Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Tahattomasti lapsettomat mielenterveyspalveluiden käyttäjinä

Tämä on ikään kuin vanhan blogini aihepiiriä, mutta vanhan blogin aikaan tämä kärsimys oli minulle niin oma, etten olisi ehkä pystynyt postaamaan tällaista artikkelia. 

Psykologi Johanna Repo kirjoittaa Simpukan sivuilla siitä, mitä mielenterveysalan ammattilaisen tulisi ottaa huomioon tahattomasti lapsettomia ihmisiä kohdatessaan. Juttu on mielestäni erittäin hyvä, vaikka samalla se surullisesti sisältää vain perusasioita, jotka jokaisen ammatti-ihmisen tulisi kyllä tietää jo. No, eivät tiedä. 

Itse kohtasin jutussa mainittuja suhtautumistapoja sekä ammattilaisten että ystävien taholta toistuvasti, jos uskaltauduin avautumaan lapsenkaipuustani. Ei ihme etten menneinä vuosina tahtonut puhua siitä monille, ei ihme etten kokenut suruni suuruutta oikeutetuksi. Kipuani ei kukaan validoinut! Minun tekisi nyt mieli halata, tsempata ja voimauttaa menneisyyden itseäni: Huuda surusi ääneen, vaadi sille oikeutus, pidä meteliä!

"Ikärasismia" kohtaan muuten edelleen: Useampikin on kysynyt, miten päädyin näin nuorella iällä näin erikoiseen ratkaisuun. Nuorella?! Erikoiseen? Tämä ei ollut minulle tässä kohtaa pelkästään luontevin mahdollinen, vaan ainoa mahdollinen ratkaisu. Odottaminen ei ollut minulle enää millään tavalla vaihtoehto, ja tuntuu absurdilta - sekä myös loukkaavalta - että joku heittelee sitä ilmaan 'polkuna, jonka olisin voinut valita'. En olisi!

Lisäksi: Kun takana on kymmenen vuotta riipivää lapsen kaipaamista, on merkityksetöntä, onko edessä vielä yhtä monta biologisesti potentiaalista lisääntymisvuotta. Ei lämmitä, että voisin saada lapsen vielä kymmenenkin vuoden kuluttua, jos olisin halunnut sen jo kymmenen vuotta sitten.

Tahattomasti lapsettomat ovat, kuten Repo toteaa, kasvava mielenterveyspalveluiden asiakasryhmä erityisine piirteineen ja tarpeineen. Lisäksi ryhmän sisällä on vähemmistöjä, joilla on vielä omia piirteitään ja tarpeitaan. Yksi vähemmistö ovat elämäntilannelapsettomat - joita artikkeli ei muuten edes mainitse, mistä kyllä lähtee allekirjoittaneelta asiallinen palaute kirjoittajalle. 

Tällaista tänään. Ugh, olen puhunut! Olen myös itkenyt sekä omalle menneelle kärsimykselleni että kaikkien niiden kärsimykselle, jotka tuota surua vielä joutuvat käymään läpi. Olen tuntenut halua taistella kaikkien tahattomasti lapsettomien puolesta ja puolustaa heitä urpolta kommentoinnilta, niputtamiselta, vähättelyltä ja kaikelta yleisesti hanurista olevalta käytökseltä, koska he ansaitsevat vain ja ainoastaan empatiaa.

Kiitos ja hyvää yötä!

P.S. Kommentit tervetulleita. :)