Klinikalla :)

Gynen kontrolli oli tänään aamulla. Vaikka se oli kalenterissa, arvatkaa tuliko se silti täysin puskista! Olin tyytyväisenä töihin menossa ja aioin katsoa kelloa, kun muistutus tervehti minua puhelimen näytöltä, ja sinnepä sompailin lopulta puoli tuntia myöhässä. Toisaalta kiva, että vauvanteko ei ole tällä kierroksella 'yksi ainoa elämän pääasia', vaan meneillään on jatkuvalla syötöllä kaikkea muutakin, perhearki. Työt (hohhoijaa), aurinkorasvan riittävyys, hajoileva arkibudjetti, lapselle syyskengät apua syksy on nurkan takana?

Imetyksen päätyttyä, refluksin asetuttua (maidoton ruokavalio) ja Murun yöunien lopulta eheydyttyä oma unentarpeeni tuntuu palautuneen äitiyttä edeltäneelle tasolle: Tarvitsen vaatimattomat yhdeksän tuntia Ruususen unta (keskeytyksettä tai minimaalisin keskeytyksin) ollakseni seuraavana aamuna oikeasti toimintakunnossa... Ei siis esimerkiksi 8,5 h, vaan oikeasti 9 h. Onnea vaan mulle tähän yritykseen.

Mutta klinikka ja se toinen yritys siis: Myöhästymistäni kohtaan oltiin ymmärtäväisiä, tarkastuksessa kaikki hyvin, ja taas tuli kehuja että minulla on "20-vuotiaan munasarjareservi". Kai nyt, kun munasarjani ovat sieltä 20 (19) vuoden iästä asti malttamattomina odotelleet, että pääsevät täyttämään tätä Suurta Tehtäväänsä eli lisääntymistä. ;) 

Can't help but be happy! Can't help but kihistä innosta. ^^

Imetyksen lopetus & muuton jälkipyykki

Vihdoinkin menestystä tissihommien suhteen! Mulla tuli mitta täyteen ja päätin, että nyt vaan loppuu. Yöimetys on ollut lopullisesti loppu noin viikon ajan, ja pari viime päivää tissit ovat "levänneet" myös päivällä ja illalla, eli imetän enää vain aamuisin. Herätessään Muru hihkuu "jihuu", kun pääsee herkkumaidolle. <3 Aamuimetyskin loppuu kyllä pian, kunhan rinnat ensin hiukan mukautuvat vähentyneeseen kysyntään. Lopulta tämä on mennyt smoothisti, vaikka ensimmäisenä tissien lepopäivänä Muru itki aika paljon. Hänellä on kuitenkin hyvät neuvottelutaidot ja hän ymmärtää, kun selitän asian laidan. Tissin korvikkeena hän haluaa joskus juoda sylissä (tai jopa kapalossa) maitoa pillipullosta. "Minä olen vauva", hän ilmoittaa silloin. 

Ja pian tämä mamma pääsee hitsi vieköön viimein askeleen lähemmäksi vauva numero kakkosen yrittämistä!

Uudessa kodissa ihmetellään laatikkokaaosta. Järjestän tavaroita sillä aikaa kun Muru katsoo piirrettyjä (tyyppi osaa Ryhmä Haun tunnarin melkein ulkoa, pitääkö huolestua? ;) ), leikkii pihassa mummun kanssa tai nukkuu (viimeisimmän koetan kuitenkin minimoida, koska se on suoraan pois meikän yöunista).

Viime yönä kumminkin taas valvoin keittiön kaappia täyttäen. "Huppittakeikkaa", niin kuin Muru sanoo.

Kaamoshyggeterveiset

Olen tänään juonut kolme kupillista kahvia (joista kaksi ensimmäistä oli aivan erinomaista pressopannukahvia Murun kummitädin ja tämän miehen luona), syönyt kolme lautasellista muroja (olen siis lisäksi syönyt muutakin), vienyt Murun kahdesti ulkoilemaan, tehnyt joulun täydennysostokset, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja paketoinut yksitoista lahjaa.

Aamupäivällä marketin kassa toivotti "oikein hyvää joulua koko perheelle". Aavistikohan hän, että meidän koko perhe oli siinä, minä ja rattaissa karvalakki päässä nukkuva Muru? Joka tapauksessa toivotus sai minut hymyilemään.

Alkuillasta Muru istui vallan mietteliäänä pulkassa, poikkeuksellisen ääneti, niin että ehdin katsoa täyttä kuuta ja ajatella pari omaa ajatusta. Lumi kimalsi.

Olen älyttömän onnellinen kultapullastani. Hän on vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, puhuu pisimmillään viiden sanan lauseita(!), nimeää tunteita, silittää ja pussaa, rakastaa kissoja, pomppii ja tekee temppuja. Alla hänestä muutama kuva ajalta ennen kuin lumi satoi.

Hyvää joulua lukijoille!

Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Kesä, duuni, biitsi (Muru 1 v 2 kk)

Moi! 

Olemme elossa ja voimme ihan hyvin! 

Arkemme on muuttunut viimeisen kuukauden aikana: Olen palannut töihin. Aiemmin kerroin hakeneeni hoitovapaata siihen saakka, kun Muru täyttää kaksi vuotta. Niin hainkin, mutta sitten sain uuden työpaikan! Olin jo tovin hiljaisesti katsellut uusia töitä, koska vanhan sijainti oli huono. Aloitin viime kuussa uudessa paikassa osa-aikaiset työt kolmena päivänä viikossa. Osa-aikaisuus jatkuu toistaiseksi ja on meille loistava ratkaisu: saan olla vähän töissä, saan palkkaa, saan samalla olla paljon Murun kanssa.

Muru on aloittanut päiväkodissa. Alku ei toki ole sujunut täysin ilman haasteita; Muru on kuitenkin pääosin viihtynyt  hyvin ja sopeutunut yllättävän nopeasti. Päiväkoti on lähellä meitä, mikä on minulle tärkeää. Murun matkat kestävät viisi minuuttia ja taittuvat kantorepussa. <3 Matkalla kommentoidaan kukkia ja mehiläisiä (ei mitään kaksimielistä viittausta tässä; Muru osaa sanoa "kukka" ja kysyttäessä tehdä mehiläisen surinan). 

Itseäni ovat valitettavasti hiertäneet muutamat kehnosti toimineet yhteistyön osa-alueet päiväkodin henkilökunnan kanssa. Olen niin kutsuttu 'vaativa äiti' - siis äiti joka haluaa lapselleen parasta ja jonka täytyy saada luottaa siihen, että lapsen tarpeet otetaan hoidossa huomioon. Muru on ryhmänsä kuopus, enkä tahdo hänen jäävän varjoon sen vuoksi että hän on ns. perustyytyväinen lapsi. Käyn asioista vielä keskustelua henkilökunnan kanssa, ymmärrän että hekin tekevät parhaansa, ja uskon ja toivon yhteisen sävelen vielä löytyvän. Mutta tämä on vähän ahdistanut. 

Päiväkodin aloitus toi mukanaan myös Murun ekat korva- ja silmätulehdukset, ja itselläni on poskiontelo käynyt pahan kerran ongelmalliseksi. Olemme siis toistaiseksi enemmän sairastaneet kuin olleet hoidossa ja töissä. On raskasta kun Muru sairastaa, koska emme voi oikein mennä mihinkään, Muru kyllästyy kotona ja on tietysti sairautensa vuoksi hyvin tarvitseva, unirytmi hajoilee ja minä uuvun, eikä kukaan lähipiiristä tahdo tulla avuksemme tartunnan pelossa. Kun siihen lisätään se että olen itsekin kipeänä, on kaaos lähes verrattavissa Murun ensimmäisen elinkuukauden aikana vallinneeseen tilaan, jolloin universumi tuntui nyrjähtäneen paikaltaan -- onneksi ei täysin verrattavissa! ;)

Lääkärissä on siis tullut juostua - onneksi Murulla on vakuutus. Ottakaa kaikki vauvoillenne vakuutus! Luultavasti ette kadu. 

Olemme kuitenkin päässeet myös harrastamaan kesäilyä rannalla, uima-altaassa omalla pihalla, puistoissa ja kesätapahtumissa. Kesäinen hengailu mukavien kavereiden kanssa on parasta! Ja joskus kahdestaan on parasta, erityisesti  työpäivien jälkeen. Projektinani on myös järjestää itselleni enenevissä määrin omaa aikaa, koska se elvyttää. Vaikka koomaisin koko oman aikani sohvalla enkä jaksaisi tehdä mitään, edes syödä, huomaan jälkikäteen sen elvyttäneen. 

Blogin kanssa olen ollut jo tovin jumissa, koska en oikein tiedä mitä haluaisin kirjoittaa. Päätin nyt kuitenkin ottaa ystävän neuvosta vaarin: KIRJOITAN VAAN JOTAIN, ja katselen sitten siitä eteenpäin. 

Ai niin, tämän halusin vielä sanoa: Murusta erossa oleminen (duunipäivinä) on saanut minussa taas aikaan hätkähdyttäviä oivalluksia siitä, että minulla tosiaan on lapsi. Olen vihdoinkin siirtynyt perheellisten joukkoon, työpaikalla olen yksi niistä jotka suuntaavat päivän päätteeksi hakemaan pikkuista hoidosta. Eikä hän ole vauveli enää, hän on lapsi, henkilö. Hän on ihan elävä, ja minä mahdollistan (muiden tuella tietysti) hänelle hyvää lapsuutta. 

Tuulisena päivänä rannalla oli meistä molemmista ihanaa. <3 

Muru 10 kk

Muru täytti tänään kymmenen kuukautta. Annoin hänelle syntymäpäivälahjaksi vanhat nappikuulokkeet, jotka hän sattui löytämään pöydältä - hän nimittäin rakastaa johtoja (tämä tuntuu olevan ikäryhmässä yleistä), ja mikäs sen parempaa kuin luvallinen johto leikkikaluksi.

Synttäripäivään kuului mukavan oppikirjamaiset puolentoista tunnin päiväunet (myös minä kävin unen rajoilla! - useinkaan en saa päivällä unta vaikka tilaisuus olisi, joten nämä tällaiset ovat hyviä päiviä), perhekerhoa, lorupiiriä, kirjastovisiitti (jonka aikana Muru nukkui jälkimmäisiä, tänään 35 minuutin pituisia, päiväuniaan) sekä hassuttelua ja halailua kotosalla. Iltapuurolla Muru naureskeli, kun äiti laittoi hiukset silmille ja kurkisteli niiden takaa.

Alkuillasta yritin tehdä koneella aikuisten hommia. Muru ei kuitenkaan jaksanut olla muualla kuin sylissä: ei lattialla, ei kantoliinassa selkäpuolella, ei repussa etupuolella. Lopulta jätin aikuishommani kesken, kävin lattialle makuulle polvet koukussa ja otin Murun päälleni istumaan. Siinä hän sitten rentoili jalkoihini nojaten ja natusteli kuulokkeidensa johtoa tyytyväisenä. Se oli hänen laatuaikaansa äidin kanssa tänä iltana. Minua nauratti. 

Kymppikuiseni on touhukas; päivä on hänestä hyvä, jos siihen kuuluu liikkumista ja tutkimista. Viime aikoina olemme retkeilleet paljon erilaisiin paikkoihin, joissa noita voi harrastaa. Tuntuu nimittäin hölmöltä jäädä kotiin, missä kiintoisien kolkkien määrä on rajallinen ja minä saan keräillä kaikki tavarat takaisin laatikoihin ja kaappeihin Murun tutkimisen jälkeen. Minuakin retkeily piristää!

Muru hymyilee, naureskelee, hassuttelee ja murisee. Hän tykkää "pukea itse": nappaa vaatekappaleen vaikka pyykkikorista ja laittaa sen päähänsä, viuhtoo ja nauraa, konttaa ympäriinsä vaate päässä. Hän osaa mennä piiloon verhon taakse ja kaivaa esiin äidin, joka on mennyt piiloon peiton alle. Hän harjoittelee seisomista, seisoo parhaimmillaan puoli minuuttia ilman tukea ja jää pyllähdettyään odottamaan äidin aplodeja. Hän osaa itsekin taputtaa käsiä - ja vilkuttaa. Hänellä on kaksi hammasta, joilla hän puree mielellään aikuisten poskia, sormia ja varpaita. Hänen tukkansa on viime aikoina vähän kasvanut. Aikaisemmin kutsuin häntä Silkkipääksi tai Silkkiäistoukaksi, nyt Töyhtöpääksi.

Hän rakastaa kenkiä, tossuja ja sukkia. Ihan oikeasti - häntä voi huvittaa laittamalla nämä sohvan reunalle ja huikkaamalla: "kato, tossuset/töpsykät/sukat!" Hän näkee ne ja alkaa tirskua. Taannoin katselin kenkäkaupan ikkunaa, ja kun kantoliinassa matkustava Muru huomasi, että ikkuna oli todellakin täynnä kenkiä, hän aloitti epäuskoisen tyrskimisen ja huudahtelun. :D <3 

Muru tunnistaa selkeästi ainakin seuraavat sanat: äiti, mummu, titi (tissi), titimaito, pastilli, hammaspesu, kakka, ei. Lisäksi pehmolelujen nimet: Leo, Nalle Puh, Eeva-nalle, Panda, Pöllö, Lehmä. Hän on jo aika pitkään osannut sanoa "äiti", mutta en ole uskonut hänen vielä tarkoittavan sitä. Viime aikoina on kuitenkin ollut pari sellaista tilannetta, joissa hän on kaivannut minua poissaollessani ja kavereideni kertoman mukaan selvästi huutanut "äitiäitiäiti!" Ja aivan viime viikkoina hän on alkanut jäljitellä paljon muitakin sanoja, aivan puskista: nähdään ("näjjä"), laku ("lau"), eväs ("evä"); ei, ai, au, älä, hei. Huimaa ja ihanaa: kohta hän puhuu!

Muru myös ihanasti johdattelee minua eteenpäin rutiineissamme, jos meinaan hairahtua. Tänään sänkyyn mentyämme loikoilin selälläni ja juttelin Murulle puolella ajatuksella. Hän otti käteensä kirjan ja minä jutustelin jotakin siitä: joo, sä otit kirjan, sä voit katsoa sitä... Mutta hän heittikin kirjan minun viereeni ja alkoi tuupata pyllyään syliäni kohti heti kun nousin istumaan: nyt luetaan! <3 Kirja ehdittiin lukea puolitoista kertaa, sitten hän halusi unitissille ja nukahti.

Tässä oli kuulumisia. Nyt nappaan iltapalaa ja painun Murun viereen. Voikaa hyvin, minäkin yritän! <3

Pikkusisu

Haluan toisen lapsen! Tänä vuonna alulle. Toinen vauva. <3 Kirjoitan varmaan myöhemmin tähän liittyen syvällisempää mietintää; nyt halusin vain tulla jakamaan tämän mielentilan, intoilun. 

Toiselle kierrokselle!!

Hänen vaatteensa hyllyn päällä. 

Dokumentointi

Hänellä on niin tarkka katse! Hänen hymynsä on minulle kuin palkinto, hän on minulle tarkoitus.

Toivoisin, että joku tekisi meistä dokumentin. Tallentaisi ihan vain arkeamme - niitä hetkiä, kun riehumme olkkarissa Rölli-musiikin tahtiin tai kun pöhköilemme eteisen matolla maaten. Niitä, kun Muru nukkuu parvekkeella pakkasessa ja minä juon sohvalla kofeiinitonta kahvia ja iltapäivän taivas on niin kaunis niin kaunis, monivärinen pastelli.  Niitä hetkiä, kun Muru oppii uusia taitoja (tänään hän nousi ekan kerran seisomaan tukea vasten!). Tai näitä, kun hän askartelee keskittyneesti laatikosta nyhtämiensä kestovaippaimujen kanssa (rutistelee, ravistaa ja maistelee niitä) ja minä kirjoitan blogia jalat hoitopöydän päällä röhnöttäen. 

Tuntuu, että en saa näitä hetkiä kyllin talteen enkä kyllin muiden ihmisten tietoisuuteen, vaikka minulla on blogi, vauvakirja, päiväkirja, videopäiväkirja, äänipäiväkirja ja valokuvat. (On kyllä paljon sellaisia päiviä, että en talleta edellämainituista mihinkään mitään.)

Haluaisin luoda jotain isoa, jonkin kokonaisuuden! Ehkä tekeillä oleva Muru-valokuvakirja tulee vastaamaan tähän tarpeeseeni?

Tämä vuosi on hyvä - ja uskon, että tämän vuoden aikana laitan alulle Pikkusisaruksen yrittämisen!

Rakkautta paljon! Jäsentymätöntä ajatuspuuroa paljon; sen seassa rakkaus isoina köntteinä, kuin mansikat Murun mannapuurossa.

2018

Katsottiin Murun kanssa keskiyön raketteja meidän parvekkeelta - Muru oli kantorepussa, hereillä, ja nauroi ilotulitukselle. <3 Herkistyin kun tajusin, että minulla on nyt tässä lapsi josta niin kauan haaveilin - ja vuoden 2018 vastaanotan lapseni kanssa. ME OLEMME NYT PERHE, eikä se enää muutu, sitä ei voi kukaan enää ottaa meiltä pois! 

Ja entäs se, miten huipputyyppi Muru on! Miten pöhköt jutut hänellä on ja miten iloinen hän on. Tänään hän on murissut  istuessaan potalla, nauranut katsoessaan kattoon, päristellyt iltapuurolla. Vahva läsnäolo, kuvasi eräs kaveri. <3 

Samalla tajusin, että voin fyysisesti todella todella huonosti nyt, ja oikeastaan koko mennyt vuosi oli sitä, välillä aina voin hetken paremmin ja sitten taas mentiin - eikä psyykkisessä voinnissakaan ole oikein kehumista. Vuosi 2018 tuokoon muutoksen! Tein lupauksen: alan voida paremmin.

Muru nukahti rinnalle rakettien katsomisen jälkeen. Nousin kantaakseni hänet makkariin, katsoin meitä peilistä ja totesin, että vuosi 2018 saa tulla, ja tässä se tulee, ja tässä me olemme, ja vuosi 2018 on niin freesi ja samalla täynnä, aivan täynnä väriä. <3

--- 

Hyvää uutta vuotta, lukijat! 

Uudet taidot (Muru 7 kk 23 pv)

Muru sai joululahjaksi (muun muassa)  Nalle Puhin ja pöllön. Siskoni oli tänään kylässä ja auttoi minua järjestelemään olkkarin niin, että alahyllyillä on vain Murun tavaroita - sillä Muru oppi jouluaattona konttaamaan! <3 

Tänään alkuillasta laitoin pehmolelut riviin alahyllylle ja nimesin niitä, Muru katseli. Hän naurahti jokaisen kohdalla - Pupu, Eeva-nalle, Panda, Nalle Puh - paitsi Pöllön, joka ilmeisesti on vielä vähän vieras kaveri, ja nallet muutenkin ovat hänen suosikkejaan.

No, sitten iltatissillä selostin Murulle päivän puuhia. Kerroin, miten meillä oli ollut hauskaa, kun olimme katsoneet pehmoleluja. Sitten mainitsin lelut taas nimeltä -- ja Muru nauroi niiden nimille kuin olisin kertonut vitsiä! :D Lelut eivät siis olleet näköpiirissä sillä hetkellä, vaan pelkkä niiden mainitseminen (tietyllä äänensävyllä toki) sai Murun hekottelemaan. :D <3 Hän on muutenkin alkanut tunnistaa sanoja!

Hän on alkanut myös jäljitellä - välillä hän vilkuttaa kun joku on lähdössä, ja tänään hän teki perässä, kun soitin hänelle ksylofonia!

Ihmeellistä. :D Lapseni. <3

Iltapöhköt joulun kynnyksellä

Minun ja Murun iltarutiinien olennaisimmaksi osaksi on muodostunut pöhköttelyhetki sängyllä. Se kestää luullakseni puolisen tuntia (harvoin katson kelloa kun aloitamme), joskus reippaasti ylikin, ja joskus alle. Se on meille molemmille päivän purkamisen hetki, uudelleenlatautumisen hetki, läsnäolon ja kalibroinnin. 

Kun puuro on syöty ja yövaippaan vaihdettu, ja äitikin säkällä tehnyt jo joitain omia iltatoimiaan (jotka kyllä keskeytyvät armotta jos Muru kertoo olevansa jo niin väsynyt että on aika aloittaa sänkyhetki), keräämme lelut, sammutamme valot ja könyämme petiin. Sängyllä luemme kirjan tai pari, loruttelemme, juttelemme päivän tapahtumat läpi. Minä kerron, mitä kaikkea tänään on tehty, ja Muru omalla vuorollaan selostaa ja purkaa omat juttunsa ("thääthä", "äyääe", "mmph", "prrt").

Halailen, kutittelen ja pusutan Murua. Nautimme toistemme seurasta, hassuttelemme. Nostan häntä käsistä istumaan ja kaadan takaisin peiton päälle, hän nauraa. Joskus hän nauraa myös ihan omille jutuilleen; tänään, selostaessani mitä olimme päivän aikana tehneet, Muru katsoi ohitseni kattoon tai verhoihin ja hekotteli. 

Murun JA ÄIDIN suosikki-iltakirja. 

Sänkyhetken ajaksi pyrin jättämään kännykän toiseen huoneeseen, jotta olisin läsnä Murulle. Se tekee hyvää meille molemmille. Jos olen oikein väsynyt tai muulla tavalla lopussa, otan kännykän tai lehden mukaan ja vilkuilen sitä välillä. 

Näiden hetkien jälkeen, Murun nukahdettua, oloni on tyhjiin imetty - olipa päivä, ajattelen useinkin päivän päätteeksi. Samalla olen täyteen pumpattu: rakkautta, tarkoitusta, iloa. Annan Murulle kaikkeni päivittäin. Ja yleensä menen sen tehtyäni ÄKKIÄ nukkumaan. 

---

Minulla on mielessä paljon juttuaiheita, joten en ainakaan ole lopettamassa blogia, vaikka moista väläyttelinkin aiemmin. ;) Sitä en tiedä, milloin ehdinjaksan kirjoittaa nuo kaikki jutut. 

---

Joululta odotan: mässäilyä (juustot ja viini! viime jouluna en saanut!), leffojen katsomista siskon kanssa, OMAA AIKAA. Omaksi ajaksi riittää, että istahdan toviksi sohvalle luurit korvilla ja joku leikkii Murun kanssa samassa huoneessa, vastaa hänen tarpeisiinsa minun sijastani hetken ajan. Ja olen kuitenkin lähellä ja voin katsoa kun Muru hymyilee, ottaa syliin jos tulee tarve.

Niin, ja olen luvattoman innoissani myös Murun lahjojen avaamisesta! :D Vaikka suurin piirtein tiedänkin, mitä sieltä on tulossa. Ai miten niin elän lapseni kautta? <3 

Joulumekko.

Puolivuotias

Katson puolivuotiastani ja hän on niin touhukas, hän on pöhköttäjä, hän on salamannopea liikkeissään! Hän liikkuu myös lattialla paikasta toiseen salamannopeasti - siihen nähden, että hän ei varsinaisesti vielä ryömi, eikä konttaakaan. Kierähtelystä on viimeisen viikon aikana tullut hänelle hyvin tietoinen tapa liikkua. Lisäksi hän hilaa itseään käsillä sivusuunnassa. Hän rakastaa pomppimista - niin että häntä kannatellaan rintakehästä ja hän ponnistaa jaloilla. 

Hän murisee, änisee ja huudahtelee, laittaa kaiken suuhun ja jokeltaa samalla kun suussa on vaikka käsi tai lelu. Hän tarvitsee paljon tekemistä, ei pelkkää kotona möllötystä.

Aamuisin heräämme yleensä kahdeksan aikoihin. Jos (kun) minua väsyttää, käännän vielä hetkeksi kylkeä, kerron että äiti lepäilee vielä. Muru jutustelee omiaan, saattaa käännähdellä ja hiplailla selkääni, katsella kattoon. Kun sitten hetken päästä käännyn hänen puoleensa - joko hänen pyynnöstään tai muuten - voi sitä hymyä! Meistä molemmista on ihanaa peuhata ja nujuta sängyllä aamuisin ja iltaisin.

Hain juuri hoitovapaata siihen saakka kun Muru täyttää kaksi vuotta. Paljon rauhallisia aamuja vielä.  <3 

Hän nauraa kun pussaan häntä nenään hänen ollessaan kantorepussa, hän nauraa kun kutittelen häntä polvista. Peilit sekä vähän isommat lapset ovat hänen mielestään parasta ikinä, aivan hulvattoman hauskoja. Erittäin hauska on myös keittiön kattolamppu, jonka olemassaolon hän muutama päivä sitten tajusi. Lampun katsominen naurattaa joka kerta! 

Hän on huipputyyppi! Hän on äidin rakkain pullanen, hän on paras! Hän on älyttömän hauska.

Mummu kutsuu häntä auringoksi. 

Hän nukahti äsken rinnalle hyvin vilkkaan illan jälkeen; hän on älyttömän suloinen kun hän nukahtaa. Ja kun hän herää. Ja näiden välissä. 

Lisää pikkutiikereitä?

Olen vauvakuumeen kourissa! Tämän vain tulin kertomaan. :D Kihinää. 

Olen kuluneen viikon miettinyt vanhempainvapaita, rahoja, töitä, asumista, ikäeroja. Hoitovapaan haku on käsillä. Harkitsen yrittäväni toista lasta niin että mikäli tärppi tulisi suht nopeasti, pikkuisille tulisi alle kolme vuotta ikäeroa. Ihannetilanteessa en menisi välissä lainkaan töihin. 

Olen miettinyt, vieläkö ehtisin tulla kolmen lapsen äidiksi. Olen kerännyt  mahdolliselle pikkusisarukselle (Pikkusisulle) pientä settiä vaatteita kirppikseltä, vaatteita jotka ovat olleet jo hankittaessa liian pieniä Murulle.

Pikkusisun housut. 

Muru on "helppo lapsi". Mielestäni tuo on sikäli ikävä ilmaisu, että lapset eivät ole helppoja tai vaikeita, heillä on vain erilaisia luonteita ja tarpeita - mutta ilmaisu on kuvaava, ja viittaan sillä siihen ettei mikään Murun hoidossa ole osoittautunut minulle erityisen kuormittavaksi.

Oma vointini sen sijaan on osoittautunut minulle erittäin kuormittavaksi, mutta se tuntuu olevan nyt todella pikku hiljaa parempaan päin. Ehkä kerron näistä asioista enemmän myöhemmin, jos kykenen.

Joka tapauksessa mitään suoraan Muruun liittyvää kuormitustekijää ei ole, 'tavallista' yh-vauva-arkea vain. ;) <3 Joten olen tuumannut, että hyvin jaksaisin toisenkin lapsen suhteellisen pienellä ikäerolla. Toki minun täytyy sitä ennen saada itseni kuntoon; seuraava raskaus ja vauva-aika minun olisi 'pakko' voida paremmin.

--

Minusta tuntuu kuin toinen lapsi tekisi meistä vähän enemmän perheen, täyttäisi kotia perheydellä, juurruttaisi.

Siis EHDOTTOMASTI kahden hengen perhe ON kokonainen ja täysi ja täydellinen perhe, MINÄ JA MURU OLEMME PERHE, ja minusta tuntuu hyvältä ja oikealta kun meihin viitataan perheenä. 

Meidän perhe ulkoilee. 

Silti mielikuvani meistä kahden lapsen perheenä on jotenkin "perheempi" kuin nykytilanne. Ei sillä että nykytilanteessa olisi mitään vikaa! <3 Minä vain rakastan lapsia ja vauvoja ja haluan jakaa määrättömästi rakkautta omille sellaisille. 

Tällaisia ajatuksia! 

--

Lisäksi olen miettinyt, mitä tehdä blogin suhteen. Aktivoitua ja verkostoitua, passivoitua ja unhoittua, lopettaa, tauottaa, harventaa, tihentää, kertoa henkilökohtaisempia asioita, yleismaailmallisempia asioita. (Ainakin voisin kirjoittaa loppuun synnytyskertomuksen, näin puolen vuoden jälkeen.) 

Mitäs lukijat sanotte? :)