Kesätyypit

Tiedätte sen tunteen, kun haluaisi tallettaa onnellisuuden ja hetken, mutta tuntuu ettei pysty, ettei sitä tavoittaisi mikään kuva tai teksti jälkikäteen? 

Oltiin tänään puistossa, paistateltiin. Rakastan elokuuta ylipäänsä, ja etenkin tätä kesän jatkoaikaa josta nyt nautimme.

Tuli vähän syyllinen olo kun luin kaikki teidän "mitä kuuluu" -kommentit, onhan tässä ollut iäisyys blogihiljaisuutta. Ihanaa että olette kaivanneet meitä ja käyneet kurkkimassa. 💗 

Meillä on kaikki hyvin😊 ja nyt meitä on kolme! 

Blogi on jotenkin työntänyt mua luotaan aina kun olen ajatellut kirjoittamista. Ehkä kärsin tyhjän paperin syndroomasta. Mitä kertoa, mitä jakaa? Olen lykännyt ja lykännyt, mutta toisaalta en ole halunnut kuopatakaan koko hommaa. Silti tämä blogi tuntuu kuuluvan menneeseen elämään.

Ja onpas kankea tämä Bloggerin uusi käyttöliittymä...

Haluaisin edelleen jakaa elämäämme ja arkeamme, mutta missä muodossa? Pelkkä itsellinen äitiys ei teemana kanna enää kokonaista blogia, sillä minulla ei ole siitä enää niin paljon sanottavaa. Ja toisaalta olisi muutakin jaettavaa. 🙂 Lähempää sitä mikä arkeamme oikeasti nykyään koskettaa ja kannattelee.

Jos siirtyisin esimerkiksi Instagramiin, kuinka moni tulisi seuraamaan? ☺️💗

Olot (rv 4+3!?)

No on raskausoiretta kyllä! 😉 Varsinkin kun tunnistan nyt nämä kaikki viime raskaudesta. En ole näillä oireilla edes kokenut tarvetta tehdä uutta testiä (jotta näkisin vahvistuvan viivan). No ehkä huomenna?

Pahoinvointi ole ainakaan vielä iskenyt, lievä kuvotus vain. Kohtua jomottaa, polttelee, ja tänään on tullut myös niitä vanhastaan tuttuja tuntemuksia, kuin joku koukkisi lantionpohjaa virkkuukoukulla. Vessahädät ja nälät ovat aggressiivisia. Yleisesti on tuskainen ja puuskuttava olo, hikoilupuuskia (palelun lomassa), masu pömpsöttää eikä suvaitse yhtään kiristäviä housuja. Oi tätä. 💙 Ajatukset ja tulevaisuudensuunnitelmat kiertyvät tärkeimmän ympärille: lasteni, joita tulee olemaan kaksi.

Plussa!

Tässä pikku hiljaa totuttelen ajatukseen, että olen RASKAANA! 😃💖 Melko lailla arvasin tämän kyllä, oireiden ja menkattomuuden perusteella. Varsinkin eilen oli sen sortin jomotusta, että ajattelin että pakko tulla vauva, ei voi tulla vaan menkat. Olisin ollut tosi pettynyt ja hämmästynyt jos olisikin ollut nega! Murustakin oli aikanaan testipäivänä samanlainen haalea plussa kuin tämä. 

Tajuan miten etuoikeutettu olen, raskaaksi ekasta inssistä. Toki asioita voi vielä mennä pieleen ja odottelen varhaisultraa varovaisesti, mutta kyllä nyt jo iloitsen siitä että masussani pikkusisarus kasvaa! Meidän  perheeseen lisäystä. ❤️ Olen tosi onnekas!

Aika paljon jomottelee siihen nähden, että alkio on tällä viikolla vasta 0,5-1 mm mittainen. 😉 Klinikalta sanoivat, että  näillä oireilla minun ei edes tarvitse käydä hCG-verikokeessa, joten jätän käymättä. Kilpirauhasarvot sen sijaan mittautan heti huomenna; on loistavaa, että näistä otetaan koppi näin varhain (kilpirauhasen toimintahan muuttuu raskauden aikana ja vajaatoiminnan lääkitystä on syytä säätää heti alussa). Ja varhaisultra on 30.9.

Masun kasvua odotellen, hyvin syöden ja jomotuksia hoivaten mennään! 💙 (Söin tunti sitten lounaan. Kauhea nälkä.) Mun Murusta tulee isosisko! 💜

Yk 1: No onko mitään oloja (dpo 7)?

Eipä ihan kauheesti. Mutta mahdollisesta kiinnittymisestä on vasta ihan hetki, tai sitten se ei ole vielä tapahtunutkaan? Luin, että (terveillä yrittäjillä) suurimmassa osassa yrityskiertoja munasolu hedelmöittyy. Mutta kiinnittyminen ja kiinni pysyminen on se haasteellinen osuus. Ja tietysti hedelmöittynyt solu voi osoittautua elinkelvottomaksi, tai mitä kaikkea voikaan käydä. Murua yrittäessäni tunsin ekassa kierrossa erikoisia alavatsakipuja, vaikka testasin sitten negan. Ehkä kiinnittymisyritys oli.

No on mulla kuitenkin ollut joitain oireita: lievää rintojen paisumista, menkkamaisia jomoja jo monta päivää, välillä polttelua alavatsassa vasemmalla (ovulaatio tapahtui lopulta oikealta, mutta jos se on kiinnittynyt vasemmalle? tai mitä lienee), muutamia vihlaisuja istualta noustessa (nämä olivat tosi tuttuja viime raskaudessa), välillä kova nälkä ja samaan aikaan ei tee oikein mieli ruokaa. On vähän väsyttänyt, paleltanut. Viikonloppuna oli jänniä makujuttuja: rautatabletista, joka yleensä maistuu  vain kinuskiaromilta, maistui ällöllä tavalla rauta läpi. Äitini tarjoama kala maistui niin oudolta, että epäilin sen tuoreutta ja jätin syömättä, vaikka äiti ja Muru sitä söivät ja kyllä se tuoretta kuulemma oli...

Ja melkein unohdin mainita jäätävän turvottelun, jota oli muutaman päivän ajan inssin jälkeen! Periaatteessahan niin varhain ei pitäisi tulla oireita, mutta olen taipuvainen uskomaan että voi tulla, koska hedelmöittynyt munasolu on kykenevä lähettämään kemiallisia signaaleja jo ennen kiinnittymistä. 

Tätä kirjoittaessani alaselkää taas kevyesti jomottelee. Välillä on ollut käpertyvä kipeänlainen olo, välillä ihan sangen tavallinen. Monena hetkenä on tuntunut että ihan varmasti tästä jo tärppää, välillä taas mietin että no ei takuulla. Tässä piinailussa olen edelleen huono... Tietoinen mieleni ei onneksi tällä kierroksella hirveästi askartele asian parissa, kun on arjessa muutakin ja yksi elävä lapsi tuossa touhottaa, mutta alitajunta askartelee, piilevä jännitys tuntuu.

Eilen pidin 5-viikkoista vauvaa sylissä, ja se oli eka kerta, kun Muru ei tullut mustasukkaiseksi sylissäni olevasta pikkuisesta -- hymyili vain vauvalle ja leikki pientä kurkistusleikkiä. :) 

Yk 1: Inssiin (kp 15)!

Inssihommia TÄNÄÄN! Plussa pärähti lopulta kuin tilauksesta tikkuun aamulla. Soitin vielä klinikallekin... Siellä mua jo ootellaan. Alavatsalla polttelee miellyttävä ovulaatiokipu ja sielussa miellyttävä "omien unelmieni subjekti" -olo. Toivokaa mulle plussatuulia, jooko!

Ikäkriisi, äitiyskriisi

Tuntuu usein, että olen liian vanha äiti. Biologisesti en ole vanha, klinikallakin koko ajan toistelevat että nuori. Lisäksi munasarjani ovat kuulemma huippuvireessä. Olen kuitenkin paljon vanhempi äiti kuin alun perin halusin olla. Asiaa ei yhtään auta se, että olen tänä kesänä bongannut kasvoiltani ensimmäiset juonteet. Vähän nolottaa kirjoittaa tästä "hassusta kriisistä". Nolous kertonee siitä  että en täysin anna itselleni lupaa tuntea näin. Tämä on kuitenkin tärkeä asia ja ansaitsee saada muodon tekstinä.

Kilpajuoksun tunne on leimannut koko lastenhankintaani: sellainen tunne, että olen oikeastaan jo myöhässä, ja nyt jos koskaan on äkkiä saatava se (ensimmäinen, toinen, ehkäpä ehkäpä vielä kolmaskin) lapsi, jos mielin ikinä enää olla vähänkään onnellinen tässä elämässä [drama queen much?]. ;D Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en missään nimessä kokenut itsellisen äitiyden olevan  kohdallani "rohkea päätös" enkä varsinkaan "epätavallinen ratkaisu siinä iässä" (! mitä hittoa?). Koin sen olevan täysin vääjäämätön ja maailman luonnollisin, joskin turhan myöhään tullut, seuraus sille riipivälle kaipuulle jonka kanssa elelin vuosia. Koin tämän olevan  ainoa mahdollinen tie, taakan pois pyyhkivä lämmin tuuli, kotiintulo pitkän matkan jälkeen (itkettää).

Miksi kiireen ja myöhästyneisyyden tunne? Siksi kai, että vertaan elämäämme vanhoihin mielikuviin joita minulla oli itsestäni nuorena äitinä. Siksi että suren "menetettyjä vuosia" jotka vietin ilman lasta? Syytän itseäni niistä parisuhteista jotka "halusin vielä kokeilla", syytän haahuiluvuosista. Harmittelen sitä, että lapseni isovanhemmat ovat jo vähän vanhoja hekin. Sitä, että olen itse jo ikäloppu kun muksut muuttavat kotoa? Mutta oikeasti en ole. Olen hyvinkin, erittäinkin keskivertoikäinen vanhempi. Harmittaa, etten pystynyt ylittämään itseäni ja ryhtymään itsellisesti keskivertoa nuoremmaksi vanhemmaksi?

Terapeuttini sanoo, että on epäreilua minua kohtaan, että vertaan ikääni niiden ystävien ikään, jotka ovat saaneet lapsen luomusti (ehkä jopa suunnittelematta) heteroparisuhteessa. Minä olen kulkenut täysin toisen polun. Itsellisten äitien joukossa olen edelleen juniori. Se ei kuitenkaan poista sitä, että vauvakuume alkoi poltella sydänalaani jo 19 vuoden iässä, ja siitä lähtien olen henkisesti pedannut elämääni sen ympärille, että "parin/muutaman vuoden päästä" saan lapsen. Olin jo täyttänyt 30, kun Muru syntyi.

Välillä näen kirkkaasti, miten absurdia on miettiä näitä ikäasioita. Ensinnäkin, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, hän ei olisi Muru. Mitä enemmän Muru kasvaa ja kehittyy omaksi persoonakseen, sitä merkityksellisemmältä tuntuu että sain lapsekseni juuri hänet. 

Toisekseen, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, olisin silti NYT tämän ikäinen kuin olen. Minulla vain olisi isompi lapsi. Esikoisen pikkulapsiaika olisi osaltani silloin jo takana, enkä saisi elää sitä nyt. Tässä mukana vain pyörisi joku viisivuotias. Kuusivuotias? Erikoinen ajatus sekin.

Tämä on asia, jota työstän pikku hiljaa. Ei mikään vuosisadan kriisi, mutta mukana kulkeva, yksi puheenaihe terapiassa. Välillä kelaan tätä, välillä unohdan -- kelaan tulevaisuutta, suunnittelen, vähän haaveilen -- ja välillä uppoudun tähän arkeen Murun kanssa. Pian sallin perheemme kasvaa, ja toivottavasti se on kasvaakseen.

Klinikalla :)

Gynen kontrolli oli tänään aamulla. Vaikka se oli kalenterissa, arvatkaa tuliko se silti täysin puskista! Olin tyytyväisenä töihin menossa ja aioin katsoa kelloa, kun muistutus tervehti minua puhelimen näytöltä, ja sinnepä sompailin lopulta puoli tuntia myöhässä. Toisaalta kiva, että vauvanteko ei ole tällä kierroksella 'yksi ainoa elämän pääasia', vaan meneillään on jatkuvalla syötöllä kaikkea muutakin, perhearki. Työt (hohhoijaa), aurinkorasvan riittävyys, hajoileva arkibudjetti, lapselle syyskengät apua syksy on nurkan takana?

Imetyksen päätyttyä, refluksin asetuttua (maidoton ruokavalio) ja Murun yöunien lopulta eheydyttyä oma unentarpeeni tuntuu palautuneen äitiyttä edeltäneelle tasolle: Tarvitsen vaatimattomat yhdeksän tuntia Ruususen unta (keskeytyksettä tai minimaalisin keskeytyksin) ollakseni seuraavana aamuna oikeasti toimintakunnossa... Ei siis esimerkiksi 8,5 h, vaan oikeasti 9 h. Onnea vaan mulle tähän yritykseen.

Mutta klinikka ja se toinen yritys siis: Myöhästymistäni kohtaan oltiin ymmärtäväisiä, tarkastuksessa kaikki hyvin, ja taas tuli kehuja että minulla on "20-vuotiaan munasarjareservi". Kai nyt, kun munasarjani ovat sieltä 20 (19) vuoden iästä asti malttamattomina odotelleet, että pääsevät täyttämään tätä Suurta Tehtäväänsä eli lisääntymistä. ;) 

Can't help but be happy! Can't help but kihistä innosta. ^^

Suunnitelmat

"Sä olet aivan ihastuttava kaikella tavalla. Mä nään sieluni silmin että sisarus saadaan." Näin sanoi klinikan lääkäri minulle ensikäynnillä. Miten nämä kohtaamiset näiden lääkäreiden kanssa ovatkin niin kivoja!

Vauvantekosuunnitelma:

1) Lopetan imetyksen. 

2) Lopetan mielialalääkkeen.

3) Tankkaan rautaa.

4) Aloitetaan hoidot!

Toteutus:

1) Imetän siis edelleen, ja toiveissani olisi ollut jatkaa lapsentahtisesti niin kauan kuin Muru haluaa, tai ainakin hänen kaksivuotispäiväänsä saakka. Sain kuitenkin tietää, että klinikkani ei tee hoitoja imettäville lainkaan, ja tämä on mielestäni perusteltua (ensin ajattelin että mitä ihmettä, mutta lääkärin perustelut kuultuani käännyin samalle kannalle). Hormonitoimintaan liittyvät riskit olisivat liian suuret: alkion kiinnittymättömyys, keskenmenot, jopa kromosomihäiriöt - todennäköisyydet ovat tällaiset huolimatta siitä, että monet kyllä tulevat imetysaikana luomusti raskaaksi ja synnyttävät terveitä lapsia. 

Nyt kuvioista on jätetty yöimetys. Tälle oli korkea aika, koska aloin olla öistämme väsynyt, minkä lisäksi olen ilmeisimmin ollut väsynyt raudanpuutteesta. Muru herää edelleen useita kertoja yössä ja kaipailee tissiä, mutta siitä selvitään laulamalla, juttelemalla, silityksilllä sekä Pupun tai Possun avulla (Muru otti omatoimisesti unilelut käyttöön tässä vieroitusvaiheessa). Joskus päädyn vain sanomaan, että naapurit nukkuvat, joten nyt ei kerta kaikkiaan voi huutaa, ja Murun pitää nyt vaan kertoa äidille rauhallisesti, mikä auttaisi pahaan mieleen. Silitys yleensä auttaa. Toivon heräämisten lähitulevaisuudessa vähenevän.
Päiväsaikaan imetän edelleen muruntahtisesti, mutta toisinaan onnistun huijaamaan esimerkiksi niin, että työnnän heti päiväkodista hakiessani Murulle banaania suuhun, jolloin hän muistaa pyytää tissiä vasta illemmalla kotona. Aikeenani on öiden vähän rauhoituttua karsia päiväimetykset pois yksi kerrallaan. Tämä imetyksen lopetus on kyllä työlästä, vähän harmillista ja vähän haikeaa.

2) Olen käyttänyt mielialalääkettä ahdistuneisuuteen reilun vuoden verran. Minulla on ollut Kelan korvaamaan psykoterapiaan hakeutuminen ajatuksissa pitkään (jo ennen Murun odotusta), mutta erinäisten käänteiden johdosta terapiani on alkamassa vasta nyt. Siis, onneksi nyt! Olen tässä odotellessa saanut harvajaksoista keskusteluapua esimerkiksi neuvolapsykologilta, mutta odotan innolla varsinaisen terapian alkua ja kiireetöntä asioihin pureutumista.
Klinikan lääkäri suositteli lääkkeen lopetusta ennen raskautta, ja olin itse samoilla linjoilla. Olen voinut viime aikoina psyykkisesti ihan hyvin, ja nyt on lääkkeen purku menossa. Kyseinen lääke muuten nostaa prolaktiinitasoa (jota imetyskin nostaa, ja yllättäen eräs perussairauteni nostaa sitä myös, joten ei ihme että menkkojeni alkamisessa kesti niin kauan), ja haluan tältäkin osin poistaa kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet uuden raskauden tieltä. On mukava saada ns. oma tunne-elämä takaisin, sillä tämä lääke usein vähän latistaa myös niitä positiivisia tunteita.

3) Minulta mitattiin taannoin ferritiini- eli varastorauta-arvo. Sitä oli seurattu jo vuoden päivät: vuosi sitten se oli matalahko, puoli vuotta sitten noususuuntainen, mutta nyt vuodenvaihteessa mitattuna yllättäen taas todella alhainen. Klinikan lääkärikin kehotti kiinnittämään huomiota tähän. Nyt rautaa naamaan. Käytettyäni erästä valmistetta huomasin jo parissa viikossa selvää voinnin kohentumista! Sitten valmiste loppui ja vaihdoin toiseen, joka ei tuntunut yhtä tehokkaalta. Vaihdoin takaisin vanhaan, vaikka se tekeekin pikkuisen huonoa vatsalle.

Ja...
4) Go!!
Ensikäynnillä ultrattiin munasarjat, joissa näkyi ennätysmäärät munarakkuloita. Mahdollinen "yliaktiivisuus" (PCOS) suljettiin pois verikokeella. Olen hedelmällinen! Se on mukava tietää. :) Minulla oli juuri eilen tai tänään ovulaatio, ja fiilistelin sitä. Pikkusisarus, ei ihan vielä mutta kohta sulle annetaan mahdollisuus tulla!

——


Muita suunnitelmia kevättalveen:


A) Siirryn tekemään neljää viikottaista työpäivää kolmen sijaan. Työaikani ei lisäänny, mutta jakautuu useammalle päivälle. Toivon että tämän myötä:

- Aamumme muuttuvat mukavammiksi, kun ei tarvitse nousta ihan niin aikaisin ja ehdin kenties jopa itse syödä aamiaisen kotona, en työmatkalla/töissä - tai ainakin ehdin ottaa kahvin mukaan, ettei tarvitse matkalta ostaa... (Joululahjaksi äidiltä saamani termosmuki on muuten nostanut elämänlaatuani olennaisesti - ei enää kylmää kahvia! ;) )
- Unirytmimme pysyy paremmin yllä, kun keskellä viikkoa ei ole vapaapäivää (pitkään nukkuminen on mukavaa mutta kostautuu loppuviikosta).
- Murun hoitopäivät lyhenevät, joten arki on hänelle kevyempää.
- Ehdimme hoitopäivän jälkeen tehdä muutakin kuin rynnistää kotiin syömään ja iltapuuhiin (nykyisellään isot kauppareissut ja vähän kaikki muukin ylimääräinen on pitänyt ajoittaa vapaapäiville, koska työpäivinä ei vaan ehdi eikä jaksa).


B) Säästän rahaa! (Oma postaus aiheesta tulossa.)


C) Toteutan vaatehaastetta, johon kuuluu esimerkiksi hyvin rajoitettu uusien vaatteiden ostaminen ja olemassaolevien vaatteiden maksimaalinen hyödyntäminen sekä kunnostaminen.


D) Hoidan itseäni. No niin, ainaisaihe, aina tärkeä. Mietin mitä minä tarvitsen ja miten sen saan. Raskauden suunnittelu antaa huomattavan lisämotivaation tähän. Viime raskauden ajan terveyteni oli ihan kuralla (pitkä pahoinvointi, laihtuminen, raudanpuute, aineenvaihdunnan ylikierrokset, poskiontelokierre, raskausmyrkytys), ja haluan yrittää ehkäistä moisen kaaoksen uudella kierroksella. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta johonkin voi.

Kaamoshyggeterveiset

Olen tänään juonut kolme kupillista kahvia (joista kaksi ensimmäistä oli aivan erinomaista pressopannukahvia Murun kummitädin ja tämän miehen luona), syönyt kolme lautasellista muroja (olen siis lisäksi syönyt muutakin), vienyt Murun kahdesti ulkoilemaan, tehnyt joulun täydennysostokset, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja paketoinut yksitoista lahjaa.

Aamupäivällä marketin kassa toivotti "oikein hyvää joulua koko perheelle". Aavistikohan hän, että meidän koko perhe oli siinä, minä ja rattaissa karvalakki päässä nukkuva Muru? Joka tapauksessa toivotus sai minut hymyilemään.

Alkuillasta Muru istui vallan mietteliäänä pulkassa, poikkeuksellisen ääneti, niin että ehdin katsoa täyttä kuuta ja ajatella pari omaa ajatusta. Lumi kimalsi.

Olen älyttömän onnellinen kultapullastani. Hän on vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, puhuu pisimmillään viiden sanan lauseita(!), nimeää tunteita, silittää ja pussaa, rakastaa kissoja, pomppii ja tekee temppuja. Alla hänestä muutama kuva ajalta ennen kuin lumi satoi.

Hyvää joulua lukijoille!

Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Lapseni = ihme

Istun sohvalla ja syön herkkua; tänään olen ollut ahdistunut, mutta kaupungin ruuhkasta kotiin pääseminen ja herkku helpotti - sekä se, että Muru nukkuu tuossa tavallista pidempiä päikkäreitä (varmaan siksi että valvoimme viime yönä kahdesta neljään). Katson kännykästä sitä sun tätä, mieli harhailee enkä pysty tarttumaan mihinkään. 

Sitten katson Murun kuvaa, jonka lähetin kummitädille aiemmin iltapäivällä. Ajatus pysähtyy siihen, että tuollainen lapsi minulla on. Näen kuvassa hänen ihanat piirteensä, hänelle ominaisen hassuttelevan ilmeen. Kuulen hänen äänensä kuvasta. Tuollainen lapsi!

Herää lapsi, pääset syliin. <3 

Pikkusisu

Haluan toisen lapsen! Tänä vuonna alulle. Toinen vauva. <3 Kirjoitan varmaan myöhemmin tähän liittyen syvällisempää mietintää; nyt halusin vain tulla jakamaan tämän mielentilan, intoilun. 

Toiselle kierrokselle!!

Hänen vaatteensa hyllyn päällä. 

Dokumentointi

Hänellä on niin tarkka katse! Hänen hymynsä on minulle kuin palkinto, hän on minulle tarkoitus.

Toivoisin, että joku tekisi meistä dokumentin. Tallentaisi ihan vain arkeamme - niitä hetkiä, kun riehumme olkkarissa Rölli-musiikin tahtiin tai kun pöhköilemme eteisen matolla maaten. Niitä, kun Muru nukkuu parvekkeella pakkasessa ja minä juon sohvalla kofeiinitonta kahvia ja iltapäivän taivas on niin kaunis niin kaunis, monivärinen pastelli.  Niitä hetkiä, kun Muru oppii uusia taitoja (tänään hän nousi ekan kerran seisomaan tukea vasten!). Tai näitä, kun hän askartelee keskittyneesti laatikosta nyhtämiensä kestovaippaimujen kanssa (rutistelee, ravistaa ja maistelee niitä) ja minä kirjoitan blogia jalat hoitopöydän päällä röhnöttäen. 

Tuntuu, että en saa näitä hetkiä kyllin talteen enkä kyllin muiden ihmisten tietoisuuteen, vaikka minulla on blogi, vauvakirja, päiväkirja, videopäiväkirja, äänipäiväkirja ja valokuvat. (On kyllä paljon sellaisia päiviä, että en talleta edellämainituista mihinkään mitään.)

Haluaisin luoda jotain isoa, jonkin kokonaisuuden! Ehkä tekeillä oleva Muru-valokuvakirja tulee vastaamaan tähän tarpeeseeni?

Tämä vuosi on hyvä - ja uskon, että tämän vuoden aikana laitan alulle Pikkusisaruksen yrittämisen!

Rakkautta paljon! Jäsentymätöntä ajatuspuuroa paljon; sen seassa rakkaus isoina köntteinä, kuin mansikat Murun mannapuurossa.

2018

Katsottiin Murun kanssa keskiyön raketteja meidän parvekkeelta - Muru oli kantorepussa, hereillä, ja nauroi ilotulitukselle. <3 Herkistyin kun tajusin, että minulla on nyt tässä lapsi josta niin kauan haaveilin - ja vuoden 2018 vastaanotan lapseni kanssa. ME OLEMME NYT PERHE, eikä se enää muutu, sitä ei voi kukaan enää ottaa meiltä pois! 

Ja entäs se, miten huipputyyppi Muru on! Miten pöhköt jutut hänellä on ja miten iloinen hän on. Tänään hän on murissut  istuessaan potalla, nauranut katsoessaan kattoon, päristellyt iltapuurolla. Vahva läsnäolo, kuvasi eräs kaveri. <3 

Samalla tajusin, että voin fyysisesti todella todella huonosti nyt, ja oikeastaan koko mennyt vuosi oli sitä, välillä aina voin hetken paremmin ja sitten taas mentiin - eikä psyykkisessä voinnissakaan ole oikein kehumista. Vuosi 2018 tuokoon muutoksen! Tein lupauksen: alan voida paremmin.

Muru nukahti rinnalle rakettien katsomisen jälkeen. Nousin kantaakseni hänet makkariin, katsoin meitä peilistä ja totesin, että vuosi 2018 saa tulla, ja tässä se tulee, ja tässä me olemme, ja vuosi 2018 on niin freesi ja samalla täynnä, aivan täynnä väriä. <3

--- 

Hyvää uutta vuotta, lukijat! 

Iltapöhköt joulun kynnyksellä

Minun ja Murun iltarutiinien olennaisimmaksi osaksi on muodostunut pöhköttelyhetki sängyllä. Se kestää luullakseni puolisen tuntia (harvoin katson kelloa kun aloitamme), joskus reippaasti ylikin, ja joskus alle. Se on meille molemmille päivän purkamisen hetki, uudelleenlatautumisen hetki, läsnäolon ja kalibroinnin. 

Kun puuro on syöty ja yövaippaan vaihdettu, ja äitikin säkällä tehnyt jo joitain omia iltatoimiaan (jotka kyllä keskeytyvät armotta jos Muru kertoo olevansa jo niin väsynyt että on aika aloittaa sänkyhetki), keräämme lelut, sammutamme valot ja könyämme petiin. Sängyllä luemme kirjan tai pari, loruttelemme, juttelemme päivän tapahtumat läpi. Minä kerron, mitä kaikkea tänään on tehty, ja Muru omalla vuorollaan selostaa ja purkaa omat juttunsa ("thääthä", "äyääe", "mmph", "prrt").

Halailen, kutittelen ja pusutan Murua. Nautimme toistemme seurasta, hassuttelemme. Nostan häntä käsistä istumaan ja kaadan takaisin peiton päälle, hän nauraa. Joskus hän nauraa myös ihan omille jutuilleen; tänään, selostaessani mitä olimme päivän aikana tehneet, Muru katsoi ohitseni kattoon tai verhoihin ja hekotteli. 

Murun JA ÄIDIN suosikki-iltakirja. 

Sänkyhetken ajaksi pyrin jättämään kännykän toiseen huoneeseen, jotta olisin läsnä Murulle. Se tekee hyvää meille molemmille. Jos olen oikein väsynyt tai muulla tavalla lopussa, otan kännykän tai lehden mukaan ja vilkuilen sitä välillä. 

Näiden hetkien jälkeen, Murun nukahdettua, oloni on tyhjiin imetty - olipa päivä, ajattelen useinkin päivän päätteeksi. Samalla olen täyteen pumpattu: rakkautta, tarkoitusta, iloa. Annan Murulle kaikkeni päivittäin. Ja yleensä menen sen tehtyäni ÄKKIÄ nukkumaan. 

---

Minulla on mielessä paljon juttuaiheita, joten en ainakaan ole lopettamassa blogia, vaikka moista väläyttelinkin aiemmin. ;) Sitä en tiedä, milloin ehdinjaksan kirjoittaa nuo kaikki jutut. 

---

Joululta odotan: mässäilyä (juustot ja viini! viime jouluna en saanut!), leffojen katsomista siskon kanssa, OMAA AIKAA. Omaksi ajaksi riittää, että istahdan toviksi sohvalle luurit korvilla ja joku leikkii Murun kanssa samassa huoneessa, vastaa hänen tarpeisiinsa minun sijastani hetken ajan. Ja olen kuitenkin lähellä ja voin katsoa kun Muru hymyilee, ottaa syliin jos tulee tarve.

Niin, ja olen luvattoman innoissani myös Murun lahjojen avaamisesta! :D Vaikka suurin piirtein tiedänkin, mitä sieltä on tulossa. Ai miten niin elän lapseni kautta? <3 

Joulumekko.

Lisää pikkutiikereitä?

Olen vauvakuumeen kourissa! Tämän vain tulin kertomaan. :D Kihinää. 

Olen kuluneen viikon miettinyt vanhempainvapaita, rahoja, töitä, asumista, ikäeroja. Hoitovapaan haku on käsillä. Harkitsen yrittäväni toista lasta niin että mikäli tärppi tulisi suht nopeasti, pikkuisille tulisi alle kolme vuotta ikäeroa. Ihannetilanteessa en menisi välissä lainkaan töihin. 

Olen miettinyt, vieläkö ehtisin tulla kolmen lapsen äidiksi. Olen kerännyt  mahdolliselle pikkusisarukselle (Pikkusisulle) pientä settiä vaatteita kirppikseltä, vaatteita jotka ovat olleet jo hankittaessa liian pieniä Murulle.

Pikkusisun housut. 

Muru on "helppo lapsi". Mielestäni tuo on sikäli ikävä ilmaisu, että lapset eivät ole helppoja tai vaikeita, heillä on vain erilaisia luonteita ja tarpeita - mutta ilmaisu on kuvaava, ja viittaan sillä siihen ettei mikään Murun hoidossa ole osoittautunut minulle erityisen kuormittavaksi.

Oma vointini sen sijaan on osoittautunut minulle erittäin kuormittavaksi, mutta se tuntuu olevan nyt todella pikku hiljaa parempaan päin. Ehkä kerron näistä asioista enemmän myöhemmin, jos kykenen.

Joka tapauksessa mitään suoraan Muruun liittyvää kuormitustekijää ei ole, 'tavallista' yh-vauva-arkea vain. ;) <3 Joten olen tuumannut, että hyvin jaksaisin toisenkin lapsen suhteellisen pienellä ikäerolla. Toki minun täytyy sitä ennen saada itseni kuntoon; seuraava raskaus ja vauva-aika minun olisi 'pakko' voida paremmin.

--

Minusta tuntuu kuin toinen lapsi tekisi meistä vähän enemmän perheen, täyttäisi kotia perheydellä, juurruttaisi.

Siis EHDOTTOMASTI kahden hengen perhe ON kokonainen ja täysi ja täydellinen perhe, MINÄ JA MURU OLEMME PERHE, ja minusta tuntuu hyvältä ja oikealta kun meihin viitataan perheenä. 

Meidän perhe ulkoilee. 

Silti mielikuvani meistä kahden lapsen perheenä on jotenkin "perheempi" kuin nykytilanne. Ei sillä että nykytilanteessa olisi mitään vikaa! <3 Minä vain rakastan lapsia ja vauvoja ja haluan jakaa määrättömästi rakkautta omille sellaisille. 

Tällaisia ajatuksia! 

--

Lisäksi olen miettinyt, mitä tehdä blogin suhteen. Aktivoitua ja verkostoitua, passivoitua ja unhoittua, lopettaa, tauottaa, harventaa, tihentää, kertoa henkilökohtaisempia asioita, yleismaailmallisempia asioita. (Ainakin voisin kirjoittaa loppuun synnytyskertomuksen, näin puolen vuoden jälkeen.) 

Mitäs lukijat sanotte? :) 

H kaksi kuukautta ja risat

Koskahan kirjoittaisin ja mitä? 

Meillä on pian nimiäiset. Onnellisempi en ole koskaan ollut, mutta näihin kuukausiin on myös mahtunut yllättävää ja massiivista kropan sekä mielen hajoamista. Intensiivistä niin monella tapaa! Tätähän kyllä toivoin, äärikokemus- ja tunnenarkki kun olen! Vasta parin-kolmen viikon ajan elämä on ollut oikeasti jollakin tavalla järkevää, joissakin raameissa. 

Säännöllisesti se oikein pysäyttää, kun se lävähtää tajuntaan hulina-arjen läpi: Minä olen tullut äidiksi. Minä olen viimein siirtynyt elämänvaiheeseen nimeltä äitiys. Ja se on sanomattoman ihanaa! 

MINÄ TEIN TÄMÄN ITSE, JA NYT OLEN TÄSSÄ. Kanssani on H, joka on maailman ihanin. Kasvava, jokeltava, ilakoiva, tarkkaileva ja touhuava pympyläni on äärettömän, mielettömän rakas. 

Tuhina yössä & äidin ajatukset

Kello on 1:41, H nukahti. Hengähdän ja mietin: EI HEMMETTI MIKÄ ONNELLISUUDEN AIHE tuossa nukkuu! Tajusin äsken, että olen nyt kuusi-nolla onnellisempi kuin olisin ilman H:ta. 

Ymmärsin tänään syvemmin kuin aiemmin, että H on henkilö. Hän on pieni ihminen, ainutlaatuinen arvoitus. Hän kasvaa! Minä kasvatan ja kannattelen, mutta hän kasvaa aivan itse. Minä saan katsella, millainen hän on ja millainen hänestä tulee. Tipunen kuoriutuu. 

On ollut intensiivistä enkä oikein edes tiedä mitä kertoisin. On ollut todella raskasta, totaalisia ääripäitä psyykkis-emotionaalisesti. Fyysisesti toipuilua, hiljakseen, edelleen hyvin verkalleen. 

Älytön onnellisuus ja mykistys päällimmäisinä tänä yönä. 

Sanon: Jos jotkut teistä lukijoista harkitsevat lapsen yrittämistä yksin, ja todella sydämessään kaipaavat omaa tipusta syliin - älköötte empikö! Ja myös: Olkaa nöyriä, olkaa auki. 

Ja myös: Koettakaa kuunnella vaistoa ennemmin kuin neuvoja. Antakaa itsellenne "virheenne" anteeksi, yksi toisensa perään. Niitä tulee! 

Lapsenhankintaan lähteminen oli paras vetoni ikinä! Ja tämä on kreiseintä aikaani ikinä. Muruni on rakkain ikinä ikinä koskaan. 

Kirjoja itselliselle mamalle

Tässä lukusuosituksia kaikille, joita kiinnostaa kirjallisuus itsellisestä äitiydestä! Joukossa myös pari teosta yksinhuoltajuudesta laajemmin. Itse olen saanut näistä teoksista valtavasti tukea, iloa ja pohdinnan siemeniä. Toivottavasti suosituksistani on hyötyä muillekin.


Musta tulee perhe
Voimakirja yksin odottavalle

Eve Mantu, 2006

Paras! Mannun läpipositiivinen ja samalla realiteetteja syleilevä tsemppausteos on minulle lähes pyhä kirja. Teos on suunnattu kaikille yksinodottajille, oli odotukseen johtanut polku millainen tahansa.

Mantu kirjoittaa esimerkiksi ydinperheoletuksen dumppaamisesta, oman napanuoran katkaisemisesta, tukiverkkojen punonnasta sekä mielikuvien voimasta. Hän antaa survival-vinkkejä arjen soihin - mutta ei koskaan "vauvaelämä on kamalaa laahaavaa selviytymistaistelua" -asenteella, vaan aina ilon kautta ja kannustaen. Hän kirjoittaa sopivasta mukautuvuuden ja suunnitelmallisuuden tasapainosta sekä siitä, miten jokaisella on oikeus ja velvollisuus tehdä juuri ne ratkaisut jotka tuntuvat hyvältä itsestä (eivätkä esimerkiksi naapurin tädistä).

Minulla ei ole tätä kirjaa omana, sillä painos on myyty loppuun eikä uutta liene tulossa. Jos satutte näkemään tämän vaikka kirpparilla, tietäkäätte että eräs Donna olisi varsin happy saadessaan tämän yllätyslahjaksi. ;) 

Choosing Single Motherhood
The Thinking Woman's Guide
Mikki Morrissette, 2008

Tämä on tiukka kakkossuosikkini Mannun jälkeen, ja tämän hankinkin omaksi vuonna 2013 (lohduksi ja tukipilariksi, kun olin saanut tietää eräiden läheisten odottavan lasta). Pidän kirjoista, jotka ovat paitsi asiapitoisia, myös persoonalliseen ja jutustelevaan tyyliin kirjoitettuja. Tämä on sellainen! 

Tuhdissa teoksessa paneudutaan SMC:yden eri ulottuvuuksiin huolella. Selostukset spermapankeista valokuvineen ja älykkyysosamäärineen ovat harvoille suomalaisille lapsenhankkijoille relevantteja, mutta esimerkiksi pitkä luku stressin- ja arjenhallinnasta on erinomaisen käyttis.

Eniten olen varmaankin lukenut teoksen alkuosiota "Typical Inner Conflicts". Se pureutuu epäilyksiin ja ristiriitaisiin tunteisiin, joita itsellistä vanhemmuutta harkitseva saattaa joutua käymään läpi: Olenko yksinhuoltajamateriaalia? Onko minulla tähän varaa? Osaanko päästää irti ydinperheunelmasta?

Kaikkiaan Morrissetten tyyli vetoaa minuun henkimällä suunnitelmallisuutta ja määrätietoisuutta. Samalla sekin kannustaa olemaan joustava matkalla kohti vanhemmuutta.

Single Mothers by Choice 
A Guidebook for Single Women Who are Considering or have Chosen Motherhood
Jane Mattes, 1994

Tämä lienee kentällämme "perusteos", sillä olen törmännyt useisiin mainintoihin tästä. Tämän perhemuodon esittely on toki ollut poikkeuksellista 90-luvulla. Nykyisellään kirja on mielestäni paikoin vanhanaikainen, mutta silti paljon hyvää asiaa sisältävä. Ohut ja kevyt, käy vaikka matkalukemiseksi. 

Mattes kirjoittaa mm. erilaisista äidiksi tulemisen tavoista, lapsen isäkysymyksiin vastaamisesta sekä miehen mallista - ja maman sosiaalisesta elämästä, myös treffielämästä. Erityisesti pidän luvusta, jossa käsitellään itsellisen äidin lapsivuodeaikaa. Onpa ihanaa että meidän ei tarvitse huolehtia siitä, saako puoliso tarpeeksi huomiota, kun uppoudumme vauvakuplaamme! Ensiviikkojen kaoottisuutta kehotetaan syleilemään - lempeä suhtautuminen omaan itseen ja omiin kykyihin on tässä(kin) aivan olennaista. Arkista ennakointia ja avun pyytämistä tietysti suositellaan.

Tukiverkoista puhutaan myös ihanasti: Mattes päättelee, että mitä vahvempi tuki äidillä on ympärillään, sitä tyytyväisempi tämä on elämäänsä raskauden aikana (ja varmasti sen jälkeenkin). Allekirjoitan! <3 Lauma on niin tärkeä.

Single by Chance, Mothers by Choice
How Women are Choosing Parenthood Without Marriage and Creating the New American Family

Rosanna Hertz, 2006 

Tämä on taas paksumpaa sarjaa, melko analyyttinen, sisältää kiintoisia kaavioita sekä syvää pohdintaa. Aiheena on esimerkiksi se, miten tulevan SMC:n lapsentekosuunnitelma ja identiteetti tyypillisesti rakentuvat vaiheiden kautta: pohdintavaihe, "soutaa ja huopaa" -vaihe, laukaiseva tapahtuma...

Tätä vasten oli kiinnostavaa pohtia, mikä oli minun projektini lopullisesti laukaissut tapahtuma (catalytic event, the point of no return). Uskon että se oli elokuussa 2015 saapunut, kipeää tehnyt tieto läheisen ystäväni raskaudesta. Hertzin teoksessa tykkään myös esimerkiksi taulukosta, joka esittelee neljä tapaa olla kuviossa, jossa on kaksi aikuista ja yksi lapsi (kuva alla). Parisuhde yhteisen vanhemmuuden kera on vain yksi näistä tavoista.

The Single Mom's Little Book of Wisdom
42 Tidbits of Wisdom to Help You Survive, Succeed and Stay Strong

Cassandra Mack, 2006

Mackin ohukainen teos sisältää osa-alueita kuten paineen alla selviytyminen, onnellisuuden tavoittelu ja itsen toteuttaminen sekä heilastelu. Muutamia helmiä löytyy - kuten lause "you can't save your face and your ass at the same time", joka viittaa siihen, että joskus arjen dilemmoista on vaan pokkana luovittava läpi ja sivuutettava täysin se, mitä muut ihmiset ajattelevat. Kaikkiaan teos nojaa mielestäni liiaksi stereotypioihin (esim.: oletukseen, että jokaisella yksinhuoltajaäidillä on taustalla kariutunut ja todennäköisesti dramaattinen miessuhde). Hauska pikku lukupaketti silti, ihanan kevyttä tsemppimatskua vaikka aamiaispöytään!


---

Voin lainata näitä teoksia luotettavalle kanssablogistille tai lukijalle; laita sähköpostia! Hyllystäni löytyvät siis nämä kaikki paitsi Mantu. Voin myös kertoa näistä lisää - kysykää toki! Jos olet itse lukenut jonkin näistä, tai jonkin muun hyvän kirjan samojen teemojen liepeiltä, kerrothan siitä kommenteissa. :)

Suhtautuminen itselliseen äitiin

Toistaiseksi olen kohdannut vain positiivista suhtautumista projektini ja odotukseni tiimoilta! Mutkattoman positiivista ja uteliaan positiivista. Olen ollut tästä yllättynytkin. Kaveripiirini kyllä tiesin avarakatseiseksi jo ennalta, mutta myös töissä ja "tuolla ulkona" on suhtauduttu ihanasti.

Ainoat karut kommentit, sarjaa "ootko hullu" ja "älä nyt pilaa elämääs", tulivat omalta äidiltäni. Ne satuttivat, mutta nyt niistäkin on jo vuosia, ja tuleva mummu höpöttelee haltioissaan masulle.

Puhun itsellisestä äitiydestäni täysin avoimesti, mutta ihan joka tilanteessa en jaksa kertoa - tai jätän asian toisen ihmisen kysymisen varaan. Selkeät väärinkäsitykset tietysti korjaan heti, mutta usein kerron simppelisti vain odottavani vauvaa, ja kerron kaiken muunkin minä-muodossa. Minä asun siellä ja siellä, minä olen menossa ultraan, minä olen hankkinut vaatteita ja kantoliinoja.

Kun neuvolakäynnin ajankohtaa jouduttiin vaihtamaan, terveydenhoitaja soitti. Hän pahoitteli korvaavien aikojen vähyyttä ja sitä ettei nyt voida varmistaa, sopiiko uusi aika miehelle. En ollut varma mitä kuulin, joten pyysin toistamaan. Hoitaja hiljeni sekunniksi, takelteli ja kysyi sitten epäröiden: "Niin että mahtaako muille perheenjäsenille sopia tämä aika...?" Muistutin häntä yksinodottajuudestani. Hän pyysi useita kertoja anteeksi ja sanoi että minä ja vauva olemme oikein tervetulleita käynnille seuraavan viikon perjantaina. Kiitos, me tullaan, vastasin.

Vanhassa blogissa kerroin kuinka personal trainerini elokuussa häkeltyi uutisesta, mutta hyvässä mielessä.

Sitten oli esimerkiksi tämä keskustelu vähemmän läheisen tutun kanssa bileissä:
"Mä odotan vauvaa."

"Ai, mä en ookaan tavannu sitä sun miestä." (Tässäkin puoliso-oletuksen lisäksi sukupuolioletus, täydet pisteet!)

"Mulla ei oo miestä."
"...Okei, että semmonen sitten kävi."

"Ihan suunnitellusti kävi, menin yksin hedelmöityshoitoihin."

Eräs vanhempi työkaveri sen sijaan päätteli onnistuneesti rivien välistä, että olen itsekseni asialla. Ilahduin! Hän alkoikin vuolaasti kertoa kasvattaneensa myös oman, nyt jo aikuisen, lapsensa yksin.

Moni on kiinnostunut hoitojen kulusta ja hinnoista sekä luovuttajan valinnasta. Eräs ystävä kysyi, oliko prosessi rankka. Hedelmöityshoitoja yleensä ajatellaan rankkoina ja unohdetaan, että yksin hoitoihin hakeutuvalla ei lähtökohtaisesti ole taustalla biologista lapsettomuutta. Heinäkuu eli inssien välinen taukokuukausi kyllä oli minulle rankka, mutta rankempi oli hoitoja edeltänyt päätöksentekoprosessi, ja kaikkein rankin oli päätöstä edeltänyt pitkän pitkä lapsenkaipuuaika.

Useimmat tutut kehuvat itsellistä äitiä rohkeaksi, nostavat hattua, jakavat verbaalista respectiä. Tykkään siitä! Omastakin mielestäni nimittäin ansaitsen hatunnostoja.