Yk 1: No onko mitään oloja (dpo 7)?

Eipä ihan kauheesti. Mutta mahdollisesta kiinnittymisestä on vasta ihan hetki, tai sitten se ei ole vielä tapahtunutkaan? Luin, että (terveillä yrittäjillä) suurimmassa osassa yrityskiertoja munasolu hedelmöittyy. Mutta kiinnittyminen ja kiinni pysyminen on se haasteellinen osuus. Ja tietysti hedelmöittynyt solu voi osoittautua elinkelvottomaksi, tai mitä kaikkea voikaan käydä. Murua yrittäessäni tunsin ekassa kierrossa erikoisia alavatsakipuja, vaikka testasin sitten negan. Ehkä kiinnittymisyritys oli.

No on mulla kuitenkin ollut joitain oireita: lievää rintojen paisumista, menkkamaisia jomoja jo monta päivää, välillä polttelua alavatsassa vasemmalla (ovulaatio tapahtui lopulta oikealta, mutta jos se on kiinnittynyt vasemmalle? tai mitä lienee), muutamia vihlaisuja istualta noustessa (nämä olivat tosi tuttuja viime raskaudessa), välillä kova nälkä ja samaan aikaan ei tee oikein mieli ruokaa. On vähän väsyttänyt, paleltanut. Viikonloppuna oli jänniä makujuttuja: rautatabletista, joka yleensä maistuu  vain kinuskiaromilta, maistui ällöllä tavalla rauta läpi. Äitini tarjoama kala maistui niin oudolta, että epäilin sen tuoreutta ja jätin syömättä, vaikka äiti ja Muru sitä söivät ja kyllä se tuoretta kuulemma oli...

Ja melkein unohdin mainita jäätävän turvottelun, jota oli muutaman päivän ajan inssin jälkeen! Periaatteessahan niin varhain ei pitäisi tulla oireita, mutta olen taipuvainen uskomaan että voi tulla, koska hedelmöittynyt munasolu on kykenevä lähettämään kemiallisia signaaleja jo ennen kiinnittymistä. 

Tätä kirjoittaessani alaselkää taas kevyesti jomottelee. Välillä on ollut käpertyvä kipeänlainen olo, välillä ihan sangen tavallinen. Monena hetkenä on tuntunut että ihan varmasti tästä jo tärppää, välillä taas mietin että no ei takuulla. Tässä piinailussa olen edelleen huono... Tietoinen mieleni ei onneksi tällä kierroksella hirveästi askartele asian parissa, kun on arjessa muutakin ja yksi elävä lapsi tuossa touhottaa, mutta alitajunta askartelee, piilevä jännitys tuntuu.

Eilen pidin 5-viikkoista vauvaa sylissä, ja se oli eka kerta, kun Muru ei tullut mustasukkaiseksi sylissäni olevasta pikkuisesta -- hymyili vain vauvalle ja leikki pientä kurkistusleikkiä. :) 

Ikäkriisi, äitiyskriisi

Tuntuu usein, että olen liian vanha äiti. Biologisesti en ole vanha, klinikallakin koko ajan toistelevat että nuori. Lisäksi munasarjani ovat kuulemma huippuvireessä. Olen kuitenkin paljon vanhempi äiti kuin alun perin halusin olla. Asiaa ei yhtään auta se, että olen tänä kesänä bongannut kasvoiltani ensimmäiset juonteet. Vähän nolottaa kirjoittaa tästä "hassusta kriisistä". Nolous kertonee siitä  että en täysin anna itselleni lupaa tuntea näin. Tämä on kuitenkin tärkeä asia ja ansaitsee saada muodon tekstinä.

Kilpajuoksun tunne on leimannut koko lastenhankintaani: sellainen tunne, että olen oikeastaan jo myöhässä, ja nyt jos koskaan on äkkiä saatava se (ensimmäinen, toinen, ehkäpä ehkäpä vielä kolmaskin) lapsi, jos mielin ikinä enää olla vähänkään onnellinen tässä elämässä [drama queen much?]. ;D Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en missään nimessä kokenut itsellisen äitiyden olevan  kohdallani "rohkea päätös" enkä varsinkaan "epätavallinen ratkaisu siinä iässä" (! mitä hittoa?). Koin sen olevan täysin vääjäämätön ja maailman luonnollisin, joskin turhan myöhään tullut, seuraus sille riipivälle kaipuulle jonka kanssa elelin vuosia. Koin tämän olevan  ainoa mahdollinen tie, taakan pois pyyhkivä lämmin tuuli, kotiintulo pitkän matkan jälkeen (itkettää).

Miksi kiireen ja myöhästyneisyyden tunne? Siksi kai, että vertaan elämäämme vanhoihin mielikuviin joita minulla oli itsestäni nuorena äitinä. Siksi että suren "menetettyjä vuosia" jotka vietin ilman lasta? Syytän itseäni niistä parisuhteista jotka "halusin vielä kokeilla", syytän haahuiluvuosista. Harmittelen sitä, että lapseni isovanhemmat ovat jo vähän vanhoja hekin. Sitä, että olen itse jo ikäloppu kun muksut muuttavat kotoa? Mutta oikeasti en ole. Olen hyvinkin, erittäinkin keskivertoikäinen vanhempi. Harmittaa, etten pystynyt ylittämään itseäni ja ryhtymään itsellisesti keskivertoa nuoremmaksi vanhemmaksi?

Terapeuttini sanoo, että on epäreilua minua kohtaan, että vertaan ikääni niiden ystävien ikään, jotka ovat saaneet lapsen luomusti (ehkä jopa suunnittelematta) heteroparisuhteessa. Minä olen kulkenut täysin toisen polun. Itsellisten äitien joukossa olen edelleen juniori. Se ei kuitenkaan poista sitä, että vauvakuume alkoi poltella sydänalaani jo 19 vuoden iässä, ja siitä lähtien olen henkisesti pedannut elämääni sen ympärille, että "parin/muutaman vuoden päästä" saan lapsen. Olin jo täyttänyt 30, kun Muru syntyi.

Välillä näen kirkkaasti, miten absurdia on miettiä näitä ikäasioita. Ensinnäkin, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, hän ei olisi Muru. Mitä enemmän Muru kasvaa ja kehittyy omaksi persoonakseen, sitä merkityksellisemmältä tuntuu että sain lapsekseni juuri hänet. 

Toisekseen, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, olisin silti NYT tämän ikäinen kuin olen. Minulla vain olisi isompi lapsi. Esikoisen pikkulapsiaika olisi osaltani silloin jo takana, enkä saisi elää sitä nyt. Tässä mukana vain pyörisi joku viisivuotias. Kuusivuotias? Erikoinen ajatus sekin.

Tämä on asia, jota työstän pikku hiljaa. Ei mikään vuosisadan kriisi, mutta mukana kulkeva, yksi puheenaihe terapiassa. Välillä kelaan tätä, välillä unohdan -- kelaan tulevaisuutta, suunnittelen, vähän haaveilen -- ja välillä uppoudun tähän arkeen Murun kanssa. Pian sallin perheemme kasvaa, ja toivottavasti se on kasvaakseen.

Fiilistelyä vaan

Mulla on tänään äitiysfarkut jalassa. ;) Siksi että omat tavalliset farkkuni ovat huonossa jamassa, mulla on osittainen vaatteidenostolakko tänä vuonna joten en ryntää ainakaan toistaiseksi uusia farkkuja hakemaan, ja nämä mammahousut ovat sellaiset joissa on myös vyönlenkit, joten saan ne pysymään ylhäällä. "Äitiyskaistale" jää piiloon löysän paidan alle. Tämä sama asukokonaisuus toimisi isonkin vatsan kanssa. 

Toivon että pääsen pian taas isomahaiseksi, katseiden kohteeksi, ihmiseksi joka ei juokse bussiin (koska ainakin viime raskaudessa juuri bussiin juokseminen - fyysisen rehkinnän ja psyykkisen stressitilan eli kiireen yhdistelmä - aiheutti armotonta supistelua). Kuvassa näette mallikelpoisen munarakkulani kolme päivää sitten ultrattuna!

Oltaispa pian taas ytimen äärellä, vauvan odotuksen äärellä. :)

Suunnitelmat, osa 2

No niin sitten! Lopetin imetyksen eilen, ja heti tälle päivälle varasin soittoajan klinikalle. :D Lääkäri soitti äsken ja saneli suunnitelman: Kun klinikka palaa kesätauolta (taas törmään tähän hemmetin kesätaukoasiaan, mutta ei se tällä kerralla niin kova pala ole kuin viimeksi) heinäkuun lopussa, käyn gynen tarkastuksessa. Sitten soitan klinikalle heti kun elokuun vuoto alkaa, tikutan ovulaation, ja inssi osunee elo-syyskuun vaihteeseen. Verikokeita tai muutakaan härväystä ei ole enää luvassa, eli gynen pöydältä suoraan tositoimiin.

Saattaisin juuri ja juuri säkällä saada tyypeille alle 3 vuoden ikäeron ;) mutta eihän näitä oikeasti voi näin suunnitella, ja luultavasti menee yli kolmen vuoden kyllä. Mitäs sen väliä.

Ystäväni kannusti minua panostamaan itseeni tänä kesänä ja esimerkiksi hankkimaan lipun erääseen tapahtumaan, johon kovasti haluaisin mennä (otan Murun mukaan), mutta jota olin jäänyt empimään hinnan vuoksi. Ystävä muistutti, että jos kuvioihin tulee toinen bebe, on vastaavissa tapahtumissa käynti taas sitten jonkin aikaa hankalampaa. Ilolla siis odotan tätä minun ja Murun kenties, toivottavasti, viimeistä kesää ihan kahdestaan. <3

Muutenkin tässä on uuden alun tunnelmaa. Odotan todella innolla hoitoihin lähtemistä uudelleen, ja lääkärini mukaan minulla on jälleen erinomainen ennuste luomuinssillä onnistumiseen. "Nuoren ihmisen munasarjat" kuulemma! Enkä siis järin vanha olekaan, mutta ihana kun joku ihan nuoreksi tituleeraa :D koska henkilökohtaisesti minulla on kriisi siitä, että sain esikoiseni paljon myöhemmin kuin alun perin olisin toivonut. Voin ehkä vielä kompensoida sitä tekemällä vikkelästi tämän toisen ja kenties kohta kolmannenkin. ;) Kolme on se lapsiluku joka haaveissani siintää, mutta katsotaan nyt asioita hiljakseen eteenpäin (voi, olen vaan niin huono siinä hiljakseen katsomisessa!).

Niin, lisäksi uusi kotimme on lähellä paikkaa jossa asuin eräässä toisessa elämänvaiheessa, joka oli voimakkaan vapaudentunteen ja itsen löytämisen aikaa, aikaa pitkän parisuhteen päätyttyä. Tunnen samoja energioita nyt ja olen enemmän elossa kuin vanhassa kodissa asuessamme. Aikansa kutakin, vaiheet vaihtuvat, tuulet kääntyvät jne.

Kuulumisia kotoa: Muru joutui tänään siis  jo toista kertaa nousemaan sängystä ilman aamutissiä, ja vaikka tätä lopetusta on purettu ja selitetty, hän oli aivan  täynnä raivoa koko aamun. Vein hänet päiväkotiin ja tulin työpaikalle olemaan tosi väsynyt... Lisäksi pelkään, että Murun öinen refluksioireilu on taas nostamassa päätään - tai sitten hän on saamassa flunssan. Molempiin onneksi löytyy apua ja hoitoa.

Kesää eteenpäin nyt. Mahdollisimman paljon lepoa mulle, hengittelyä, rentoa olemista ja pieniä lomareissuja. Rannalle ja puistoon, kahvia, vyöhyketerapiaa, vitamiineja. Foolihappoa. Murun ihanat jutut, hänen söpö naamansa ja meidän tiivis yhteytemme. 

Imetyksen lopetus & muuton jälkipyykki

Vihdoinkin menestystä tissihommien suhteen! Mulla tuli mitta täyteen ja päätin, että nyt vaan loppuu. Yöimetys on ollut lopullisesti loppu noin viikon ajan, ja pari viime päivää tissit ovat "levänneet" myös päivällä ja illalla, eli imetän enää vain aamuisin. Herätessään Muru hihkuu "jihuu", kun pääsee herkkumaidolle. <3 Aamuimetyskin loppuu kyllä pian, kunhan rinnat ensin hiukan mukautuvat vähentyneeseen kysyntään. Lopulta tämä on mennyt smoothisti, vaikka ensimmäisenä tissien lepopäivänä Muru itki aika paljon. Hänellä on kuitenkin hyvät neuvottelutaidot ja hän ymmärtää, kun selitän asian laidan. Tissin korvikkeena hän haluaa joskus juoda sylissä (tai jopa kapalossa) maitoa pillipullosta. "Minä olen vauva", hän ilmoittaa silloin. 

Ja pian tämä mamma pääsee hitsi vieköön viimein askeleen lähemmäksi vauva numero kakkosen yrittämistä!

Uudessa kodissa ihmetellään laatikkokaaosta. Järjestän tavaroita sillä aikaa kun Muru katsoo piirrettyjä (tyyppi osaa Ryhmä Haun tunnarin melkein ulkoa, pitääkö huolestua? ;) ), leikkii pihassa mummun kanssa tai nukkuu (viimeisimmän koetan kuitenkin minimoida, koska se on suoraan pois meikän yöunista).

Viime yönä kumminkin taas valvoin keittiön kaappia täyttäen. "Huppittakeikkaa", niin kuin Muru sanoo.

Pikkusisu

Haluan toisen lapsen! Tänä vuonna alulle. Toinen vauva. <3 Kirjoitan varmaan myöhemmin tähän liittyen syvällisempää mietintää; nyt halusin vain tulla jakamaan tämän mielentilan, intoilun. 

Toiselle kierrokselle!!

Hänen vaatteensa hyllyn päällä. 

Lisää pikkutiikereitä?

Olen vauvakuumeen kourissa! Tämän vain tulin kertomaan. :D Kihinää. 

Olen kuluneen viikon miettinyt vanhempainvapaita, rahoja, töitä, asumista, ikäeroja. Hoitovapaan haku on käsillä. Harkitsen yrittäväni toista lasta niin että mikäli tärppi tulisi suht nopeasti, pikkuisille tulisi alle kolme vuotta ikäeroa. Ihannetilanteessa en menisi välissä lainkaan töihin. 

Olen miettinyt, vieläkö ehtisin tulla kolmen lapsen äidiksi. Olen kerännyt  mahdolliselle pikkusisarukselle (Pikkusisulle) pientä settiä vaatteita kirppikseltä, vaatteita jotka ovat olleet jo hankittaessa liian pieniä Murulle.

Pikkusisun housut. 

Muru on "helppo lapsi". Mielestäni tuo on sikäli ikävä ilmaisu, että lapset eivät ole helppoja tai vaikeita, heillä on vain erilaisia luonteita ja tarpeita - mutta ilmaisu on kuvaava, ja viittaan sillä siihen ettei mikään Murun hoidossa ole osoittautunut minulle erityisen kuormittavaksi.

Oma vointini sen sijaan on osoittautunut minulle erittäin kuormittavaksi, mutta se tuntuu olevan nyt todella pikku hiljaa parempaan päin. Ehkä kerron näistä asioista enemmän myöhemmin, jos kykenen.

Joka tapauksessa mitään suoraan Muruun liittyvää kuormitustekijää ei ole, 'tavallista' yh-vauva-arkea vain. ;) <3 Joten olen tuumannut, että hyvin jaksaisin toisenkin lapsen suhteellisen pienellä ikäerolla. Toki minun täytyy sitä ennen saada itseni kuntoon; seuraava raskaus ja vauva-aika minun olisi 'pakko' voida paremmin.

--

Minusta tuntuu kuin toinen lapsi tekisi meistä vähän enemmän perheen, täyttäisi kotia perheydellä, juurruttaisi.

Siis EHDOTTOMASTI kahden hengen perhe ON kokonainen ja täysi ja täydellinen perhe, MINÄ JA MURU OLEMME PERHE, ja minusta tuntuu hyvältä ja oikealta kun meihin viitataan perheenä. 

Meidän perhe ulkoilee. 

Silti mielikuvani meistä kahden lapsen perheenä on jotenkin "perheempi" kuin nykytilanne. Ei sillä että nykytilanteessa olisi mitään vikaa! <3 Minä vain rakastan lapsia ja vauvoja ja haluan jakaa määrättömästi rakkautta omille sellaisille. 

Tällaisia ajatuksia! 

--

Lisäksi olen miettinyt, mitä tehdä blogin suhteen. Aktivoitua ja verkostoitua, passivoitua ja unhoittua, lopettaa, tauottaa, harventaa, tihentää, kertoa henkilökohtaisempia asioita, yleismaailmallisempia asioita. (Ainakin voisin kirjoittaa loppuun synnytyskertomuksen, näin puolen vuoden jälkeen.) 

Mitäs lukijat sanotte? :) 

Muru kohta kolme kuukautta!

Hän on tuplannut syntymäpainonsa ja kasvanut pituuttakin reilusti, muun muassa ulos nimiäismekostaan. 

Hän osaa sanoa "häy", "äy", "äi", "ei", "aggluu", "uu" ja "uuguu" sekä suhistaa ja päristellä kielellä ja huulilla. Virkeinä hetkinä hän on juttutuulella, selostaa tohkeissaan. Hän kuolaa paljon, ja viime päivinä hän on alkanut ahkerasti laittaa suuhunsa asioita, kuten harson kulmaa.

Hän katsoo tarkkaan; ottaa katsekontaktia, seuraa liikkuvia esineitä, tarttuukin (viimeisimpänä hoksannut aikuisten hiukset), katsoo kuvia ja kuuntelee kun luetaan kirjaa, katsoo perään kun menen toiseen huoneeseen. Hän hymyilee ja naureskelee paljon, vaikka äänettä. Hän kannattelee tukevasti päätään ja potkii jaloilla reippaasti. Hän on kääntynyt jo selältä kyljelle. 

Hän on erityisen suloinen herätessään ja nukahtaessaan. 

Rakastan häntä kovasti, hukutan pusuihin! 

Odotan syksyä innolla, sen selkeyttä ja freesiyttä. Säännöllisiä vauvakerhoja ja vauvauintia, rutinoitumista. Viileämpiä ja hämärämpiä iltoja, sitä että saan pukea murua söpöihin haalareihin. 

Ja arvatkaa mitä: Minulle on tullut uusi vauvakuume! Yleensä kai vauvakuume iskee siinä vaiheessa kun vauvaelämä alkaa hieman raamittua? Koen että meidän elämämme on yhä paljolti kaaosta; nukkumiseen ja sellaiseen on kyllä tullut jonkin verran ennakoitavuutta, mutta oma terveydentilani reistaa edelleen ja estää minua tuntemasta oloani kovinkaan normaaliksi. 

Silti vauvakuume! Viisi päivää sitten ostin kirpparilta vauvan housut, jotka eivät mahdu enää murulle. Kaksi yötä sitten näin unen, jossa odotin toista lasta. Minulle tulee lämmin olo kun ajattelen, että olisimme tulevaisuudessa kaksilapsinen perhe. 

---

Elokuu! <3 

Katsokaapa, olen odottaja!

Olen viime päivinä pari kertaa mehustellut tätä: Olen neuvolan asiakas! Käyn perhevalmennuksessa. Nyt minä vihdoin, ei kukaan muu. Minä olen odottaja. 

Töissä törmäsin listaan, jossa luki nimeni kohdalla "jää äitiyslomalle 3/2017". En enää katkerana katsele kun muut jäävät (ja palaavat, ja minulla tyhjä kohtu kumisee), vaan nyt MINÄ jään! 

Vauvakuumeineni olin pitkään kaapissa, tai siitä puhuttiin kaveripiirissä läpän tasolla. Kaupan kassat lienevät kuitenkin olettaneet minut odottajaksi jo vuosia, koska olen ostellut Vauva-lehtiä. Julkisissa kulkuvälineissä luin niitä vaivihkaa, kuin luvatta. Saman luvattomuuden tunteen kanssa hiipparoin vauvanvaateosastoilla. En halunnut selitellä, jos joku tuttu näkisi. (Selittäminen merkitsi itkuryöppyä.)

Kymmenen vuotta sitten tuttu pariskunta oli selän takana veikkaillut että minä ja eksä saamme vauvan, kun hyllyssäni oli raskausaiheinen kirja -- no, sen jälkeen kirjat ovat pysyneet suljetussa kaapissa.

Kun aloittelin projektia (tein päätöksen hoitojen aloituksesta ja lopulta varasin ensikäynnin) noin puolitoista vuotta sitten syksyllä, annoin itselleni luvan sekä hankkia vauvanvaatteita että lukea Vauva-lehtiä julkisesti. Otin kirjat esiin piilostaan ja tuumasin että kysykää vaan, minähän kerron! Jo sitä ennen olin pitänyt asunnossa esillä yhtä kauniisti kuvioitua harsoa ja herkutellut ajatuksella, että se on ihan oikea vauvaharso.

Kun H:n vaatteita alkoi kertyä, ajattelin että voisin pestä niitä ihan fiilistelyn vuoksi, mutta se jotenkin aina unohtui. Kerran tai pari laitoin muutamia kuivia vauvanvaatteita omien märkien vaatteideni viereen kuivaustelineeseen, ja siitäkin sain jo aikamoiset kiksit. 

Tässä nyt mennään, H:n perjantaipöhinät ja asuntopöhinäinen, univelkainen minä. Olen tosi onnellinen.

Niin että MINÄ jään!