Olot (rv 8+6)

Äitini tuli tänään meille auttelemaan, minä sohvalla valitin pahaa oloani. "No mitä se Pikku-Kalle siellä kiukuttelee", sanoi äiti. 😃

Hammaslääkärin kanssa puolestaan kävin tällaisen keskustelun:

"Onko ensimmäinen lapsi?"

"Toinen."

"Onko ensimmäinen poika?"

[nauraen] "En tiedä, mutta tyttö mulla on ennestään."

"Niin, sitä kysyin."

Hänen poikuudestaan ollaan ympärilläni aika varmoja😛 mutta itselläni ei ole mitään mainittavaa 'oloa' asian tiimoilta (no ehkä hienoinen poikaolo, mutta niinhän mulla oli Murustakin), enemmänkin huomion vievät nämä OLOT eli pahoinvointi. 

Tänään ei tiedä, mikä ruoka huomenna menee alas. Eli kaupassa käynti on vaikeaa! Ja siksikin vaikeaa, että kaupassa on kaikki se RUOKA, joka ällöttää. Lisäksi sinne ulos ja kauppaan pääseminen sohvalta on hankalaa, koska ällötyksen lisäksi viluttaa ja väsyttää melkein aina.

Eli odotus sujuu sinänsä ihan hyvin, pahoinvointihan on terveen raskauden merkki! 😃 Ja nämä muutkin oireet. Hormonit siellä tekevät työtään.

Oireet (rv 5+2)

Ei mua oikeastaan jännitä onko kaikki kunnossa tai mitään, kun nää oireet niin tasaisesti ja oppikirjan mukaisesti lisääntyy. 😊

Nyt on tällaista:

- Voimistuneita repäisykipuja esim. kylkeä kääntäessä

- Lisääntynyttä "menkkajomotusta", nyt myös selän puolella

- Rinnat ovat turvonneet

- Massu pömpöttää entiseen malliin

- Huomaan huonon olon hiipivän vähän herkemmin, jos jokin ateria on viivästynyt. Ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi mitään verrattuna Murun odotuksen aikaiseen pahoinvointiin. 🤞🏼 Ehkä tämä on poika? 😉

Varhaisultraan alle kaksi viikkoa. 

Vuosisadan rakkauden saapumisilmoitus

Hiljaisuudesta varmaan arvaattekin, mitä täällä on tapahtunut, eli se vääjäämätön. <3

Toivottavasti ette ole olleet huolissanne hiljaisuuden pitkittyessä. Meillä on kaikki hyvin.

H syntyi perjantaina 5.5. iltapäivällä. Sukupuoleksi kirjattiin tyttö.

H on maailman kaunein, ihanin ja ihmeellisin. Minä olen käsittämättömän rakkauden, hormoneiden ja kovan univelan höpsäyttämä. Pääsimme sairaalasta kotiin vasta eilen; kertoilen synnytyksestä ja sairaalaseikkailusta toiste lisää. H voi hyvin, ja minäkin kaiken muun paitsi univelkani osalta. 

Hän on kaunis, kaunis, kaunis. Hän on pieni nöpö, myty, kulta. Hän on ihmeellinen rakkaani. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3  

Hänellä on minun sormeni ja kuulemma myös varpaani. Hän on liikkuvainen kuten kohdussakin; osaston kätilö pani merkille, että hän liikuttaa kehoaan hyvin paljon sekä valveilla että unessa. Saattaa kuulemma lähteä aikaisin ryömimään. Samalla hän on kuitenkin rauhallinen; hän ei yleensä itke. Vaikka itkisikin, hänellä on hyvin suloinen ääni. Jos hän ei ole syömäpuuhissa tai nuku, hän vain katselee. Hän säpsähtelee joitakin kovia ääniä samaan tapaan kuin kohdussa. Äkkinäisiä kosketuksia hän säpsähtelee myös. 

Hän on jo nyt erilainen kuin vastasyntyneenä. Hän on alkanut kohdistaa katsetta, selvästi tuijotella keskittyneenä kun vaikkapa sytytän huoneeseen valot. Hän on tukevoitunut ja pehmentynyt. Hän on alkanut itkeskellä hiukan aiempaa enemmän syömisen yhteydessä. Ekat päivät (tai siis yöt) hän lähinnä röhki rintaa hamutessaan kuin pieni possu, mikä oli maailman suloisinta! Hänen pienten silmiensä killittävä katse yöimetyksellä on maailman suloisinta. 

Eilen mietin: Minulla on se mitä kaikkein eniten haluan, se on minulla kaiken aikaa, sylissä ja vieressä ja käsillä. Eikä se ole menossa pois! Juuri nyt lepäilen sängynpäätyä vasten, ihokkain H:n kanssa peiton alla. Hän lienee heräilemässä, kohta syödään. Sen jälkeen minäkin toivottavasti nukun. 

Minulla on epäuskoinen, elämän tarkoituksen löytänyt olo.

Itken koko ajan. 

Tässä, tässä hetkessä ja tässä sängyllämme nyt, on kaikki. <3 

Tule kanssani kylpyyn (rv 38+5)

Tänään oli aivan taianomaisia hetkiä murun kanssa kylpylässä! Kyllä, voisin käydä siellä joka päivä. Paikka oli hiljainen, koska oli arkipäivä ja virka-aika. Altaan pohja ihanan sininen - olisipa minulla siitä vedestä kuva tähän postaukseen liitettäväksi. Uiskentelin ja kelluin ja lilluin ja saunoin. Tuumailin, että toivottavasti voin välittää H:lle rakkauden veteen. Saunassa muut kylpijät ottivat taas kontaktia, kyselivät raskauden sujumisesta, yllättyivät lasketusta ajasta.  

Altaissa juttelin murulle ja rohkenin sanoa ääneen erään nimen, jota olen hänelle miettinyt. Lopullisesti pystyn päättämään nimestä vasta häneen kasvotusten tutustuttuani. Ja sukupuolikin on tosiaan vielä arvoitus - minulla on kyllä tätä nykyä vahva aavistus, ja luulen että pasmani menisivät sekaisin jos aavistukseni osoittautuisi vääräksi, mutta kaikkeen tietysti varaudutaan. :D 

Tänä iltana taas aivan lievästi supistelee, jomottelee. H touhuaa. 

Nämä päivät, nämä niin niin ainutlaatuiset päivät. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 

Vauvasuihku

Oli baby showerit! <3 Tulin niin iloiseksi. Aavistin että ne olisivat tänään, mutta en tiennyt että olisi tulossa näin paljon ihmisiä ja ohjelmaa. On niin pidetty olo. Ja nyt myös varsin uuvahtanut! 

Ihaninta oli nähdä kaikki tyypit, joita putkahteli ovelle lisää ja lisää. Kiinnostavinta oli vauvan sukupuolen ja nimen arvailu. Herttaisinta oli synnytyskoru, jonka tein vieraiden antamista helmistä - he kaikki ovat hengessä mukana, kun H syntyy. 

Viimeisen viikon aikana on ollut noin joka toinen päivä ihanaa kelluskelua, joka toinen päivä taas angsteja, stressejä ja epätoivoja. Hormonit... 

Tänään on ollut kelluskelua! Huomenna on maanantaityyliin Asiain Hoitoa, toivottavasti myös kelluskelevissa tunnelmissa. 

Niin, ja viime päivinä on ollut - päivän yleisväristä riippumatta - ison isoa H-rakkautta. Murulla on ollut touhupäiviä. <3 Tänään minä ja muru saimme kaikenlaisia lahjoja ja kirjoituksia, ja muistoksi päivästä otettiin paljon kuvia. 

Perätilatarina, osa 1

Tänään ultrattiin, ja sinnehän  muru on parkkeerannut peppunsa tukevasti alas! Kaikki on kuitenkin sinänsä hyvin; vettä on mukavasti, napanuoran virtaukset hyvät ja istukan sijainti erinomainen ulkokäännösyrityksen kannalta. Kohdunsuu oli "sormenkärjelle auki eli vielä hyvin kiinni, kolme senttiä kaulaa, pientä pehmenemistä". 

H on tarjontansa (peppu päättäväisesti alhaalla eikä esim. jalat tarjoutumassa; leuka rinnassa) ja siron kokonsa puolesta ihanteellinen perätilavauva, ja lantioni kuulemma myös mukavan tilava. Alatiesynnytys siis vaikuttaa tämän alustavan arvion perusteella aivan mahdolliselta, vaikka H jäisikin pepputarjontaan. Miten hyvä! Sitä juuri toivoin.

On kiinnostavaa, että perätilavauvat ovat usein pienempiä kuin pää edellä saapuvat toverinsa. Miksi, kysyin. "Luonto hoitaa", vastasi gynekologi. Hienosti hoitaa, mutta ihmeellistä miten se luonto tietää! Mistä kohtuvauvan kasvua säätelevä mikä-onkaan-mekanismi tietää, miten päin vauva on - ja tuleeko se vielä kääntymään? Alkaako vauvan kasvu tietyillä viikoilla "varmuuden vuoksi" hidastua, jos hän on vielä silloin perätilassa? Vai olisiko ehkä olemassa perätilalle altistava geeni, jonka kantajat myös tyypillisesti syntyisivät siroina? Tai jokin perätilalle altistava ominaisuus kohdussa, ja se vaikuttaisi myös vauvan kokoon? Voisin jonain päivänä googlailla tutkimuksia tästä, jos innostun. Mikäli tiedätte jotakin (luotettavaa tieteellistä tutkimusta), linkatkaa ihmeessä! 

Parin viikon päästä on ulkokäännösyritys ja sen yhteydessä synnytystapa-arvio, mikäli H:ta ei saada kiepsautettua tai hän kiepsahda sitä ennen itse. Ultrasta jäi hyvä mieli! Mukana oli synnytyskumppanini, joka näin pääsi taas hiukan lähemmäksi H:ta tällä yhteisellä matkallamme. 

Kiintymykseni H:ta kohtaan kasvaa. Haluan tarjota meille mahdollisimman rentoutuneen, tasapainoisen, fyysisesti ja henkisesti ravitun ja hoivatun loppuraskauden.

P.S. H:n sukuelimiä en olisi nähnyt vaikka olisin halunnutkin, niin syvällä lantioni kuopassa oli pikkuisen peppu. Salaisuus siis säilyy vielä. 

Entäs sen sukupuoli? Osa 2

Viime päivinä minulle on tullut selkeä aavistus H:n sukupuolesta. Se oli kehkeytynyt jo tovin, ja menneenä lauantaina (rv 33+0) se varmistui. Siis aavistus varmistui eli minulle selkeni että aavistan näin; itse sukupuoli ei tietenkään varmistunut.

En kirjoita tähän mitä aavistan, mutta aavistaminen on jännää. Toisaalta se on hurjaa ja voi tuntua väärältä, etenkin kun en ole ollut varma onko kyseessä enemmän aavistus vai toive. No, se on molempia! Ja toivominenkin on ihan ookoo, olen vakuutellut itselleni - näin eräs työkaverikin sanoi. Tietysti H tulee olemaan suuresti rakastettu sukupuolesta riippumatta. 

Mutta hemmetti. Nyt saatte, hyvä yleisö, jännittää sitä, päättääkö Donna pitää tiukan "silmät kiinni" -linjansa vielä ensi viikon ultrassa!

Entäs sen sukupuoli?

En ole halunnut selvittää H:n oletettua sukupuolta. Rakenneultrassa (joulukuussa) olin erittäin skarppina tämän suhteen ja suljin silmät aina anturin liikkuessa kriittisillä alueilla. Ylimääräisessä ultrassa (jossa kävin kaatumisen vuoksi viime kuussa; H:lla oli kaikki hyvin) pyysin suorilta lääkäriä kääntämään näytön kokonaan minusta poispäin. Lääkäri kertoi, että ne, jotka eivät halua selvittää oletettua sukupuolta, ovat pieni vähemmistö - ja usein varsin tarkkoja sen suhteen, että eivät sitten todellakaan halua tietää.

Haluan kasvattaa lapseni sukupuolisensitiivisesti ja tiedostan, että

a) sukupuoli ei määritä H:ta ihmisenä

b) syntymässä määritetty sukupuoli ei välttämättä ole hänen oikea sukupuolensa

c) kaikkien syntyvien vauvojen sukupuolta ei edes voida määrittää tytöksi tai pojaksi, ja

d) sukupuolia muutenkin on enemmän kuin kaksi.

Yllämainituista syistä, tai muutenkaan, en ole juuri kelaillut sitä mitä mahtaa H:n jalkojen välistä löytyä. Kyllä se silti kiinnostaa, ja alitajunnassani asia selvästi työstyy.

Isäni on ollut vakuuttunut ensimmäisen lapsenlapsensa tyttöydestä jo vuosia (olettaen että sen ensimmäisen saisin minä eikä siskoni, niin kuin nyt käykin). Äitikin hieman "tytötteli" H:ta alkuraskaudessani, kunnes kehotin häntä lopettamaan. Hän ei voinut olla antamatta joululahjaksi vaaleanpunaista bodya, mutta antoi ikään kuin kompensaationa myös vaaleansinisen pyyhkeen... Äitini puolen suvussa on "totuttu tyttöihin". Suurin osa serkuistani ja heidän lapsistaan on tyttöjä, ja tietysti äiti itsekin on kahden tytön kasvattajana tottunut tyttöihin.

Itselläni oli vuosikausia tyttötoive, kunnes se äkkiä pari kolme vuotta sitten muuttui vahvaksi poikatoiveeksi, ja sen jälkeen suli takaisin "ihan vaan lapsitoiveeksi". Tietyllä tavalla olen ajatellut, että tytön äitinä oleminen olisi minulle luontevinta, kun taas poikalapsen saaminen olisi freesiä ja jännää.

Raskauden aikana minulla on ollut pohjaoletuksena mieto tyttöolo, jonka on välillä hyökyinä peittänyt alleen vahva poikaolo. Kun kuvittelen H:n, kuvittelen vauvan yleensä ilman sukupuolta tai poikana, isomman lapsen taas tyttönä. Rakenneultran jälkeen näin unen, jonka sisältöä en muista, mutta johon sisältyi selkeä varmuus, että H on poika. (Yhdessä rakenneultran printtikuvassa olen itse asiassa näkevinäni vähän pippeliin viittaavaa, mutta oikeastihan en tiedä onko se vaikkapa osa napanuoraa, ja kätilö sanoi että kuvissa ei näy mitään... En missään nimessä halunnut lähteä "mikäs toi on" -kysymyksiin.) Viime viikolla näin toisen poikaunen. Tyttöunia en ole nähnyt.

Nyt kyllä alkaa vähän jänskättää! Hauskaa, että tämä tulee yllärinä. Ihan kohtahan se jo selviää.

Mitenkäs teidän muiden odottajien/odottaneiden mututuntumat, ultraruudun tiirailut ja vauvanhuoneen tapetin värit?