin sen postipaketista ja ihailin. Ihana ihana! NIIN HIENO!! Pian siihen kiedon H:n! 

Tänään tuntuu hippusen flunssaiselta. En haluaisi synnyttää kipeänä, ja kipeänä olo on tietysti muutenkin mälsää, joten koetan tehoparantaa itseni. 

Supistuksia? Hiukan lisääntyvästi, mutta edelleen vaatimattomia. Saa nähdä tuleeko H rytinällä sitten kun päättää. Hän touhuaa ja myllää! Ehkä hän ei erityisemmin välittäisikään syntyä, vaan jäädä kohtuun bilettämään?

Rakkauteen pakahtumista. Syvää  ja avaraa sielun onnellisuutta, vaaleansinistä, taivaansinistä. Rauhoittumista kotiin; ei kiire mihinkään, emme tarvitse enää mitään. Samalla malttamatonta odotusta, maagiset päivät!

Perätilatarina, osa 3 (kolme päivää laskettuun aikaan)

Vielä jatkuu tämä saaga! Otsikon oikeastaan pitäisi olla "tarina H:n mylläyksistä", koska nyt en enää oikein tiedäkään, miten päin rakas on!

Ensinnäkin: Toissapäiväisellä äitiyspolin kontrollikäynnillä (rv 39+2) yritettiinkin vielä ulkokäännöstä! Kolme viikkoa aikaisemmin (rv 36+3) H oli ollut yrittämiseen liian alhaalla, mutta hän sitten tosiaankin oli vain käymässä alakerrassa silloin. Toissapäivänä hän lillui pylly ylhäällä irrallaan mukavassa määrässä vettä. Lääkäri tarjosi käännöstä auliisti, ja minä päätin että kokeillaan. 

Minua jännitti käännös H:lle mahdollisesti koituvien riskien vuoksi. Lääkäri toimi kuitenkin hellästi, ei missään nimessä väkivalloin. Hän kokeili kolme kertaa, ja kun H ei lähtenyt kääntymään, lopetettiin. (Peppu kyllä lähti nousemaan, mutta pää ei lähtenyt seuraamaan.)

Yrityksen jälkeen otettiin sykekäyrää. Käyrä oli alkuun liian monotoninen, mikä myös oli pelottavaa. Lopulta saatiin kuitenkin laitteelle vilkasta menoa taattuun H:n tapaan, ja myös kyseisen illan mittaan hän liikuskeli normaalisti. En silti tahtonut uskaltaa mennä nukkumaan, ja nukuin ystävän sohvalla, koska en halunnut olla yksin. Oli todella hurja päivä! Huoli omasta lapsesta on huhhuh niin valtava ja hallitseva. Juuri näitä maailmanlopun rakkaustunteita olen kyllä vuosikaudet odottanut pääseväni tuntemaan, hyvässä ja pahassa. <3

No entäs nyt sitten? H ei kääntynyt toissapäivänä, mutta eilen hän möyri kuin mikä, ja tänään olen ollut todella hämmentynyt hänen asennostaan, sillä pää tuntuu kadonneen ja ylävatsani olevan täynnä raajoja! Ja mahdollisesti peppua?! Ei ainakaan päätä.

Masu litistyi ja kutistui silminnähden viime yön aikana, mutta H ei kuitenkaan varsinaisesti tunnu laskeutuneen, vaihtaneen asentoa vain. Hän on niin kauan istunut pää tuossa sydämeni alla hollilla, ja nyt tuntuma on jotain aivan muuta.

Synnytyksessä, tai viimeistään viikon päähän sovitulla seuraavalla äitiyspolin käynnillä, nähdään miten päin kaveri on. En ylläty enää mistään. :D Masussani  muhii todellinen villi kortti.

Toissapäivänä kohdunsuu tuomittiin epäkypsäksi, mutta parissa päivässä tuntuu tapahtuneen. Vyöhyketerapeutti kommentoi tänään samaa (oi, olen jäänyt vähän koukkuun vyöhyketerapiaan); kohdun vyöhykkeet olivat arat. Tänään on ollut uudenlaisia kohtutuntemuksia ja ennen kaikkea henkisiä tuntemuksia, täpinää. Olen valmis!

Mutta nyt nukkumaan! 

Perätilatarina, osa 2

H jäi perätilaan, ja suunnitteilla hänelle on nyt alatiesyntymä peppu edellä. Synnytyksen spontaani käynnistyminen olisi suotavaa. Tähän mennessä minulla on ollut vasta aavistuksenomaisia supistuksia. H on kyllä ollut hyvin aktiivinen jo toista viikkoa, jotain hän siis valmistelee!

Miten perätilatarina eteni? 

27.3. (rv 35+2) minulle tarjoiltiin jo ulkokäännöyritystä, mutta en halunnut sitä vielä tuolla viikolla riskien vuoksi, sekä sen vuoksi että ennuste H:n kääntyvyydelle vaikutti hyvältä vielä viikonkin päähän. Jatkoin lantion pehmentelyä vyöhyketerapian ja Spinning Babies -harjoitusten parissa. H ei kääntynyt, mutta vyöhyketerapia oli rentouttavaa ja kivaa.

2.4. (rv 36+1) rentouduin kylpyläkäynnillä ystävän kanssa. H tuntui olevan hyvin irrallaan ja ylhäällä, ja fiilistelin sitä miten hän hölskyi pitkin kohtua veden alla ollessamme. Sitten kuitenkin tuntui että H upposi alaspäin ja taaksepäin, juuri siellä kylpylässä (tarkemmin ottaen porealtaassa) ollessamme. Ehkä hän vaihtoi hieman asemiaan, mutta en tuntenut vielä tuona enkä seuraavanakaan päivänä alalantiossa painetta, joka kertoisi hänen "telakoituneen". 

Parin päivän kuluttua (4.4., rv 36+3) lääkäri totesi H:n humpsauttaneen peppunsa sen verran alas, ettei käännöstä voitu enää yrittää. Hän veikkasi, ettei käännös olisi onnistunut edelliselläkään viikolla, koska H on ollut perätilassa jo niin pitkään - kun taas edellisen viikon lääkäri oli veikannut että seuraavallakin viikolla vielä voisi kääntyä. Eri näkemykset, mene ja tiedä.

Tuon päivän (36+3) iltapäivänä, ja sitä seuraavana päivänä, H olikin selvästi alhaalla. Sitten paine taas hellitti, minkä jälkeen H:n pää on jälleen möyrännyt ylempänä, missä voin silitellä sitä, piirrellä siihen sydämiä ja epähuomiossa napauttaa mupua nepparilla ohimoon, kun laitan takkia kiinni. Aika ainutlaatuista, että H:n pää on näin lähellä ja loppuun asti paijattavissa. <3 Hetkittäin tajuan, että useimpien vaavien tapauksessa tosiaan on toisin. 

H tuskin enää kääntyy, vaikka hiukan vielä pomppisi ylös alas. -- Juuri tämän kirjoitettuani itse asiassa huomasin, että nyt hän taitaa olla alempana taas. -- Lääkäri sanoi myös, että vaikka H vielä asettaisi jalkansa Buddha-asentoon (peräjalkatarjonta), se on yhtä mainio asento syntyä alateitse kuin linkkuveitsiasento (pakaratarjonta). Jalkatarjontaan (jalat suorana alaspäin) ujuttautuminen taas olisi H:n tapauksessa epätodennäköistä. Tarjonta tarkistetaan taas ensi viikon kontrollissa - tai synnyttämään tullessamme, kumpi onkaan ajankohtaista ensin. 

Odotan H:n tuloa suurella rakkaudella. <3 Minulle toivotettiin tänään (rv 38+4) kärsivällistä loppuodotusta, mutta ei tässä mitään kärsittävää ole. :) Sen sijaan sanon H:lle välillä että älä tule ihan vielä tänään; olen tehnyt viimeisiä vauvahankintoja ("ai niin, tarvitsemme muuten ehdottomasti sen-ja-sen") ja kotijuttuja. Nyt alkaa olla kaikki siinä mallissa että muru saa tulla; sairaalakassitkin pakattuina. Minä haluaisin lillua kylpylässä joka päivä. Myös kävely ja sauna tekee hyvää. Unirytmiä yritän vaalia, mikä on välillä haaste.

H muru, rakastan. <3 

Raskauspäivitys rv 36+0 (sisältää stressiä ja supistuksia)

Viime päivät ovat olleet aika uudenlaisia! Aika tukalia monin paikoin. Henkisesti ja fyysisesti. 

Tarina alkoi tämän viikon maanantaina, kun kävimme äitiyspolilla. Olin täysin olettanut, että H:ta ei lähdettäisi kääntelemään vielä silloin (rv 35+2), vaan kyseessä olisi kartoittava käynti. Näin minulle olivat veikanneet myös terveydenhoitaja ja kätilö. Lääkäri oli kuin olikin kuitenkin valmis kokeilemaan kääntöä heti. Käännön edellytykset näyttivät hyviltä, koska H oli siro, ei ollut vielä laskeutunut, ja vettä oli hyvin. 

Minä en kuitenkaan kokenut olevani valmis! En halunnut vielä noilla viikoilla ottaa kääntöön liittyviä riskejä; että synnytys käynnistyisi tai että napanuora alkaisi kiristää ja jouduttaisiin sektioon. Halusin kokeilla pehmeät keinoni ensin. Halusin parantaa käännöksen onnistumisen mahdollisuuksia rentouttamalla rauhassa lantiotani. Halusin tulla käännökseen henkisesti valmistautuneena, en äkkinäisen "ai joko nyt" -stressipiikin kera, joka myöskin saisi varmasti lihakseni jännittymään ja tekisi manööveristä hankalamman. Sain poliklinikalta puolen tunnin teetauon mittaisen miettimisajan - vain puoli tuntia! - jonka aikana soitin doulalle ja vyöhyketerapeutille purkaakseni ajatuksia. Sen jälkeen väräjävästi päätin, että ei käännellä vielä. 

Tietysti olen jälkiviisaana miettinyt, että olisihan käännöstä voinut jo maanantaina kokeilla. Tietysti minua jännittää, onko H enää ensi viikon käynnillä niin altis kääntymään - kun nyt takana on myös kaksi vyöhyketerapiasessiota, jotka kyllä ihanasti rentouttivat mamaa ja tulivat sikäli tarpeeseen <3 mutta eivät vaikuttaneet H:n asentoon. Tein kuitenkin sen hetken parhaan päätöksen sen hetken resursseilla, ja siitä minun olisi syytä itseäni helliä eikä moittia! Kunpa aina osaisin tämän. 

Nämä päätökset ovat niin isoja, niin todellisia, eivätkä koske vain minua. Vain minä voin tehdä ne, mutta teen ne myös H:n puolesta. Paitsi tietysti sen, kääntyykö hän oikeasti lopulta vai ei (minulla on itse asiassa kutina, että ei). 

Synnytystoiveeni olivat olleet minulle jo pitkään selkeitä -- mutta sitten tuli perätilaylläri. Toiveeni eivät sikäli ole muuttuneet, että toivon edelleen mahdollisimman luonnonmukaista alatiesynnytystä, mutta "käännelläänkö vai eikö käännellä" -mietinnät ja tämän asian jännittäminen sekoittavat pasmojani, ja perätila asettaa alatiesynnytykselle tiettyjä raameja.

Stressiäni on lisännyt toissapäivänä ilmaantunut ylävatsan vasemman puolen kipu. Se on melko lievää, lievennyt entisestään, ja voi liittyä huonoon nukkumisergonomiaan (tai jopa itse stressiin). Mainitsen siitä neuvolaan maanantaina, jos se vielä jatkuu. Joka tapauksessa uudenlaiset kivut tässä tilanteessa tekevät minut levottomaksi. 

Niin, viime päivinä olen siis myös panikoinut kodin valmistumisesta ja testaillut patjoja. Nyt tiedän mitkä patjat haluan. Enkä hetkeäkään liian aikaisin, koska parina viime yönä lonkkani ovat toden teolla kipeytyneet sohvalla nukkumisesta! Ja ties vaikka ylävatsan kiristys myös liittyisi siihen. 

Eilen kävin kaveriporukan illanvietossa, koska en tule ehkä näkemään kyseisiä kavereita ihan heti uudestaan, ja halusin esitellä kaunista vatsaani. (Elättelin myös toiveita pulikoinnista saunan kera, sillä paikalla oli uima-allas, mutta vesi olikin hyytävän kylmää...) Jäi sellainen olo, että olisin oikeastaan mieluummin mennyt aikaisin nukkumaan. Kotoilun ja käpertymisen kääntöpuoli ovat kuitenkin yksinäisyys ja eristäytyminen, jotka ovat välillä minulle aikamoisia peikkoja. Joskus tiedän tarkoin, kaipaavatko kehoni ja mieleni enemmän rauhaa vai seuraa - joskus taas teen huonon päätöksen. 

Hätkähtäen hoksaan nyt, että eilisessä illanvietossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolla olisi lapsia. Ei edes esimerkiksi uusperheessä elävää. Joukossa on vapaaehtoisesti lapsettomia sekä heitä, jotka haluavat lapsia "ehkä joskus" - ja tietysti muita, joiden tarinaa en tunne. Pari kaveria sanoi "pelkäävänsä raskausvatsoja", joten he eivät halunneet koskea edes vahingossa. Minulle ei selvinnyt, pelkäävätkö he vahingoittavansa vauvaa, käynnistävänsä synnytyksen, räjäyttävänsä masun kuin ilmapallon, vai onko heille vain kestämättömän ufo ajatus että ison ihmisen sisällä on pikkuihminen... 

No. Sitten vielä yksi asia tässä viime päiväin arjessa: Supistukset. "Sullahan on lyhyt matka kotiin", sanoi eräs kaveri eilen lähtiessäni. Reilun kilometrin iltakävely asfalttia myöten ei kuitenkaan nyt ole minulle lyhyt, koska supistelu on ihan viime päivinä lisääntynyt ja tiukentunut, etenkin ilta-aikaan. Se ei tunnu enää niinkään kireytenä alavatsalla kuin vihlontana masupallon sivuissa. Se sanoo "pysähdy heti", ja minä pysähdyn kyllä. 

Myös vyöhyketerapia on saattanut lisätä supistelua. Jos se johtuu siitä, sen ei pitäisi vielä enteillä synnytystä, vaan mennä ohi. 

Joka tapauksessa kaikki tämä on tuonut synnytystä lähemmäksi, ja minulla on tällä viikolla ollut sellainen olo, että synnytän minä hetkenä hyvänsä. "Kaikki" tuntuu olevan kesken (koti sekä minun rentoutumiseni - ja kuinka voin edistää niitä molempia yhtä aikaa?).

Lähipiiri ei tunnu tajuavan, että tarvitsisin apua NYT, en parin viikon sisällä. Laskettu aika on vain karkea arvio. Ymmärrän kyllä, että lähipiirillä on oma elämänsä... Näinä hetkinä kismittää, ettei ole kumppania - ihmistä, jolle minun auttamiseni olisi automaattisesti ykkösjuttu. Onneksi on äitini, mutta hänkin oli juuri pari päivää reissussa ja tavoittamattomissa.

Tässä ei varmaan auta kuin laittaa lepo vielä tiukemmin ykköseksi - lepo, lepo ja lepo, ei mitään tyhjänpäiväisiä illanviettoja. Kaikki turha saa lähteä kalenterista. Ykkösenä lepo, kakkosena koti. Tänään on myös synnytystreffit ystävän ja doulan kanssa; suunnittelemme tulevaa. Voisin keittää nyt aamuteen ja miettiä etukäteen asiat, joita käymme läpi. 

Ja noin niinkuin: Voisin rauhoittua. 

Kuukausi laskettuun aikaan

Mitäs tein tänään?

Ostin asioita kotiin! Viimeisiä asioita. Melkein tein ostopäätöksen patjojen suhteen, jotka siis yhä sängystä uupuvat ja joita olen pari kuukautta katsellut (no okei, pari kuukautta sitten viimeksi katsellut ja sen jälkeen antanut asian hautua). Ylihuominen on oma deadlineni päätökselle. 

NYT on saatava koti kuntoon! Tällä viikolla iski pakottava tarve tehdä loput hommat ja ostokset, ja tämän viikon aikana ne nyt taitavat hoituakin. Miten hienoa! Pesänrakennus? Alkuviikosta minulla oli myös voimakas tarve käpertyä, möhiä ihan vaan kotona kunnes synnytän. Ja toisaalta olin yksinäinen, kuormittunut, reppana. Nyt loppuviikkoa kohden oloni on taas seurallisempi ja liikkuvaisempi, ja huomaan taas että en ole yksin. 

Kävin tänään lantion magneettikuvassa; nyt kartoitetaan, miten hyvin H mahtuisi syntymään alakautta peppu edellä. Eilen kävin vyöhyketerapiassa (ensin pehmeät keinot, sitten ulkokäännösyritys), ja H touhusikin eilen illalla sekä yöllä aika paljon, mutta yhä muru muhii perätilassaan. Miten ihanaa kyllä, että voin silitellä hänen päätään! 

Tällaista meille. Pian olemme sylikkäin. :) 

Ailahtelua (rv 35+1)

Hormonit heittelevät! Loppuraskauden hommaa? Mieliala vaihtuu hetkessä: "ihana päivä ja ihana elämä, taidanpa laittaa ihanaa kotiamme kuntoon!" - - > "olen niin uupunut ja niin yksinäinen ja kukaan ei tarjoa apua, kukaan ei välitä, ja miksei kukaan helli minua!!" 

Tänään alkoi jännittää synnytys. Ei itse synnyttäminen, vaan se, meneehän H:lla kaikki hyvin ja onhan hän terve. Tuntuu kuin voisin hengähtää vasta sitten, kun hyvinvoiva, silminnähtävä, vauvalta tuoksuva H myhyilee sylissäni. Huomenna on ensimmäinen äitiyspolin käynti H:n perätilan ja siron koon tiimoilta. 

Tänään myös valokuvattiin superkaunista vatsaani. <3 

Perätilatarina, osa 1

Tänään ultrattiin, ja sinnehän  muru on parkkeerannut peppunsa tukevasti alas! Kaikki on kuitenkin sinänsä hyvin; vettä on mukavasti, napanuoran virtaukset hyvät ja istukan sijainti erinomainen ulkokäännösyrityksen kannalta. Kohdunsuu oli "sormenkärjelle auki eli vielä hyvin kiinni, kolme senttiä kaulaa, pientä pehmenemistä". 

H on tarjontansa (peppu päättäväisesti alhaalla eikä esim. jalat tarjoutumassa; leuka rinnassa) ja siron kokonsa puolesta ihanteellinen perätilavauva, ja lantioni kuulemma myös mukavan tilava. Alatiesynnytys siis vaikuttaa tämän alustavan arvion perusteella aivan mahdolliselta, vaikka H jäisikin pepputarjontaan. Miten hyvä! Sitä juuri toivoin.

On kiinnostavaa, että perätilavauvat ovat usein pienempiä kuin pää edellä saapuvat toverinsa. Miksi, kysyin. "Luonto hoitaa", vastasi gynekologi. Hienosti hoitaa, mutta ihmeellistä miten se luonto tietää! Mistä kohtuvauvan kasvua säätelevä mikä-onkaan-mekanismi tietää, miten päin vauva on - ja tuleeko se vielä kääntymään? Alkaako vauvan kasvu tietyillä viikoilla "varmuuden vuoksi" hidastua, jos hän on vielä silloin perätilassa? Vai olisiko ehkä olemassa perätilalle altistava geeni, jonka kantajat myös tyypillisesti syntyisivät siroina? Tai jokin perätilalle altistava ominaisuus kohdussa, ja se vaikuttaisi myös vauvan kokoon? Voisin jonain päivänä googlailla tutkimuksia tästä, jos innostun. Mikäli tiedätte jotakin (luotettavaa tieteellistä tutkimusta), linkatkaa ihmeessä! 

Parin viikon päästä on ulkokäännösyritys ja sen yhteydessä synnytystapa-arvio, mikäli H:ta ei saada kiepsautettua tai hän kiepsahda sitä ennen itse. Ultrasta jäi hyvä mieli! Mukana oli synnytyskumppanini, joka näin pääsi taas hiukan lähemmäksi H:ta tällä yhteisellä matkallamme. 

Kiintymykseni H:ta kohtaan kasvaa. Haluan tarjota meille mahdollisimman rentoutuneen, tasapainoisen, fyysisesti ja henkisesti ravitun ja hoivatun loppuraskauden.

P.S. H:n sukuelimiä en olisi nähnyt vaikka olisin halunnutkin, niin syvällä lantioni kuopassa oli pikkuisen peppu. Salaisuus siis säilyy vielä. 

My little breechling

Perätila. Ensin se kuulosti kliiniseltä ja leimaavalta, mutta olen sittemmin pureskellut niin ilmiötä kuin termiäkin, ja nykyisillä viikoillani (33+4) kyseistä sanaa kyllä jo käytetään.

H on ollut monia monia viikkoja (tai "koko raskauden", siis ainakin niin kauan kuin minulla on ollut hänen asennostaan hajua) välillä poikittain ja välillä jalat alaspäin. Tammikuun lopun ultrassa hän istuskeli niin ikään pystysuorassa. Enimmäkseen hän tuntuu viihtyvän vinottain niin että jalat ovat aika selvästi alempana kuin pää, potkut tulevat alavatsalle oikealle. 

Iltaisin muru touhuaa ja punkee itseään enemmän poikittain. Silloin yläpää on selvästi toisella sivulla ja alapää toisella. Useimpina aamuina pikku pää löytyy taas napani yläpuolelta, tai ainakin luulen että se on pää. Toisaalta tuntuu kuin H:lla olisi raajoja kuin mustekalalla, ja yhtä pitkiä: jos pää on tässä ja jalat tuolla, miten kädet ulottuvat tuonne - vai ovatko ne kädet? Jokin H:n osa krupsii nimittäin välillä vatsan sivua vasemmalta, melko ylhäältä, ja tämä krupsinta tapahtuu kaukana oletetusta päästä. Joskus taas tuntuu kuin keskellä olisi pää ja kummallakin sivulla yksi peppu... Miten päin muruseni on?

Terveydenhoitajillekin H:n asento on ollut mysteeri, ja tämän sekä lyhyen sf-mitan johdosta minulla on siis ensi viikolla aika ultraan asennon ja koon tarkistukseen. Minulle tuli aluksi lähetteestä lannistunut olo, ehkä siksi että tämä on eka kerta kun jostakin poikkeavasta on viitteitä. Koen kyllä, että kaikki (kivuton ja riskitön) tarkistaminen on sinänsä hyvästä. 

En halua käyttää ilmaisuja "väärin päin" tai "oikein päin", sillä vauvelit ovat niin päin kuin ovat, tietynlainen asento vain olisi optimaalinen syntymisen kannalta. Lähtökohtani on joka tapauksessa alatiesynnytys, ellei sitä todeta H:n kannalta vaaralliseksi.

Muru ehtii vielä käännähtää spontaanisti, ja lisäksi uskon että avun voi saada niin pehmeistä keinoista kuin lääkärin tekemästä ulkokäännösyrityksestäkin, tai näiden yhdistelmästä. Oma kehoni on palautumassa sairastelukierteestä, eikä olisi ihme jos lantioni pehmytkudoksissa olisi jumeja, jotka hankaloittaisivat H:n kääntymistä.

Viime päivät olen hoitanut meitä hellällä lantionseudun availulla (sauna on tähän ihana apu), etunoja-asennoilla, parilla Spinning Babies -harjoituksella sekä lämpötyynyllä. Viimeksi mainittu on ollut H:n suosikki - ensimmäisillä kerroilla hän villiintyi lämmöstä. Sen touhuamisen seuraaminen oli liikuttavaa ja hihityttävää. <3 Oletus on, että lämpötyynyn pitäminen alavatsalla houkuttelisi vauvaa tuomaan päänsä alas lämpöä kohti. Jos ei houkuttele, lämpö kuitenkin rentouttaa kudoksia, mikä tekee kääntymisen pienelle helpommaksi.

Jos ultrassa todetaan perätila, aika ulkokäännösyritykseen tullee raskausviikolle 36. Ultrassa saattaa myös selvitä, onko olemassa jokin selkeä kääntymisen estävä tekijä.

Saanko esitellä petikaverimme: harso ja lämpötyyny! 

Samaan tapaan kuin kiireen tuntuni kodin laittamisesta suli hiljattain pois, myös levottomuuteni H:n asennon suhteen on haipunut. Muru jää siihen asentoon kuin jää, vaikka nyt projektina onkin rohkaista häntä kääntymään. Spinning Babies -sivulla käytetään suloista termiä breechling ("your breechling"). Saatan olla hormoniherkkänä, mutta minusta tuo sana henkii rakkautta ja hyväksymistä: olet rakkahin muruseni ja pääset pian syliini, ja olet erityinen ja aivan ihana siellä juuri noin päin! <3 

Joulu

Toivottavasti teillä lukijoilla oli mahdollisimman rauhaisa joulu! Eräässä blogissa oltiin valitettavasti joulun alla ikävissä tunnelmissa. Lähetän heille kovasti voimia. 

Meidän joulumme kului klassisesti lähipiirissä löysäillen. H potkutteli reippahasti etenkin iltaisin, niin kuin hänellä on tapana. Itse sairastin jouluflunssaa, mikä oli mälsää. Olin melko väsynyt, ja parina hetkenä myös surullinen erosta. Jaksoin kuitenkin käydä kävelylenkeillä. Kummilapsi jutteli innoissaan vauvasta ja silitteli masua, mikä oli aivan ihanaa. Eräs sukulainen taas sai kuulla uutisen puhelimessa ja oli siitä niin onnellinen että minua lämmitti hurjasti!

H:n lahjasaalis koostui kuudesta(!) parista villasukkia, helistimestä, unityynystä (pieni tyyny jota voi käyttää unilelun tapaan), bodysta ja peppupyyhkeestä. Lisäksi sain ystävältä käytettynä kaksi kantoliinaa.

Joulu tarjosi minulle odotetusti hengähdystauon, paon työstressistä joka on hiillostanut minua jo viikkoja (mutta helpottuu heti vuodenvaihteen jälkeen, koska silloin työtilanteeni muuttuu). Monta hetkeä vain kuuntelin H:ta. Iloitsin masusta, öljysin sitä. Nukuin päiväunia tai katsoin elokuvaa. Tutkailin ultrakuvissa köllivää H:ta ja mietin hänen kasvonpiirteitään.

Yritän miettiä, mitä H tahtoisi. (Villasukilla ei ole hänelle niin väliä, ainakaan vielä.) Nyt hän uskoakseni tahtoisi minun lepäävän - oikeastaan koko lopun raskausajan. Ilman stressiä, ilman kiirettä. Riittävästi hyviä ja tärkeitä asioita, mahdollisimman vähän huonoja ja kuormittavia.

Synnytyksen jälkeen H tietysti toivoisi minun olevan vain häntä varten. Uskon, että uppoudun silloin ilolla vauvakuplaan. En kuitenkaan ajattele synnytyksen jälkeistä elämää vielä paljon (vaikka itse synnytystä kyllä). On täydellistä juuri nyt: H puolen kilon painoisena potkumuruna sisälläni. "Ai sä heräsit", "nyt syödään", "nyt mennään lepäämään", juttelen hänelle kun tunnen hänen liikkeitään.

Mukavaa uuden vuoden odotusta kaikille lukijoille!

Puoli vuotta

Tasan puoli vuotta laskettuun aikaan! Saamme sen kunniaksi yöhön ylimääräisen tunnin.

Olen valinnut itselleni synnytyskumppanin: pitkäaikaisen ystävän. Tänä viikonloppuna valmistaudumme synnytykseeni ensimmäistä kertaa.

Puoli vuotta! Puoli upeaa vuotta. Puoli rakkauden, magian, suuren suuren ihmetyksen vuotta.