Sopiva aika (sisältää avautumista mielenterveydestä)

Tämä tuntuu sopivalta ajalta yrittää toista lasta, vaikka aiemmin haaveilinkin, että ykkösen ja kakkosen ikäeroksi olisi tullut kaksi vuotta (nyt tulee parhaimmillaankin kolme). Yleisestihän minusta tuntuu, että "vähän kaikki" on elämässäni tapahtunut viisi vuotta liian myöhään ;) mutta vakavasti puhuen nyt on sellainen olo, että vauva sopisi tähän hyvin. 

Murun kanssa on nykyään helppoa! On ollut tahtoiän purskahduksia ja sellaista, mutta yleisesti ottaen on helppoa. Enää meillä ei valvota öitä. Muru on iloinen, nokkela ja empaattinen pomppija ja jutustelija. Hän kertoo mihin puistoon haluaa mennä, pyytää apua korkealta hyppäämiseen, pussaa  spontaanisti ja sanoo iltaisin kainalossani: "Äiti, sinä olet tosi ihana aikuinen." Hän pyytää minua olemaan huutamatta, kun suutun. (Yritän olla huutamatta!) Hän kysyy: "Mitä sinä osaat?", jolloin minä teen hassun ilmeen tai päristelen kieltä; sitten hän näyttää mitä itse osaa, yleensä kovaäänistä päristelyä jossa sylki lentää. Kun häneltä kysytään nimeä, hän esittäytyy kaikilla kolmella etunimellään -- tai joskus vastaa: "En halua kertoa." <3 

Lisäksi tuntuu, että oma vointini on nyt suhteellisen tasainen sekä fyysisesti että henkisesti. Jaksan, en hajoile enkä uuvu. Joskus väsyttää ja joskus hermosto käy vähän ylikierroksilla, mutta kaikki rullailee silti. Iloitsen Murusta ja inspiroidun tulevaisuudenhaaveista (mm. oma asunto suosikkialueeltani, ehkä uusi työ, ehkä vielä kolmaskin lapsi). 

Minullahan puhkesi ahdistuneisuushäiriö Murun syntymän jälkeen. Merkkejä näkyi jo Murua yrittäessä, kun testasin ekasta kierrosta negan. Elämässä tuntui olleen sitä negaa edeltäneinä kuukausina aivan liikaa: äärimmäisen kuormittava parisuhde, työuupumus,  lakipisteen saavuttanut lapsenkaipuu ja hoidot joiden alkua olin lykännyt  em. parisuhteen ja muun härdellin vuoksi; se olo että en ollut kuunnellut unelmiani vaan olin jumiutunut auttamaan toista ihmistä, jolla oli vaikeaa ja jota en kuitenkaan voinut pelastaa. Ja sitten se nega, ja kaikki tekemäni "virheet" pikakelauksella päässäni, epätoivo siitä että raskautumista pitäisi odottaa vielä määrittämätön aika. Harvahan ekalla plussaa, ja tiesin sen -- silti odotin vilpittömästi niin käyvän. Sitten jäin viikoksi sairauslomalle ahdistuksen vuoksi.

Raskauden alettua ahdistusoireet jäivät pois, mutta alkoivat pikku hiljaa hiipiä takaisin loppuraskauden ylenmääräisen stressaamisen ja hätäilevän pesänrakennuksen merkeissä. Ja siis kehonihan oli TOSI kovilla lähes koko odotusajan, vaikka säästyinkin monelta 'klassiselta' oireelta kuten vaikka liitoskivuilta: Pahoinvoinnin vuoksi laihduin reippaasti, rauta-arvot tipahtivat ja kilpirauhanen meni ylikierroksille, keskiraskaudessa riuduin tukkeutuneiden poskionteloiden kanssa ja loppuvaiheilla tuli hengenahdistusta, joka ehkä oli jo ahdistuneisuushäiriön oire. Tai raskausmyrkytysoire tai kilpirauhasoire tai sitä että kohtu (ja perätilassa olleen Murun pää) painoi palleaa ja keuhkoja? En enää yhtään tiennyt, mitä kehossani tapahtuu ja mikä mistäkin johtuu. Tämä paheni Murun synnyttyä. 

Ahdistuneisuushäiriödiagnoosi ja -lääkitys tuli Murun ollessa jo yli puolivuotias. Alussa en itsekään tunnistanut oireita psyykkisperäisiksi, koska ne ilmenivät niin kehollisina (hengenahdistus oli pahin). Lääkitys sekä säännöllinen vyöhyketerapia toivat helpotuksen. Psykoterapia alkoi joskus tämän vuoden keväällä. Nyt vasta ollaan päästy vähän alkuun asioiden käsittelyssä. 

Lääkityksen yritin lopettaa ennen hedelmöityshoitoja, mutta se ei onnistunut. Nyt syön kuitenkin pienempää annosta kuin ennen ja voin ihan OK. Tavoitteena on purkaa lääkitys mahdollisimman pian, mutta hitaasti ja oloja kuunnellen. Tämä lääke on raskauden aikana sallittu, joskaan ei erityisen suositeltava. Lääkitys on kuitenkin sikiön kannalta parempi juttu kuin äidin huomattava oireilu.

Suoraan sanottuna on aika totaalihanurista että edelleen, Murun ollessa jo yli kaksivuotias, joudun kamppailemaan tämän asian kanssa ja syömään lääkkeitä --  mutta koska hermostoni ja välittäjäaineenvaihduntani on mennyt vähän 'rikki', sen korjaantuminen ennalleen ottaa aikansa. Kärsivällisyyttä kysytään. Terapeutti onneksi on sitä mieltä, että tosi hyvin mä vedän. Hän jännittää mahdollisia raskausuutisia kanssani.

Suunnitelmat

"Sä olet aivan ihastuttava kaikella tavalla. Mä nään sieluni silmin että sisarus saadaan." Näin sanoi klinikan lääkäri minulle ensikäynnillä. Miten nämä kohtaamiset näiden lääkäreiden kanssa ovatkin niin kivoja!

Vauvantekosuunnitelma:

1) Lopetan imetyksen. 

2) Lopetan mielialalääkkeen.

3) Tankkaan rautaa.

4) Aloitetaan hoidot!

Toteutus:

1) Imetän siis edelleen, ja toiveissani olisi ollut jatkaa lapsentahtisesti niin kauan kuin Muru haluaa, tai ainakin hänen kaksivuotispäiväänsä saakka. Sain kuitenkin tietää, että klinikkani ei tee hoitoja imettäville lainkaan, ja tämä on mielestäni perusteltua (ensin ajattelin että mitä ihmettä, mutta lääkärin perustelut kuultuani käännyin samalle kannalle). Hormonitoimintaan liittyvät riskit olisivat liian suuret: alkion kiinnittymättömyys, keskenmenot, jopa kromosomihäiriöt - todennäköisyydet ovat tällaiset huolimatta siitä, että monet kyllä tulevat imetysaikana luomusti raskaaksi ja synnyttävät terveitä lapsia. 

Nyt kuvioista on jätetty yöimetys. Tälle oli korkea aika, koska aloin olla öistämme väsynyt, minkä lisäksi olen ilmeisimmin ollut väsynyt raudanpuutteesta. Muru herää edelleen useita kertoja yössä ja kaipailee tissiä, mutta siitä selvitään laulamalla, juttelemalla, silityksilllä sekä Pupun tai Possun avulla (Muru otti omatoimisesti unilelut käyttöön tässä vieroitusvaiheessa). Joskus päädyn vain sanomaan, että naapurit nukkuvat, joten nyt ei kerta kaikkiaan voi huutaa, ja Murun pitää nyt vaan kertoa äidille rauhallisesti, mikä auttaisi pahaan mieleen. Silitys yleensä auttaa. Toivon heräämisten lähitulevaisuudessa vähenevän.
Päiväsaikaan imetän edelleen muruntahtisesti, mutta toisinaan onnistun huijaamaan esimerkiksi niin, että työnnän heti päiväkodista hakiessani Murulle banaania suuhun, jolloin hän muistaa pyytää tissiä vasta illemmalla kotona. Aikeenani on öiden vähän rauhoituttua karsia päiväimetykset pois yksi kerrallaan. Tämä imetyksen lopetus on kyllä työlästä, vähän harmillista ja vähän haikeaa.

2) Olen käyttänyt mielialalääkettä ahdistuneisuuteen reilun vuoden verran. Minulla on ollut Kelan korvaamaan psykoterapiaan hakeutuminen ajatuksissa pitkään (jo ennen Murun odotusta), mutta erinäisten käänteiden johdosta terapiani on alkamassa vasta nyt. Siis, onneksi nyt! Olen tässä odotellessa saanut harvajaksoista keskusteluapua esimerkiksi neuvolapsykologilta, mutta odotan innolla varsinaisen terapian alkua ja kiireetöntä asioihin pureutumista.
Klinikan lääkäri suositteli lääkkeen lopetusta ennen raskautta, ja olin itse samoilla linjoilla. Olen voinut viime aikoina psyykkisesti ihan hyvin, ja nyt on lääkkeen purku menossa. Kyseinen lääke muuten nostaa prolaktiinitasoa (jota imetyskin nostaa, ja yllättäen eräs perussairauteni nostaa sitä myös, joten ei ihme että menkkojeni alkamisessa kesti niin kauan), ja haluan tältäkin osin poistaa kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet uuden raskauden tieltä. On mukava saada ns. oma tunne-elämä takaisin, sillä tämä lääke usein vähän latistaa myös niitä positiivisia tunteita.

3) Minulta mitattiin taannoin ferritiini- eli varastorauta-arvo. Sitä oli seurattu jo vuoden päivät: vuosi sitten se oli matalahko, puoli vuotta sitten noususuuntainen, mutta nyt vuodenvaihteessa mitattuna yllättäen taas todella alhainen. Klinikan lääkärikin kehotti kiinnittämään huomiota tähän. Nyt rautaa naamaan. Käytettyäni erästä valmistetta huomasin jo parissa viikossa selvää voinnin kohentumista! Sitten valmiste loppui ja vaihdoin toiseen, joka ei tuntunut yhtä tehokkaalta. Vaihdoin takaisin vanhaan, vaikka se tekeekin pikkuisen huonoa vatsalle.

Ja...
4) Go!!
Ensikäynnillä ultrattiin munasarjat, joissa näkyi ennätysmäärät munarakkuloita. Mahdollinen "yliaktiivisuus" (PCOS) suljettiin pois verikokeella. Olen hedelmällinen! Se on mukava tietää. :) Minulla oli juuri eilen tai tänään ovulaatio, ja fiilistelin sitä. Pikkusisarus, ei ihan vielä mutta kohta sulle annetaan mahdollisuus tulla!

——


Muita suunnitelmia kevättalveen:


A) Siirryn tekemään neljää viikottaista työpäivää kolmen sijaan. Työaikani ei lisäänny, mutta jakautuu useammalle päivälle. Toivon että tämän myötä:

- Aamumme muuttuvat mukavammiksi, kun ei tarvitse nousta ihan niin aikaisin ja ehdin kenties jopa itse syödä aamiaisen kotona, en työmatkalla/töissä - tai ainakin ehdin ottaa kahvin mukaan, ettei tarvitse matkalta ostaa... (Joululahjaksi äidiltä saamani termosmuki on muuten nostanut elämänlaatuani olennaisesti - ei enää kylmää kahvia! ;) )
- Unirytmimme pysyy paremmin yllä, kun keskellä viikkoa ei ole vapaapäivää (pitkään nukkuminen on mukavaa mutta kostautuu loppuviikosta).
- Murun hoitopäivät lyhenevät, joten arki on hänelle kevyempää.
- Ehdimme hoitopäivän jälkeen tehdä muutakin kuin rynnistää kotiin syömään ja iltapuuhiin (nykyisellään isot kauppareissut ja vähän kaikki muukin ylimääräinen on pitänyt ajoittaa vapaapäiville, koska työpäivinä ei vaan ehdi eikä jaksa).


B) Säästän rahaa! (Oma postaus aiheesta tulossa.)


C) Toteutan vaatehaastetta, johon kuuluu esimerkiksi hyvin rajoitettu uusien vaatteiden ostaminen ja olemassaolevien vaatteiden maksimaalinen hyödyntäminen sekä kunnostaminen.


D) Hoidan itseäni. No niin, ainaisaihe, aina tärkeä. Mietin mitä minä tarvitsen ja miten sen saan. Raskauden suunnittelu antaa huomattavan lisämotivaation tähän. Viime raskauden ajan terveyteni oli ihan kuralla (pitkä pahoinvointi, laihtuminen, raudanpuute, aineenvaihdunnan ylikierrokset, poskiontelokierre, raskausmyrkytys), ja haluan yrittää ehkäistä moisen kaaoksen uudella kierroksella. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta johonkin voi.

Lapseni = ihme

Istun sohvalla ja syön herkkua; tänään olen ollut ahdistunut, mutta kaupungin ruuhkasta kotiin pääseminen ja herkku helpotti - sekä se, että Muru nukkuu tuossa tavallista pidempiä päikkäreitä (varmaan siksi että valvoimme viime yönä kahdesta neljään). Katson kännykästä sitä sun tätä, mieli harhailee enkä pysty tarttumaan mihinkään. 

Sitten katson Murun kuvaa, jonka lähetin kummitädille aiemmin iltapäivällä. Ajatus pysähtyy siihen, että tuollainen lapsi minulla on. Näen kuvassa hänen ihanat piirteensä, hänelle ominaisen hassuttelevan ilmeen. Kuulen hänen äänensä kuvasta. Tuollainen lapsi!

Herää lapsi, pääset syliin. <3 

Iltaterkut (muru 4 kk 20 pv)

Illan hämyssä taittelin seuraavan päivän kestovaippaimut; tämä on meditaationi tänään. 

Elämä ei ole silleen auvoa, että terveyteni reistaa yhä ja olen puuskittain tosi ahdistunut. Silleen elämä kuitenkin on auvoa, että oltiin tänään vauvauinnissa, rakkaani nautti ja minä nautin ja molemmat rentouduimme! Saunassa muistelin, miten olin monet kerrat istunut siellä raskausvatsani kanssa. 

(Mietin myös, mistä keksinkin sellaiset stressihärdellit loppuraskauteen, vaikka näennäisesti mitään stressattavaa ei ollut. Miksen relannut kotona ja kylpylässä vaan. Miksi juoksentelin ympäri kaupunkia. Mahdollisessa seuraavassa raskaudessa tajuan pyhittää loppupuolen aidosti levolle. No mutta sitten juoksen esikoisen perässä. ;) )

Arki- ja muun pöhinän keskellä on ihmeellistä ja kummaa välillä tajuta, että minulla on pieni lapsi, velmuilija, varpaansyöjä, vinkuja. Hänen uusin äänensä on vinkuna, kuin kissanpennulla. Samalla hän saattaa vetää suun nauruun, erityisesti silloin kun nostan häntä ja pusutan masuun tai kaulaan. <3