Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Kesäviikonloppu

Viime viikonloppu oli elvyttävä ja mukava! Oltiin kummilassa yötä, saunottiin, sain rentoilla Murun tepastellessa kummitädin kanssa pitkin pihaa ja kiipeillessä pöydille. Pääsin puistojoogaan! Oltiin  myös puistokirppiksellä, ja sunnuntai-iltana istuttiin naapureiden kanssa omassa pihassa; äidit söivät mutakakkua ja lapset vesimelonia (täysin reilu jako). 

Eilen vielä viikonlopun jatkeena kävin kaveriporukalla terassilla ilman Murua, taisi olla ensimmäinen reissuni ravintolaan ilman häntä. Tekee hyvää olla välillä muussa roolissa kuin Murun äidin roolissa. Tosin muuta puhuttavaa kuin hän en kauheasti keksi. ;)

Seuraavassa kuvakooste viikonlopun tunnelmista. Nyt on hyvä polkea duuniviikkoa käyntiin. Työviikkoni alkaa vasta näin tiistaina, koska maanantaisin olen vapaalla, mikä on mahtavaa. 

Ah!

"Kukka. Äi." (Äidille kukka. <3 ) 

Riippumatossa. Tarvittais tällainen meidän parvekkeelle!

Kynsilakan siisteys mallia "mamma".  

Muru 2 kuukautta 22 päivää

Rankka ilta, murulla kova tohotus päällä; hän tarvitsi seuraani ja hympsyttelyä niin intensiivisesti etten ehtinyt itse syödä, saati käydä suihkussa. Murun nukkumaanmenon jälkeen valvoin itse vielä yli tunnin, mitä en yleensä tee - viime päivinä oman ajan kaipuuni on ollut kova, nimenomaan sellaisen valve-oman-ajan. Pääsääntöisesti käytän yksinoloajan lepäämiseen: kun joku vie murun ulkopäikkäreille kantorepulla tai vaunuilla, minä painun äkkiä sänkyyn, säkällä välipalan kautta. 

Terveydentilani on yhä jokseenkin hanurillaan - en halua mennä yksityiskohtiin, mutta on henkisesti rampauttavaa kun kärsin fyysisesti tukalasta olosta kolmatta kuukautta. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kysymys, epämukavasta ja kuluttavasta kyllä. 

Koskahan kirjoitan synnytyksestä? Se on työn alla! Synnytys oli minulle loistava kokemus! 

Kaikkea tätä tässä on paljon, intensiteettiä, härdelliä. Symbioosia; tiedostan tarvitsevani omaa aikaa mutta sydämessäni on iso vastustus siihen, ikävä ehtii tulla jos muru nukkuu yli parin tunnin päikkärit. <3 

Rakkautta on eniten. Kun käyn nukkuvan murun vierelle, myhyän mahdollisimman liki, jotta saan haistella ja pussata pientä päätä. RAKAS! <3 

Nimiäiset

Nimiäiset olivat minulle vähän samankaltainen kokemus kuin synnytys. Valmistelin tapahtumaa huolella, vaivalla ja antaumuksella; tapahtuman lähestyessä kävin levottomaksi; valmistautumisaika tuntui loppuvan kesken; lopulta se oli erilaista kuin olin ajatellut; olin koko ajan ihme draivissa ja vähän pihalla; en syönyt melkein koko päivänä mitään; tukijoukot kannattelivat ja kehuja tuli; käteen jäi paljon toipumista ja iso rakkaus! 

Synnytys oli kyllä simppelimpi homma. Nimiäisten aikaan olin kuitenkin paremmin levännyt; sekä ennen että jälkeen juhlien oli varsin hyvin nukuttu yö! 

Edelleenkään en voi kuin ihmetellä sitä että minulla on lapsi, oikea pieni ihminen täällä minun kanssani joka päivä ja yö. Hän on yhä enemmän henkilö - nyt hänellä on nimikin. Tänään, kaksi päivää juhlien jälkeen, nimi alkoi istua suuhuni ja tuli oikeasti käyttöön, aiemman kutsumanimen tilalle. 

Rakkaani rakkaani rakkaani, äidin rakas. <3

Tule kanssani kylpyyn (rv 38+5)

Tänään oli aivan taianomaisia hetkiä murun kanssa kylpylässä! Kyllä, voisin käydä siellä joka päivä. Paikka oli hiljainen, koska oli arkipäivä ja virka-aika. Altaan pohja ihanan sininen - olisipa minulla siitä vedestä kuva tähän postaukseen liitettäväksi. Uiskentelin ja kelluin ja lilluin ja saunoin. Tuumailin, että toivottavasti voin välittää H:lle rakkauden veteen. Saunassa muut kylpijät ottivat taas kontaktia, kyselivät raskauden sujumisesta, yllättyivät lasketusta ajasta.  

Altaissa juttelin murulle ja rohkenin sanoa ääneen erään nimen, jota olen hänelle miettinyt. Lopullisesti pystyn päättämään nimestä vasta häneen kasvotusten tutustuttuani. Ja sukupuolikin on tosiaan vielä arvoitus - minulla on kyllä tätä nykyä vahva aavistus, ja luulen että pasmani menisivät sekaisin jos aavistukseni osoittautuisi vääräksi, mutta kaikkeen tietysti varaudutaan. :D 

Tänä iltana taas aivan lievästi supistelee, jomottelee. H touhuaa. 

Nämä päivät, nämä niin niin ainutlaatuiset päivät. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 

Perätilatarina, osa 2

H jäi perätilaan, ja suunnitteilla hänelle on nyt alatiesyntymä peppu edellä. Synnytyksen spontaani käynnistyminen olisi suotavaa. Tähän mennessä minulla on ollut vasta aavistuksenomaisia supistuksia. H on kyllä ollut hyvin aktiivinen jo toista viikkoa, jotain hän siis valmistelee!

Miten perätilatarina eteni? 

27.3. (rv 35+2) minulle tarjoiltiin jo ulkokäännöyritystä, mutta en halunnut sitä vielä tuolla viikolla riskien vuoksi, sekä sen vuoksi että ennuste H:n kääntyvyydelle vaikutti hyvältä vielä viikonkin päähän. Jatkoin lantion pehmentelyä vyöhyketerapian ja Spinning Babies -harjoitusten parissa. H ei kääntynyt, mutta vyöhyketerapia oli rentouttavaa ja kivaa.

2.4. (rv 36+1) rentouduin kylpyläkäynnillä ystävän kanssa. H tuntui olevan hyvin irrallaan ja ylhäällä, ja fiilistelin sitä miten hän hölskyi pitkin kohtua veden alla ollessamme. Sitten kuitenkin tuntui että H upposi alaspäin ja taaksepäin, juuri siellä kylpylässä (tarkemmin ottaen porealtaassa) ollessamme. Ehkä hän vaihtoi hieman asemiaan, mutta en tuntenut vielä tuona enkä seuraavanakaan päivänä alalantiossa painetta, joka kertoisi hänen "telakoituneen". 

Parin päivän kuluttua (4.4., rv 36+3) lääkäri totesi H:n humpsauttaneen peppunsa sen verran alas, ettei käännöstä voitu enää yrittää. Hän veikkasi, ettei käännös olisi onnistunut edelliselläkään viikolla, koska H on ollut perätilassa jo niin pitkään - kun taas edellisen viikon lääkäri oli veikannut että seuraavallakin viikolla vielä voisi kääntyä. Eri näkemykset, mene ja tiedä.

Tuon päivän (36+3) iltapäivänä, ja sitä seuraavana päivänä, H olikin selvästi alhaalla. Sitten paine taas hellitti, minkä jälkeen H:n pää on jälleen möyrännyt ylempänä, missä voin silitellä sitä, piirrellä siihen sydämiä ja epähuomiossa napauttaa mupua nepparilla ohimoon, kun laitan takkia kiinni. Aika ainutlaatuista, että H:n pää on näin lähellä ja loppuun asti paijattavissa. <3 Hetkittäin tajuan, että useimpien vaavien tapauksessa tosiaan on toisin. 

H tuskin enää kääntyy, vaikka hiukan vielä pomppisi ylös alas. -- Juuri tämän kirjoitettuani itse asiassa huomasin, että nyt hän taitaa olla alempana taas. -- Lääkäri sanoi myös, että vaikka H vielä asettaisi jalkansa Buddha-asentoon (peräjalkatarjonta), se on yhtä mainio asento syntyä alateitse kuin linkkuveitsiasento (pakaratarjonta). Jalkatarjontaan (jalat suorana alaspäin) ujuttautuminen taas olisi H:n tapauksessa epätodennäköistä. Tarjonta tarkistetaan taas ensi viikon kontrollissa - tai synnyttämään tullessamme, kumpi onkaan ajankohtaista ensin. 

Odotan H:n tuloa suurella rakkaudella. <3 Minulle toivotettiin tänään (rv 38+4) kärsivällistä loppuodotusta, mutta ei tässä mitään kärsittävää ole. :) Sen sijaan sanon H:lle välillä että älä tule ihan vielä tänään; olen tehnyt viimeisiä vauvahankintoja ("ai niin, tarvitsemme muuten ehdottomasti sen-ja-sen") ja kotijuttuja. Nyt alkaa olla kaikki siinä mallissa että muru saa tulla; sairaalakassitkin pakattuina. Minä haluaisin lillua kylpylässä joka päivä. Myös kävely ja sauna tekee hyvää. Unirytmiä yritän vaalia, mikä on välillä haaste.

H muru, rakastan. <3 

Raskauspäivitys rv 36+0 (sisältää stressiä ja supistuksia)

Viime päivät ovat olleet aika uudenlaisia! Aika tukalia monin paikoin. Henkisesti ja fyysisesti. 

Tarina alkoi tämän viikon maanantaina, kun kävimme äitiyspolilla. Olin täysin olettanut, että H:ta ei lähdettäisi kääntelemään vielä silloin (rv 35+2), vaan kyseessä olisi kartoittava käynti. Näin minulle olivat veikanneet myös terveydenhoitaja ja kätilö. Lääkäri oli kuin olikin kuitenkin valmis kokeilemaan kääntöä heti. Käännön edellytykset näyttivät hyviltä, koska H oli siro, ei ollut vielä laskeutunut, ja vettä oli hyvin. 

Minä en kuitenkaan kokenut olevani valmis! En halunnut vielä noilla viikoilla ottaa kääntöön liittyviä riskejä; että synnytys käynnistyisi tai että napanuora alkaisi kiristää ja jouduttaisiin sektioon. Halusin kokeilla pehmeät keinoni ensin. Halusin parantaa käännöksen onnistumisen mahdollisuuksia rentouttamalla rauhassa lantiotani. Halusin tulla käännökseen henkisesti valmistautuneena, en äkkinäisen "ai joko nyt" -stressipiikin kera, joka myöskin saisi varmasti lihakseni jännittymään ja tekisi manööveristä hankalamman. Sain poliklinikalta puolen tunnin teetauon mittaisen miettimisajan - vain puoli tuntia! - jonka aikana soitin doulalle ja vyöhyketerapeutille purkaakseni ajatuksia. Sen jälkeen väräjävästi päätin, että ei käännellä vielä. 

Tietysti olen jälkiviisaana miettinyt, että olisihan käännöstä voinut jo maanantaina kokeilla. Tietysti minua jännittää, onko H enää ensi viikon käynnillä niin altis kääntymään - kun nyt takana on myös kaksi vyöhyketerapiasessiota, jotka kyllä ihanasti rentouttivat mamaa ja tulivat sikäli tarpeeseen <3 mutta eivät vaikuttaneet H:n asentoon. Tein kuitenkin sen hetken parhaan päätöksen sen hetken resursseilla, ja siitä minun olisi syytä itseäni helliä eikä moittia! Kunpa aina osaisin tämän. 

Nämä päätökset ovat niin isoja, niin todellisia, eivätkä koske vain minua. Vain minä voin tehdä ne, mutta teen ne myös H:n puolesta. Paitsi tietysti sen, kääntyykö hän oikeasti lopulta vai ei (minulla on itse asiassa kutina, että ei). 

Synnytystoiveeni olivat olleet minulle jo pitkään selkeitä -- mutta sitten tuli perätilaylläri. Toiveeni eivät sikäli ole muuttuneet, että toivon edelleen mahdollisimman luonnonmukaista alatiesynnytystä, mutta "käännelläänkö vai eikö käännellä" -mietinnät ja tämän asian jännittäminen sekoittavat pasmojani, ja perätila asettaa alatiesynnytykselle tiettyjä raameja.

Stressiäni on lisännyt toissapäivänä ilmaantunut ylävatsan vasemman puolen kipu. Se on melko lievää, lievennyt entisestään, ja voi liittyä huonoon nukkumisergonomiaan (tai jopa itse stressiin). Mainitsen siitä neuvolaan maanantaina, jos se vielä jatkuu. Joka tapauksessa uudenlaiset kivut tässä tilanteessa tekevät minut levottomaksi. 

Niin, viime päivinä olen siis myös panikoinut kodin valmistumisesta ja testaillut patjoja. Nyt tiedän mitkä patjat haluan. Enkä hetkeäkään liian aikaisin, koska parina viime yönä lonkkani ovat toden teolla kipeytyneet sohvalla nukkumisesta! Ja ties vaikka ylävatsan kiristys myös liittyisi siihen. 

Eilen kävin kaveriporukan illanvietossa, koska en tule ehkä näkemään kyseisiä kavereita ihan heti uudestaan, ja halusin esitellä kaunista vatsaani. (Elättelin myös toiveita pulikoinnista saunan kera, sillä paikalla oli uima-allas, mutta vesi olikin hyytävän kylmää...) Jäi sellainen olo, että olisin oikeastaan mieluummin mennyt aikaisin nukkumaan. Kotoilun ja käpertymisen kääntöpuoli ovat kuitenkin yksinäisyys ja eristäytyminen, jotka ovat välillä minulle aikamoisia peikkoja. Joskus tiedän tarkoin, kaipaavatko kehoni ja mieleni enemmän rauhaa vai seuraa - joskus taas teen huonon päätöksen. 

Hätkähtäen hoksaan nyt, että eilisessä illanvietossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolla olisi lapsia. Ei edes esimerkiksi uusperheessä elävää. Joukossa on vapaaehtoisesti lapsettomia sekä heitä, jotka haluavat lapsia "ehkä joskus" - ja tietysti muita, joiden tarinaa en tunne. Pari kaveria sanoi "pelkäävänsä raskausvatsoja", joten he eivät halunneet koskea edes vahingossa. Minulle ei selvinnyt, pelkäävätkö he vahingoittavansa vauvaa, käynnistävänsä synnytyksen, räjäyttävänsä masun kuin ilmapallon, vai onko heille vain kestämättömän ufo ajatus että ison ihmisen sisällä on pikkuihminen... 

No. Sitten vielä yksi asia tässä viime päiväin arjessa: Supistukset. "Sullahan on lyhyt matka kotiin", sanoi eräs kaveri eilen lähtiessäni. Reilun kilometrin iltakävely asfalttia myöten ei kuitenkaan nyt ole minulle lyhyt, koska supistelu on ihan viime päivinä lisääntynyt ja tiukentunut, etenkin ilta-aikaan. Se ei tunnu enää niinkään kireytenä alavatsalla kuin vihlontana masupallon sivuissa. Se sanoo "pysähdy heti", ja minä pysähdyn kyllä. 

Myös vyöhyketerapia on saattanut lisätä supistelua. Jos se johtuu siitä, sen ei pitäisi vielä enteillä synnytystä, vaan mennä ohi. 

Joka tapauksessa kaikki tämä on tuonut synnytystä lähemmäksi, ja minulla on tällä viikolla ollut sellainen olo, että synnytän minä hetkenä hyvänsä. "Kaikki" tuntuu olevan kesken (koti sekä minun rentoutumiseni - ja kuinka voin edistää niitä molempia yhtä aikaa?).

Lähipiiri ei tunnu tajuavan, että tarvitsisin apua NYT, en parin viikon sisällä. Laskettu aika on vain karkea arvio. Ymmärrän kyllä, että lähipiirillä on oma elämänsä... Näinä hetkinä kismittää, ettei ole kumppania - ihmistä, jolle minun auttamiseni olisi automaattisesti ykkösjuttu. Onneksi on äitini, mutta hänkin oli juuri pari päivää reissussa ja tavoittamattomissa.

Tässä ei varmaan auta kuin laittaa lepo vielä tiukemmin ykköseksi - lepo, lepo ja lepo, ei mitään tyhjänpäiväisiä illanviettoja. Kaikki turha saa lähteä kalenterista. Ykkösenä lepo, kakkosena koti. Tänään on myös synnytystreffit ystävän ja doulan kanssa; suunnittelemme tulevaa. Voisin keittää nyt aamuteen ja miettiä etukäteen asiat, joita käymme läpi. 

Ja noin niinkuin: Voisin rauhoittua. 

My little breechling

Perätila. Ensin se kuulosti kliiniseltä ja leimaavalta, mutta olen sittemmin pureskellut niin ilmiötä kuin termiäkin, ja nykyisillä viikoillani (33+4) kyseistä sanaa kyllä jo käytetään.

H on ollut monia monia viikkoja (tai "koko raskauden", siis ainakin niin kauan kuin minulla on ollut hänen asennostaan hajua) välillä poikittain ja välillä jalat alaspäin. Tammikuun lopun ultrassa hän istuskeli niin ikään pystysuorassa. Enimmäkseen hän tuntuu viihtyvän vinottain niin että jalat ovat aika selvästi alempana kuin pää, potkut tulevat alavatsalle oikealle. 

Iltaisin muru touhuaa ja punkee itseään enemmän poikittain. Silloin yläpää on selvästi toisella sivulla ja alapää toisella. Useimpina aamuina pikku pää löytyy taas napani yläpuolelta, tai ainakin luulen että se on pää. Toisaalta tuntuu kuin H:lla olisi raajoja kuin mustekalalla, ja yhtä pitkiä: jos pää on tässä ja jalat tuolla, miten kädet ulottuvat tuonne - vai ovatko ne kädet? Jokin H:n osa krupsii nimittäin välillä vatsan sivua vasemmalta, melko ylhäältä, ja tämä krupsinta tapahtuu kaukana oletetusta päästä. Joskus taas tuntuu kuin keskellä olisi pää ja kummallakin sivulla yksi peppu... Miten päin muruseni on?

Terveydenhoitajillekin H:n asento on ollut mysteeri, ja tämän sekä lyhyen sf-mitan johdosta minulla on siis ensi viikolla aika ultraan asennon ja koon tarkistukseen. Minulle tuli aluksi lähetteestä lannistunut olo, ehkä siksi että tämä on eka kerta kun jostakin poikkeavasta on viitteitä. Koen kyllä, että kaikki (kivuton ja riskitön) tarkistaminen on sinänsä hyvästä. 

En halua käyttää ilmaisuja "väärin päin" tai "oikein päin", sillä vauvelit ovat niin päin kuin ovat, tietynlainen asento vain olisi optimaalinen syntymisen kannalta. Lähtökohtani on joka tapauksessa alatiesynnytys, ellei sitä todeta H:n kannalta vaaralliseksi.

Muru ehtii vielä käännähtää spontaanisti, ja lisäksi uskon että avun voi saada niin pehmeistä keinoista kuin lääkärin tekemästä ulkokäännösyrityksestäkin, tai näiden yhdistelmästä. Oma kehoni on palautumassa sairastelukierteestä, eikä olisi ihme jos lantioni pehmytkudoksissa olisi jumeja, jotka hankaloittaisivat H:n kääntymistä.

Viime päivät olen hoitanut meitä hellällä lantionseudun availulla (sauna on tähän ihana apu), etunoja-asennoilla, parilla Spinning Babies -harjoituksella sekä lämpötyynyllä. Viimeksi mainittu on ollut H:n suosikki - ensimmäisillä kerroilla hän villiintyi lämmöstä. Sen touhuamisen seuraaminen oli liikuttavaa ja hihityttävää. <3 Oletus on, että lämpötyynyn pitäminen alavatsalla houkuttelisi vauvaa tuomaan päänsä alas lämpöä kohti. Jos ei houkuttele, lämpö kuitenkin rentouttaa kudoksia, mikä tekee kääntymisen pienelle helpommaksi.

Jos ultrassa todetaan perätila, aika ulkokäännösyritykseen tullee raskausviikolle 36. Ultrassa saattaa myös selvitä, onko olemassa jokin selkeä kääntymisen estävä tekijä.

Saanko esitellä petikaverimme: harso ja lämpötyyny! 

Samaan tapaan kuin kiireen tuntuni kodin laittamisesta suli hiljattain pois, myös levottomuuteni H:n asennon suhteen on haipunut. Muru jää siihen asentoon kuin jää, vaikka nyt projektina onkin rohkaista häntä kääntymään. Spinning Babies -sivulla käytetään suloista termiä breechling ("your breechling"). Saatan olla hormoniherkkänä, mutta minusta tuo sana henkii rakkautta ja hyväksymistä: olet rakkahin muruseni ja pääset pian syliini, ja olet erityinen ja aivan ihana siellä juuri noin päin! <3