Kesäkuulumiset (Muru 2 v 2 kk)

Ihan hyvää kuuluu. Päivärytmistä yritän pidellä kiinni ja omia voimavaroja pohdin, vaalin ja koetan lisätä. Ensi viikolla on gynen kontrolli :) ja sitten reilun kuukauden päästä olisi inssin aika!

Muru hömpsöttelee, potkii jalkapalloa tosi taitavasti, kertoo kakkavitsejä -- ja on välillä "iso happi" (lapsi) ja välillä "pieni hauva" (vauva). Minä haluaisin joko äitiyslomalle, vaihtaa työpaikkaa tai vaihtaa alaa... Työni ei oikeastaan kuulu blogin aiheisiin, mutta tämä on nyt tapetilla. Ei siitä kuitenkaan tämän enempää.

Minulla on myös tietynlainen ikäkriisi. Mutta ei siitäkään nyt enempää. :D

Viikonlopuksi pikku reissu tiedossa. Rannalla ollaan myös käyty, lapsi on uskaltanut pulikoida mutta äiti vielä odottaa vesien lämpenemistä...

Mukavia hellepäiviä teille, lukijat!

Mamma yksin kotona

Istun kahvilassa, joka oli lempipaikkani jo viisitoista(!) vuotta sitten, mutta joka ei ole erityisen lapsiystävällinen, mistä syystä täällä ei tule Murun kanssa käytyä. Muru on tänään yötä kummilassa - tokaa kertaa yötä poissa minun luotani, ja minä olen tänään ekaa kertaa yötä yksin kotona hänen syntymänsä jälkeen. Tällaista jännää täällä!

Muru on jo iso, valtavan pitkä ja fiksuja juttuja puhuva tyyppi. 

Tänään Muru tuntui ymmärtävän ekaa kertaa, mistä on kyse unien näkemisessä. Hän heräsi aamulla ja raportoi saman tien: "Me oltiin tänään mummulassa!" (Hän on aiemminkin kertonut heti herättyään meidän 'olleen jossakin', joten hän on varmasti jo pitkään muistanut uniaan, mutta hän on aina hämmentynyt kun olen koettanut avata hänelle, että kyseessä oli varmaankin uni.) Juttelin, että ei me tänään oltu mummulassa, eikä eilenkään, mutta viime viikolla kyllä oltiin. Kysyin, näkikö hän unta mummulasta. "Joo, näin", kuului innokas vastaus, ja Muru tuntui olevan tyytyväinen oivallukseensa! <3

Muita kuulumisia: Olemme muuttamassa uuteen kotiin, joka ei ole kaukana nykyisestä mutta lähempänä päiväkotia, mikä on tervetullut helpotus arjen palapeliin. On hyvä muuttopöhinä päällä; ollaan käyty hengailemassa vielä tyhjässä uudessa kodissa sekä totuttelemassa pihapiiriin.

En odota vielä uutta vauvaa; sen sijaan imetän yhä, mikä siis on este hedelmöityshoitojen aloittamiselle. Imetyksen lopetus viivästyi, koska Muru on kärsinyt refluksioireilusta, johon puolestaan yöllinen tisseily on tuonut hetkellistä helpotusta. Kevät meni aivan kauheassa väsymyksessä ja lisäksi työuupumuksen partaalla. Nyt on kuitenkin tilanne kaikin puolin helpottanut, ja eiköhän imetyskin jää kuvioista piakkoin. Onpahan Muru saanut arvokkaita ravinto- ja vasta-aineita maidostani nyt jo yli kaksi vuotta. <3

Jaha, en vieläkään ihan tiedä mitä tälle blogille tekisin. Mutta katsotaan!

Aurinkoa, lukijat!

"Hyvän blogitekstin tärkein ominaisuus on se että se on valmis"

Otsikon lausahduksen alkuperäinen muoto kuuluu "hyvän gradun...". Luin tuon viisauden aikanaan muistaakseni Gradutakuu-blogista ja se kannatteli minua graduntekoni loppuvaiheen.

Mulla on täällä blogin työpöydällä 21 keskeneräistä tekstiä. Kaksikymmentäyksi! Osa on melkein julkaisuvalmiita, osassa on vain lause tai kaksi, tai pelkkä otsikko. Mitä hemmettiä näitä täällä jemmailen? Tyypillinen tarina on, että saan idean postaukseen, alan kirjoittaa, ja homma jää kesken kun pitäisi kaivaa esiin jokin linkki tai muuta sellaista. Sitten huomaan, että on kulunut puoli vuotta, ja vaikka jaksaisin ja ehtisin nyt etsiä linkin, postaus on sillä tavalla 'vanhentunut' ettei se enää kuvaa tämänhetkistä tilannetta tai mielenmaisemaa. Vaikka olisikin melkein valmis, kuvillakin varustettu, hieno postaus.

Mälsää.

Pikkulapsielämän syvin olemus on, että kaikki jää aina kesken. Tai sitten tulee tehdyksi vähän vasemmalla kädellä. Olen perfektionisti-prokrastinaattori. Jos en ehdi tai jaksa tehdä jotakin asiaa "kunnolla", omien standardieni mukaan hyvin, alan lykätä ja vältellä sen tekemistä. Tapahtuu työssä, tapahtui opinnoissa, tapahtuu kotona. Ainoa tapa, jolla voin oikeuttaa itselleni "huonosti" tekemisen, on aikapaine eli se, että asia on pakko tehdä eikä sitä voi enää lykätä. Vähemmällä stressillä ja säädöllähän pääsisi, jos laskisi riman alas jo paljon aikaisemmin. Mutta kun en mä voi tehdä tietoisesti sekundaa! Apua. En mä voi antaa ihmisten luulla etten muka pysty parempaan? Klassinen kympin tytön syndrooma?

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita vasemmalla kädellä; tekemään tietoisesti vähän vähemmän kuin parhaani. Tai oikeastaan voisi puhua sen hetken parhaasta - siitä parhaasta, jonka voin juuri niillä resursseilla tehdä ilman että palan loppuun. Ennakointia ja realismia. Myös priorisointia: mitkä asiat minulle on todella tärkeää tehdä hyvin, ja mihin taas voin käyttää vähemmän energiaa eikä kukaan kärsi. Yksinhuoltajavanhemmaksi tulo on auttanut prosessissa, mutta opettelua tämä yhä paljon on.

Duunipaikan kahvinkeitin: paras ystäväni valvottujen öiden jälkeen!

" "Doing your best" does not mean working yourself to the point of a mental breakdown. "

- mukaillen: Peaceful Mind Peaceful Life

Kesä, duuni, biitsi (Muru 1 v 2 kk)

Moi! 

Olemme elossa ja voimme ihan hyvin! 

Arkemme on muuttunut viimeisen kuukauden aikana: Olen palannut töihin. Aiemmin kerroin hakeneeni hoitovapaata siihen saakka, kun Muru täyttää kaksi vuotta. Niin hainkin, mutta sitten sain uuden työpaikan! Olin jo tovin hiljaisesti katsellut uusia töitä, koska vanhan sijainti oli huono. Aloitin viime kuussa uudessa paikassa osa-aikaiset työt kolmena päivänä viikossa. Osa-aikaisuus jatkuu toistaiseksi ja on meille loistava ratkaisu: saan olla vähän töissä, saan palkkaa, saan samalla olla paljon Murun kanssa.

Muru on aloittanut päiväkodissa. Alku ei toki ole sujunut täysin ilman haasteita; Muru on kuitenkin pääosin viihtynyt  hyvin ja sopeutunut yllättävän nopeasti. Päiväkoti on lähellä meitä, mikä on minulle tärkeää. Murun matkat kestävät viisi minuuttia ja taittuvat kantorepussa. <3 Matkalla kommentoidaan kukkia ja mehiläisiä (ei mitään kaksimielistä viittausta tässä; Muru osaa sanoa "kukka" ja kysyttäessä tehdä mehiläisen surinan). 

Itseäni ovat valitettavasti hiertäneet muutamat kehnosti toimineet yhteistyön osa-alueet päiväkodin henkilökunnan kanssa. Olen niin kutsuttu 'vaativa äiti' - siis äiti joka haluaa lapselleen parasta ja jonka täytyy saada luottaa siihen, että lapsen tarpeet otetaan hoidossa huomioon. Muru on ryhmänsä kuopus, enkä tahdo hänen jäävän varjoon sen vuoksi että hän on ns. perustyytyväinen lapsi. Käyn asioista vielä keskustelua henkilökunnan kanssa, ymmärrän että hekin tekevät parhaansa, ja uskon ja toivon yhteisen sävelen vielä löytyvän. Mutta tämä on vähän ahdistanut. 

Päiväkodin aloitus toi mukanaan myös Murun ekat korva- ja silmätulehdukset, ja itselläni on poskiontelo käynyt pahan kerran ongelmalliseksi. Olemme siis toistaiseksi enemmän sairastaneet kuin olleet hoidossa ja töissä. On raskasta kun Muru sairastaa, koska emme voi oikein mennä mihinkään, Muru kyllästyy kotona ja on tietysti sairautensa vuoksi hyvin tarvitseva, unirytmi hajoilee ja minä uuvun, eikä kukaan lähipiiristä tahdo tulla avuksemme tartunnan pelossa. Kun siihen lisätään se että olen itsekin kipeänä, on kaaos lähes verrattavissa Murun ensimmäisen elinkuukauden aikana vallinneeseen tilaan, jolloin universumi tuntui nyrjähtäneen paikaltaan -- onneksi ei täysin verrattavissa! ;)

Lääkärissä on siis tullut juostua - onneksi Murulla on vakuutus. Ottakaa kaikki vauvoillenne vakuutus! Luultavasti ette kadu. 

Olemme kuitenkin päässeet myös harrastamaan kesäilyä rannalla, uima-altaassa omalla pihalla, puistoissa ja kesätapahtumissa. Kesäinen hengailu mukavien kavereiden kanssa on parasta! Ja joskus kahdestaan on parasta, erityisesti  työpäivien jälkeen. Projektinani on myös järjestää itselleni enenevissä määrin omaa aikaa, koska se elvyttää. Vaikka koomaisin koko oman aikani sohvalla enkä jaksaisi tehdä mitään, edes syödä, huomaan jälkikäteen sen elvyttäneen. 

Blogin kanssa olen ollut jo tovin jumissa, koska en oikein tiedä mitä haluaisin kirjoittaa. Päätin nyt kuitenkin ottaa ystävän neuvosta vaarin: KIRJOITAN VAAN JOTAIN, ja katselen sitten siitä eteenpäin. 

Ai niin, tämän halusin vielä sanoa: Murusta erossa oleminen (duunipäivinä) on saanut minussa taas aikaan hätkähdyttäviä oivalluksia siitä, että minulla tosiaan on lapsi. Olen vihdoinkin siirtynyt perheellisten joukkoon, työpaikalla olen yksi niistä jotka suuntaavat päivän päätteeksi hakemaan pikkuista hoidosta. Eikä hän ole vauveli enää, hän on lapsi, henkilö. Hän on ihan elävä, ja minä mahdollistan (muiden tuella tietysti) hänelle hyvää lapsuutta. 

Tuulisena päivänä rannalla oli meistä molemmista ihanaa. <3