Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Kesä, duuni, biitsi (Muru 1 v 2 kk)

Moi! 

Olemme elossa ja voimme ihan hyvin! 

Arkemme on muuttunut viimeisen kuukauden aikana: Olen palannut töihin. Aiemmin kerroin hakeneeni hoitovapaata siihen saakka, kun Muru täyttää kaksi vuotta. Niin hainkin, mutta sitten sain uuden työpaikan! Olin jo tovin hiljaisesti katsellut uusia töitä, koska vanhan sijainti oli huono. Aloitin viime kuussa uudessa paikassa osa-aikaiset työt kolmena päivänä viikossa. Osa-aikaisuus jatkuu toistaiseksi ja on meille loistava ratkaisu: saan olla vähän töissä, saan palkkaa, saan samalla olla paljon Murun kanssa.

Muru on aloittanut päiväkodissa. Alku ei toki ole sujunut täysin ilman haasteita; Muru on kuitenkin pääosin viihtynyt  hyvin ja sopeutunut yllättävän nopeasti. Päiväkoti on lähellä meitä, mikä on minulle tärkeää. Murun matkat kestävät viisi minuuttia ja taittuvat kantorepussa. <3 Matkalla kommentoidaan kukkia ja mehiläisiä (ei mitään kaksimielistä viittausta tässä; Muru osaa sanoa "kukka" ja kysyttäessä tehdä mehiläisen surinan). 

Itseäni ovat valitettavasti hiertäneet muutamat kehnosti toimineet yhteistyön osa-alueet päiväkodin henkilökunnan kanssa. Olen niin kutsuttu 'vaativa äiti' - siis äiti joka haluaa lapselleen parasta ja jonka täytyy saada luottaa siihen, että lapsen tarpeet otetaan hoidossa huomioon. Muru on ryhmänsä kuopus, enkä tahdo hänen jäävän varjoon sen vuoksi että hän on ns. perustyytyväinen lapsi. Käyn asioista vielä keskustelua henkilökunnan kanssa, ymmärrän että hekin tekevät parhaansa, ja uskon ja toivon yhteisen sävelen vielä löytyvän. Mutta tämä on vähän ahdistanut. 

Päiväkodin aloitus toi mukanaan myös Murun ekat korva- ja silmätulehdukset, ja itselläni on poskiontelo käynyt pahan kerran ongelmalliseksi. Olemme siis toistaiseksi enemmän sairastaneet kuin olleet hoidossa ja töissä. On raskasta kun Muru sairastaa, koska emme voi oikein mennä mihinkään, Muru kyllästyy kotona ja on tietysti sairautensa vuoksi hyvin tarvitseva, unirytmi hajoilee ja minä uuvun, eikä kukaan lähipiiristä tahdo tulla avuksemme tartunnan pelossa. Kun siihen lisätään se että olen itsekin kipeänä, on kaaos lähes verrattavissa Murun ensimmäisen elinkuukauden aikana vallinneeseen tilaan, jolloin universumi tuntui nyrjähtäneen paikaltaan -- onneksi ei täysin verrattavissa! ;)

Lääkärissä on siis tullut juostua - onneksi Murulla on vakuutus. Ottakaa kaikki vauvoillenne vakuutus! Luultavasti ette kadu. 

Olemme kuitenkin päässeet myös harrastamaan kesäilyä rannalla, uima-altaassa omalla pihalla, puistoissa ja kesätapahtumissa. Kesäinen hengailu mukavien kavereiden kanssa on parasta! Ja joskus kahdestaan on parasta, erityisesti  työpäivien jälkeen. Projektinani on myös järjestää itselleni enenevissä määrin omaa aikaa, koska se elvyttää. Vaikka koomaisin koko oman aikani sohvalla enkä jaksaisi tehdä mitään, edes syödä, huomaan jälkikäteen sen elvyttäneen. 

Blogin kanssa olen ollut jo tovin jumissa, koska en oikein tiedä mitä haluaisin kirjoittaa. Päätin nyt kuitenkin ottaa ystävän neuvosta vaarin: KIRJOITAN VAAN JOTAIN, ja katselen sitten siitä eteenpäin. 

Ai niin, tämän halusin vielä sanoa: Murusta erossa oleminen (duunipäivinä) on saanut minussa taas aikaan hätkähdyttäviä oivalluksia siitä, että minulla tosiaan on lapsi. Olen vihdoinkin siirtynyt perheellisten joukkoon, työpaikalla olen yksi niistä jotka suuntaavat päivän päätteeksi hakemaan pikkuista hoidosta. Eikä hän ole vauveli enää, hän on lapsi, henkilö. Hän on ihan elävä, ja minä mahdollistan (muiden tuella tietysti) hänelle hyvää lapsuutta. 

Tuulisena päivänä rannalla oli meistä molemmista ihanaa. <3 

Muru 9 kk

Hän on ihanin, suloisin ja kaunein. Tänään hän on ollut yltiösuloinen; kipeänä, paljon lähellä. Jutustelee, tuijottelee, sanoo "pfft" ja "tää-tei" (tai "täi-tee") ja vienosti virnuilee. 

Itsekin olen kipeänä, kaveri kävi meillä auttamassa, ihana juttu. Usein tuntuu että on vaikea saada apua arkeen; tukiverkkoni ei toimi kuten etukäteen toivoin. Mutta todellisen hädän, kuten kuolemanflunssan, koittaessa kuitenkin yleensä joku pääsee. Jos ei pääse, purraan hammasta ja kohta on jo seuraava päivä. 

Siitä on kohta vuosi kun muutin tähän kotiin masu-Murun kanssa. Hullu vuosi. Olen kaiken aikaa onnellinen, usein uuvuksissa. En enää ole ahdistunut. Se on ihanaa.

Muru löysi eilen varjonsa. Hänelle myös puhkesi eilen toka hammas. Hän treenaa tukea vasten seisomista yötä päivää, ja onpa pari sekuntia kerrallaan seisoskellut myös ilman tukea. Ihana rakas!

Meillä on kyllä hyvä elämä. Haasteitakin on, mutta onpa vaan ihana olla tässä Murun äitinä.