Dokumentointi

Hänellä on niin tarkka katse! Hänen hymynsä on minulle kuin palkinto, hän on minulle tarkoitus.

Toivoisin, että joku tekisi meistä dokumentin. Tallentaisi ihan vain arkeamme - niitä hetkiä, kun riehumme olkkarissa Rölli-musiikin tahtiin tai kun pöhköilemme eteisen matolla maaten. Niitä, kun Muru nukkuu parvekkeella pakkasessa ja minä juon sohvalla kofeiinitonta kahvia ja iltapäivän taivas on niin kaunis niin kaunis, monivärinen pastelli.  Niitä hetkiä, kun Muru oppii uusia taitoja (tänään hän nousi ekan kerran seisomaan tukea vasten!). Tai näitä, kun hän askartelee keskittyneesti laatikosta nyhtämiensä kestovaippaimujen kanssa (rutistelee, ravistaa ja maistelee niitä) ja minä kirjoitan blogia jalat hoitopöydän päällä röhnöttäen. 

Tuntuu, että en saa näitä hetkiä kyllin talteen enkä kyllin muiden ihmisten tietoisuuteen, vaikka minulla on blogi, vauvakirja, päiväkirja, videopäiväkirja, äänipäiväkirja ja valokuvat. (On kyllä paljon sellaisia päiviä, että en talleta edellämainituista mihinkään mitään.)

Haluaisin luoda jotain isoa, jonkin kokonaisuuden! Ehkä tekeillä oleva Muru-valokuvakirja tulee vastaamaan tähän tarpeeseeni?

Tämä vuosi on hyvä - ja uskon, että tämän vuoden aikana laitan alulle Pikkusisaruksen yrittämisen!

Rakkautta paljon! Jäsentymätöntä ajatuspuuroa paljon; sen seassa rakkaus isoina köntteinä, kuin mansikat Murun mannapuurossa.

Puolivuotias

Katson puolivuotiastani ja hän on niin touhukas, hän on pöhköttäjä, hän on salamannopea liikkeissään! Hän liikkuu myös lattialla paikasta toiseen salamannopeasti - siihen nähden, että hän ei varsinaisesti vielä ryömi, eikä konttaakaan. Kierähtelystä on viimeisen viikon aikana tullut hänelle hyvin tietoinen tapa liikkua. Lisäksi hän hilaa itseään käsillä sivusuunnassa. Hän rakastaa pomppimista - niin että häntä kannatellaan rintakehästä ja hän ponnistaa jaloilla. 

Hän murisee, änisee ja huudahtelee, laittaa kaiken suuhun ja jokeltaa samalla kun suussa on vaikka käsi tai lelu. Hän tarvitsee paljon tekemistä, ei pelkkää kotona möllötystä.

Aamuisin heräämme yleensä kahdeksan aikoihin. Jos (kun) minua väsyttää, käännän vielä hetkeksi kylkeä, kerron että äiti lepäilee vielä. Muru jutustelee omiaan, saattaa käännähdellä ja hiplailla selkääni, katsella kattoon. Kun sitten hetken päästä käännyn hänen puoleensa - joko hänen pyynnöstään tai muuten - voi sitä hymyä! Meistä molemmista on ihanaa peuhata ja nujuta sängyllä aamuisin ja iltaisin.

Hain juuri hoitovapaata siihen saakka kun Muru täyttää kaksi vuotta. Paljon rauhallisia aamuja vielä.  <3 

Hän nauraa kun pussaan häntä nenään hänen ollessaan kantorepussa, hän nauraa kun kutittelen häntä polvista. Peilit sekä vähän isommat lapset ovat hänen mielestään parasta ikinä, aivan hulvattoman hauskoja. Erittäin hauska on myös keittiön kattolamppu, jonka olemassaolon hän muutama päivä sitten tajusi. Lampun katsominen naurattaa joka kerta! 

Hän on huipputyyppi! Hän on äidin rakkain pullanen, hän on paras! Hän on älyttömän hauska.

Mummu kutsuu häntä auringoksi. 

Hän nukahti äsken rinnalle hyvin vilkkaan illan jälkeen; hän on älyttömän suloinen kun hän nukahtaa. Ja kun hän herää. Ja näiden välissä.