Tämä tuntuu sopivalta ajalta yrittää toista lasta, vaikka aiemmin haaveilinkin, että ykkösen ja kakkosen ikäeroksi olisi tullut kaksi vuotta (nyt tulee parhaimmillaankin kolme). Yleisestihän minusta tuntuu, että "vähän kaikki" on elämässäni tapahtunut viisi vuotta liian myöhään ;) mutta vakavasti puhuen nyt on sellainen olo, että vauva sopisi tähän hyvin.
Murun kanssa on nykyään helppoa! On ollut tahtoiän purskahduksia ja sellaista, mutta yleisesti ottaen on helppoa. Enää meillä ei valvota öitä. Muru on iloinen, nokkela ja empaattinen pomppija ja jutustelija. Hän kertoo mihin puistoon haluaa mennä, pyytää apua korkealta hyppäämiseen, pussaa spontaanisti ja sanoo iltaisin kainalossani: "Äiti, sinä olet tosi ihana aikuinen." Hän pyytää minua olemaan huutamatta, kun suutun. (Yritän olla huutamatta!) Hän kysyy: "Mitä sinä osaat?", jolloin minä teen hassun ilmeen tai päristelen kieltä; sitten hän näyttää mitä itse osaa, yleensä kovaäänistä päristelyä jossa sylki lentää. Kun häneltä kysytään nimeä, hän esittäytyy kaikilla kolmella etunimellään -- tai joskus vastaa: "En halua kertoa." <3
Lisäksi tuntuu, että oma vointini on nyt suhteellisen tasainen sekä fyysisesti että henkisesti. Jaksan, en hajoile enkä uuvu. Joskus väsyttää ja joskus hermosto käy vähän ylikierroksilla, mutta kaikki rullailee silti. Iloitsen Murusta ja inspiroidun tulevaisuudenhaaveista (mm. oma asunto suosikkialueeltani, ehkä uusi työ, ehkä vielä kolmaskin lapsi).
Minullahan puhkesi ahdistuneisuushäiriö Murun syntymän jälkeen. Merkkejä näkyi jo Murua yrittäessä, kun testasin ekasta kierrosta negan. Elämässä tuntui olleen sitä negaa edeltäneinä kuukausina aivan liikaa: äärimmäisen kuormittava parisuhde, työuupumus, lakipisteen saavuttanut lapsenkaipuu ja hoidot joiden alkua olin lykännyt em. parisuhteen ja muun härdellin vuoksi; se olo että en ollut kuunnellut unelmiani vaan olin jumiutunut auttamaan toista ihmistä, jolla oli vaikeaa ja jota en kuitenkaan voinut pelastaa. Ja sitten se nega, ja kaikki tekemäni "virheet" pikakelauksella päässäni, epätoivo siitä että raskautumista pitäisi odottaa vielä määrittämätön aika. Harvahan ekalla plussaa, ja tiesin sen -- silti odotin vilpittömästi niin käyvän. Sitten jäin viikoksi sairauslomalle ahdistuksen vuoksi.
Raskauden alettua ahdistusoireet jäivät pois, mutta alkoivat pikku hiljaa hiipiä takaisin loppuraskauden ylenmääräisen stressaamisen ja hätäilevän pesänrakennuksen merkeissä. Ja siis kehonihan oli TOSI kovilla lähes koko odotusajan, vaikka säästyinkin monelta 'klassiselta' oireelta kuten vaikka liitoskivuilta: Pahoinvoinnin vuoksi laihduin reippaasti, rauta-arvot tipahtivat ja kilpirauhanen meni ylikierroksille, keskiraskaudessa riuduin tukkeutuneiden poskionteloiden kanssa ja loppuvaiheilla tuli hengenahdistusta, joka ehkä oli jo ahdistuneisuushäiriön oire. Tai raskausmyrkytysoire tai kilpirauhasoire tai sitä että kohtu (ja perätilassa olleen Murun pää) painoi palleaa ja keuhkoja? En enää yhtään tiennyt, mitä kehossani tapahtuu ja mikä mistäkin johtuu. Tämä paheni Murun synnyttyä.
Ahdistuneisuushäiriödiagnoosi ja -lääkitys tuli Murun ollessa jo yli puolivuotias. Alussa en itsekään tunnistanut oireita psyykkisperäisiksi, koska ne ilmenivät niin kehollisina (hengenahdistus oli pahin). Lääkitys sekä säännöllinen vyöhyketerapia toivat helpotuksen. Psykoterapia alkoi joskus tämän vuoden keväällä. Nyt vasta ollaan päästy vähän alkuun asioiden käsittelyssä.
Lääkityksen yritin lopettaa ennen hedelmöityshoitoja, mutta se ei onnistunut. Nyt syön kuitenkin pienempää annosta kuin ennen ja voin ihan OK. Tavoitteena on purkaa lääkitys mahdollisimman pian, mutta hitaasti ja oloja kuunnellen. Tämä lääke on raskauden aikana sallittu, joskaan ei erityisen suositeltava. Lääkitys on kuitenkin sikiön kannalta parempi juttu kuin äidin huomattava oireilu.
Suoraan sanottuna on aika totaalihanurista että edelleen, Murun ollessa jo yli kaksivuotias, joudun kamppailemaan tämän asian kanssa ja syömään lääkkeitä -- mutta koska hermostoni ja välittäjäaineenvaihduntani on mennyt vähän 'rikki', sen korjaantuminen ennalleen ottaa aikansa. Kärsivällisyyttä kysytään. Terapeutti onneksi on sitä mieltä, että tosi hyvin mä vedän. Hän jännittää mahdollisia raskausuutisia kanssani.
Suoraan sanottuna on aika totaalihanurista että edelleen, Murun ollessa jo yli kaksivuotias, joudun kamppailemaan tämän asian kanssa ja syömään lääkkeitä -- mutta koska hermostoni ja välittäjäaineenvaihduntani on mennyt vähän 'rikki', sen korjaantuminen ennalleen ottaa aikansa. Kärsivällisyyttä kysytään. Terapeutti onneksi on sitä mieltä, että tosi hyvin mä vedän. Hän jännittää mahdollisia raskausuutisia kanssani.
