Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Raskauspäivitys rv 36+0 (sisältää stressiä ja supistuksia)

Viime päivät ovat olleet aika uudenlaisia! Aika tukalia monin paikoin. Henkisesti ja fyysisesti. 

Tarina alkoi tämän viikon maanantaina, kun kävimme äitiyspolilla. Olin täysin olettanut, että H:ta ei lähdettäisi kääntelemään vielä silloin (rv 35+2), vaan kyseessä olisi kartoittava käynti. Näin minulle olivat veikanneet myös terveydenhoitaja ja kätilö. Lääkäri oli kuin olikin kuitenkin valmis kokeilemaan kääntöä heti. Käännön edellytykset näyttivät hyviltä, koska H oli siro, ei ollut vielä laskeutunut, ja vettä oli hyvin. 

Minä en kuitenkaan kokenut olevani valmis! En halunnut vielä noilla viikoilla ottaa kääntöön liittyviä riskejä; että synnytys käynnistyisi tai että napanuora alkaisi kiristää ja jouduttaisiin sektioon. Halusin kokeilla pehmeät keinoni ensin. Halusin parantaa käännöksen onnistumisen mahdollisuuksia rentouttamalla rauhassa lantiotani. Halusin tulla käännökseen henkisesti valmistautuneena, en äkkinäisen "ai joko nyt" -stressipiikin kera, joka myöskin saisi varmasti lihakseni jännittymään ja tekisi manööveristä hankalamman. Sain poliklinikalta puolen tunnin teetauon mittaisen miettimisajan - vain puoli tuntia! - jonka aikana soitin doulalle ja vyöhyketerapeutille purkaakseni ajatuksia. Sen jälkeen väräjävästi päätin, että ei käännellä vielä. 

Tietysti olen jälkiviisaana miettinyt, että olisihan käännöstä voinut jo maanantaina kokeilla. Tietysti minua jännittää, onko H enää ensi viikon käynnillä niin altis kääntymään - kun nyt takana on myös kaksi vyöhyketerapiasessiota, jotka kyllä ihanasti rentouttivat mamaa ja tulivat sikäli tarpeeseen <3 mutta eivät vaikuttaneet H:n asentoon. Tein kuitenkin sen hetken parhaan päätöksen sen hetken resursseilla, ja siitä minun olisi syytä itseäni helliä eikä moittia! Kunpa aina osaisin tämän. 

Nämä päätökset ovat niin isoja, niin todellisia, eivätkä koske vain minua. Vain minä voin tehdä ne, mutta teen ne myös H:n puolesta. Paitsi tietysti sen, kääntyykö hän oikeasti lopulta vai ei (minulla on itse asiassa kutina, että ei). 

Synnytystoiveeni olivat olleet minulle jo pitkään selkeitä -- mutta sitten tuli perätilaylläri. Toiveeni eivät sikäli ole muuttuneet, että toivon edelleen mahdollisimman luonnonmukaista alatiesynnytystä, mutta "käännelläänkö vai eikö käännellä" -mietinnät ja tämän asian jännittäminen sekoittavat pasmojani, ja perätila asettaa alatiesynnytykselle tiettyjä raameja.

Stressiäni on lisännyt toissapäivänä ilmaantunut ylävatsan vasemman puolen kipu. Se on melko lievää, lievennyt entisestään, ja voi liittyä huonoon nukkumisergonomiaan (tai jopa itse stressiin). Mainitsen siitä neuvolaan maanantaina, jos se vielä jatkuu. Joka tapauksessa uudenlaiset kivut tässä tilanteessa tekevät minut levottomaksi. 

Niin, viime päivinä olen siis myös panikoinut kodin valmistumisesta ja testaillut patjoja. Nyt tiedän mitkä patjat haluan. Enkä hetkeäkään liian aikaisin, koska parina viime yönä lonkkani ovat toden teolla kipeytyneet sohvalla nukkumisesta! Ja ties vaikka ylävatsan kiristys myös liittyisi siihen. 

Eilen kävin kaveriporukan illanvietossa, koska en tule ehkä näkemään kyseisiä kavereita ihan heti uudestaan, ja halusin esitellä kaunista vatsaani. (Elättelin myös toiveita pulikoinnista saunan kera, sillä paikalla oli uima-allas, mutta vesi olikin hyytävän kylmää...) Jäi sellainen olo, että olisin oikeastaan mieluummin mennyt aikaisin nukkumaan. Kotoilun ja käpertymisen kääntöpuoli ovat kuitenkin yksinäisyys ja eristäytyminen, jotka ovat välillä minulle aikamoisia peikkoja. Joskus tiedän tarkoin, kaipaavatko kehoni ja mieleni enemmän rauhaa vai seuraa - joskus taas teen huonon päätöksen. 

Hätkähtäen hoksaan nyt, että eilisessä illanvietossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolla olisi lapsia. Ei edes esimerkiksi uusperheessä elävää. Joukossa on vapaaehtoisesti lapsettomia sekä heitä, jotka haluavat lapsia "ehkä joskus" - ja tietysti muita, joiden tarinaa en tunne. Pari kaveria sanoi "pelkäävänsä raskausvatsoja", joten he eivät halunneet koskea edes vahingossa. Minulle ei selvinnyt, pelkäävätkö he vahingoittavansa vauvaa, käynnistävänsä synnytyksen, räjäyttävänsä masun kuin ilmapallon, vai onko heille vain kestämättömän ufo ajatus että ison ihmisen sisällä on pikkuihminen... 

No. Sitten vielä yksi asia tässä viime päiväin arjessa: Supistukset. "Sullahan on lyhyt matka kotiin", sanoi eräs kaveri eilen lähtiessäni. Reilun kilometrin iltakävely asfalttia myöten ei kuitenkaan nyt ole minulle lyhyt, koska supistelu on ihan viime päivinä lisääntynyt ja tiukentunut, etenkin ilta-aikaan. Se ei tunnu enää niinkään kireytenä alavatsalla kuin vihlontana masupallon sivuissa. Se sanoo "pysähdy heti", ja minä pysähdyn kyllä. 

Myös vyöhyketerapia on saattanut lisätä supistelua. Jos se johtuu siitä, sen ei pitäisi vielä enteillä synnytystä, vaan mennä ohi. 

Joka tapauksessa kaikki tämä on tuonut synnytystä lähemmäksi, ja minulla on tällä viikolla ollut sellainen olo, että synnytän minä hetkenä hyvänsä. "Kaikki" tuntuu olevan kesken (koti sekä minun rentoutumiseni - ja kuinka voin edistää niitä molempia yhtä aikaa?).

Lähipiiri ei tunnu tajuavan, että tarvitsisin apua NYT, en parin viikon sisällä. Laskettu aika on vain karkea arvio. Ymmärrän kyllä, että lähipiirillä on oma elämänsä... Näinä hetkinä kismittää, ettei ole kumppania - ihmistä, jolle minun auttamiseni olisi automaattisesti ykkösjuttu. Onneksi on äitini, mutta hänkin oli juuri pari päivää reissussa ja tavoittamattomissa.

Tässä ei varmaan auta kuin laittaa lepo vielä tiukemmin ykköseksi - lepo, lepo ja lepo, ei mitään tyhjänpäiväisiä illanviettoja. Kaikki turha saa lähteä kalenterista. Ykkösenä lepo, kakkosena koti. Tänään on myös synnytystreffit ystävän ja doulan kanssa; suunnittelemme tulevaa. Voisin keittää nyt aamuteen ja miettiä etukäteen asiat, joita käymme läpi. 

Ja noin niinkuin: Voisin rauhoittua. 

Kuukausi laskettuun aikaan

Mitäs tein tänään?

Ostin asioita kotiin! Viimeisiä asioita. Melkein tein ostopäätöksen patjojen suhteen, jotka siis yhä sängystä uupuvat ja joita olen pari kuukautta katsellut (no okei, pari kuukautta sitten viimeksi katsellut ja sen jälkeen antanut asian hautua). Ylihuominen on oma deadlineni päätökselle. 

NYT on saatava koti kuntoon! Tällä viikolla iski pakottava tarve tehdä loput hommat ja ostokset, ja tämän viikon aikana ne nyt taitavat hoituakin. Miten hienoa! Pesänrakennus? Alkuviikosta minulla oli myös voimakas tarve käpertyä, möhiä ihan vaan kotona kunnes synnytän. Ja toisaalta olin yksinäinen, kuormittunut, reppana. Nyt loppuviikkoa kohden oloni on taas seurallisempi ja liikkuvaisempi, ja huomaan taas että en ole yksin. 

Kävin tänään lantion magneettikuvassa; nyt kartoitetaan, miten hyvin H mahtuisi syntymään alakautta peppu edellä. Eilen kävin vyöhyketerapiassa (ensin pehmeät keinot, sitten ulkokäännösyritys), ja H touhusikin eilen illalla sekä yöllä aika paljon, mutta yhä muru muhii perätilassaan. Miten ihanaa kyllä, että voin silitellä hänen päätään! 

Tällaista meille. Pian olemme sylikkäin. :) 

Ailahtelua (rv 35+1)

Hormonit heittelevät! Loppuraskauden hommaa? Mieliala vaihtuu hetkessä: "ihana päivä ja ihana elämä, taidanpa laittaa ihanaa kotiamme kuntoon!" - - > "olen niin uupunut ja niin yksinäinen ja kukaan ei tarjoa apua, kukaan ei välitä, ja miksei kukaan helli minua!!" 

Tänään alkoi jännittää synnytys. Ei itse synnyttäminen, vaan se, meneehän H:lla kaikki hyvin ja onhan hän terve. Tuntuu kuin voisin hengähtää vasta sitten, kun hyvinvoiva, silminnähtävä, vauvalta tuoksuva H myhyilee sylissäni. Huomenna on ensimmäinen äitiyspolin käynti H:n perätilan ja siron koon tiimoilta. 

Tänään myös valokuvattiin superkaunista vatsaani. <3 

Siirtymä true-sinkkumamaksi

Ainakin vanhaa blogiani seuranneet tietävät, että minulla oli pitkään vauvaprojektin kanssa päällekkäin parisuhde. Minä ja rakastettu päätimme melko varhain, että emme lähde yrittämään lasta yhdessä - lähinnä siksi, että minä olin valmis saamaan lapsen nytheti ja kumppanini ehkäjoskus. Emme silti nähneet syytä erota, vaan aioimme rauhassa katsoa miten seurustelumme ja minun vanhemmuuteni jatkossa asettuisivat samaan kuvaan. Toivoin meille tietenkin tulevaisuutta perheenä.

Törmäsin vuosia sitten termiin "single motherhood with benefits", joka viittasi nimenomaan tilanteeseen, jossa itsellisellä äidillä on seurustelusuhde ilman kanssavanhemmuutta. Ilmaisu oli minusta hauska. Toivoin pitkään ja kovasti, että rakastettuni ja beibini mahtuisivat elämääni yhtä aikaa.

Hiljattain minä ja tyttöystäväni kuitenkin erosimme - emme H:n vuoksi, vaan muista syistä. Näen että se oli väistämätöntä; ennen tähän ratkaisuun päätymistä olimme yrittäneet kovasti. Nyt haluaisimme pysyä ystävinä. Tämä tärkeä ja hieno ihminen on tukenut minua paljon muun muassa raskaudessani, myös eron jälkeen.

Olen surullinen, olen selvästi yksinäinen. Olen helpottunut. Tunnen selkeyttä ja energioiden vapautumista, intoa uuden edessä - haikeuden seassa. Tunnen henkistä levon ja irrottautumisen tarvetta. Olen iloinen siitä että tämä tapahtui reilusti ennen H:n syntymää. Täydellistä aikaa erolle ei ole, mutta tämä oli ihan hyvä.

Kaunis aamu

Arvatkaa mitä tapahtui tänään. NÄIN H:n liikkeet! Tänään oli toka aamu kun H majoittui hassusti kohdun vasempaan etureunaan, niin että koko massu oli vasemmalle painottunut. Makasin selälläni, tunsin H:n kovana möykkynä siinä etuvasemmalla - ja sitten NÄIN potkut vatsan pinnalta. (En esim. luullut omaa sykettäni vauvan liikkeiksi, vaan ne olivat selkeitä erillisiä työntöjä.) Ja sanoinko eilen että 10 liikettä päivässä? Tämän aamupäivän sängyssä oleilun aikana tuli jo varmaankin 20! Toki rauhallinen makoiluaamu on erilainen sauma kuulostella potkuja kuin hektinen työpäivä.

Tämänkin aamun ihanuudesta huolimatta olen huomannut olevani yksinäinen. Moni ystävä on kiireinen, enkä minä jaksaisi suunnitella tapaamisia useiden viikkojen päähän. Luulen että tarvitsen nyt mammakavereita! 

Ensin minä ja H kuitenkin rentoudumme minilomalla tulevan mummun ja tädin kanssa. Vain parasta mamalle (ja bebelle).