Yk 1: Toinen ultra & inssin siirto (kp 14)

Inssi siirtyi huomiselle!! Munarakkula oli tänä aamuna ultrattaessa jo aika kypsä muttei vielä tarpeeksi muhkea, ja ovistesti näytti vielä tänä aamuna negaa. Nyt koetan keksiä muuta (rentouttavaa) tekemistä ja ajattelemista, etten stressaisi liikaa! :D 

Yrityskierto 1: Inssiä edeltävä ultra (kp 11)

Ultrassa käyty! Oma tuntumani osui oikeaan - tarkkailen joka kierrossa limaneritystä, eikä sen perusteella tunnu siltä että ovulaatio olisi vielä ihan käsillä. Mutta melkein. Jos tämä kierto seurailee keskimääräistä kiertoani, ovulaatio olisi maanantaina (kp 14). Se vaikutti lääkärinkin mielestä todennäköiseltä - tai sitten sunnuntaina, jolloin myöskin ehditään vielä tehdä inssi tähän kiertoon. Kunhan vaan ovisplussa ei tule huomenna. No, ei se varmaan tule, koska munarakkulat olivat vielä sen verran epäkypsät. (Joo, niitä oli kaksi, yksi kummassakin munasarjassa lähes samaan tahtiin kypsymässä... Lääkäri veikkasi, että vasen voittaa. Minä en muistanut kysyä, mitä sille toiselle munarakkulalle sitten tapahtuu - jääkö se lähes-kypsänä vaan odottelemaan seuraavaa kiertoa, vai surkastuuko se? Vähän pidän salaa sormia ristissä rakkuloiden yhtäaikaiselle luonnolliselle kypsymiselle ja kaksosille! Luulen että minulla on toisinaan tuplaovulaatioita, koska joissain kierroissa tunnen ovulaatiokivut ensin toisella ja sitten toisella puolella.) 

Maanantaille varattiin jo valmiiksi ultra, jonka voi perua jos plussat ovat hyvin suotuisat, ja inssi. Maanantaina on sopivasti vapaapäivä ja Muru päiväkodissa, joten ehdin juosta näillä käynneillä sekä niiden välissä psykoterapiassa, ja sitten kotiin vastaanottamaan remonttireiskaa joka tulee laittamaan kylppäriin ja keittiöön juttuja (edellinen vuokralainen on elänyt ihan pellossa täällä, kaikki vuotaa tai on rikki, jopa WC-pönttö meni kokonaan vaihtoon). Puuhakas päivä tulossa siis.

Jep jep! Nyt olen saikulla flunssasta ja Muru tänäänkin hoidossa, joten voin lepäillä. Jos maltan.

Yrityskierto 1

Eilen alkoivat kuukautiset eli käynnistyi ensimmäinen yrityskierto. Ensi viikon perjantaina 23.8. on ultra, jossa tarkistetaan munarakkulan tilanne, ellei ovisplussaa siihen mennessä ole tullut. Plussa saattaisi osua viikonloppuun, jolloin klinikka on kiinni, joten lääkäri lupasi, että tarpeen mukaan voidaan tuolloin perjantaina pistää munasolun irrotuspiikki ja siis tehdä inseminaatio. Jos munarakkula on vielä tuolloin kovin epäkypsä, inssi mennee seuraavan viikon alkuun.

Ovulaatiotestit. Jos näillä pärjäis.

Alkaa jännittää!

Fiilistelyä vaan

Mulla on tänään äitiysfarkut jalassa. ;) Siksi että omat tavalliset farkkuni ovat huonossa jamassa, mulla on osittainen vaatteidenostolakko tänä vuonna joten en ryntää ainakaan toistaiseksi uusia farkkuja hakemaan, ja nämä mammahousut ovat sellaiset joissa on myös vyönlenkit, joten saan ne pysymään ylhäällä. "Äitiyskaistale" jää piiloon löysän paidan alle. Tämä sama asukokonaisuus toimisi isonkin vatsan kanssa. 

Toivon että pääsen pian taas isomahaiseksi, katseiden kohteeksi, ihmiseksi joka ei juokse bussiin (koska ainakin viime raskaudessa juuri bussiin juokseminen - fyysisen rehkinnän ja psyykkisen stressitilan eli kiireen yhdistelmä - aiheutti armotonta supistelua). Kuvassa näette mallikelpoisen munarakkulani kolme päivää sitten ultrattuna!

Oltaispa pian taas ytimen äärellä, vauvan odotuksen äärellä. :)

Perätilatarina, osa 1

Tänään ultrattiin, ja sinnehän  muru on parkkeerannut peppunsa tukevasti alas! Kaikki on kuitenkin sinänsä hyvin; vettä on mukavasti, napanuoran virtaukset hyvät ja istukan sijainti erinomainen ulkokäännösyrityksen kannalta. Kohdunsuu oli "sormenkärjelle auki eli vielä hyvin kiinni, kolme senttiä kaulaa, pientä pehmenemistä". 

H on tarjontansa (peppu päättäväisesti alhaalla eikä esim. jalat tarjoutumassa; leuka rinnassa) ja siron kokonsa puolesta ihanteellinen perätilavauva, ja lantioni kuulemma myös mukavan tilava. Alatiesynnytys siis vaikuttaa tämän alustavan arvion perusteella aivan mahdolliselta, vaikka H jäisikin pepputarjontaan. Miten hyvä! Sitä juuri toivoin.

On kiinnostavaa, että perätilavauvat ovat usein pienempiä kuin pää edellä saapuvat toverinsa. Miksi, kysyin. "Luonto hoitaa", vastasi gynekologi. Hienosti hoitaa, mutta ihmeellistä miten se luonto tietää! Mistä kohtuvauvan kasvua säätelevä mikä-onkaan-mekanismi tietää, miten päin vauva on - ja tuleeko se vielä kääntymään? Alkaako vauvan kasvu tietyillä viikoilla "varmuuden vuoksi" hidastua, jos hän on vielä silloin perätilassa? Vai olisiko ehkä olemassa perätilalle altistava geeni, jonka kantajat myös tyypillisesti syntyisivät siroina? Tai jokin perätilalle altistava ominaisuus kohdussa, ja se vaikuttaisi myös vauvan kokoon? Voisin jonain päivänä googlailla tutkimuksia tästä, jos innostun. Mikäli tiedätte jotakin (luotettavaa tieteellistä tutkimusta), linkatkaa ihmeessä! 

Parin viikon päästä on ulkokäännösyritys ja sen yhteydessä synnytystapa-arvio, mikäli H:ta ei saada kiepsautettua tai hän kiepsahda sitä ennen itse. Ultrasta jäi hyvä mieli! Mukana oli synnytyskumppanini, joka näin pääsi taas hiukan lähemmäksi H:ta tällä yhteisellä matkallamme. 

Kiintymykseni H:ta kohtaan kasvaa. Haluan tarjota meille mahdollisimman rentoutuneen, tasapainoisen, fyysisesti ja henkisesti ravitun ja hoivatun loppuraskauden.

P.S. H:n sukuelimiä en olisi nähnyt vaikka olisin halunnutkin, niin syvällä lantioni kuopassa oli pikkuisen peppu. Salaisuus siis säilyy vielä. 

Entäs sen sukupuoli? Osa 2

Viime päivinä minulle on tullut selkeä aavistus H:n sukupuolesta. Se oli kehkeytynyt jo tovin, ja menneenä lauantaina (rv 33+0) se varmistui. Siis aavistus varmistui eli minulle selkeni että aavistan näin; itse sukupuoli ei tietenkään varmistunut.

En kirjoita tähän mitä aavistan, mutta aavistaminen on jännää. Toisaalta se on hurjaa ja voi tuntua väärältä, etenkin kun en ole ollut varma onko kyseessä enemmän aavistus vai toive. No, se on molempia! Ja toivominenkin on ihan ookoo, olen vakuutellut itselleni - näin eräs työkaverikin sanoi. Tietysti H tulee olemaan suuresti rakastettu sukupuolesta riippumatta. 

Mutta hemmetti. Nyt saatte, hyvä yleisö, jännittää sitä, päättääkö Donna pitää tiukan "silmät kiinni" -linjansa vielä ensi viikon ultrassa!

My little breechling

Perätila. Ensin se kuulosti kliiniseltä ja leimaavalta, mutta olen sittemmin pureskellut niin ilmiötä kuin termiäkin, ja nykyisillä viikoillani (33+4) kyseistä sanaa kyllä jo käytetään.

H on ollut monia monia viikkoja (tai "koko raskauden", siis ainakin niin kauan kuin minulla on ollut hänen asennostaan hajua) välillä poikittain ja välillä jalat alaspäin. Tammikuun lopun ultrassa hän istuskeli niin ikään pystysuorassa. Enimmäkseen hän tuntuu viihtyvän vinottain niin että jalat ovat aika selvästi alempana kuin pää, potkut tulevat alavatsalle oikealle. 

Iltaisin muru touhuaa ja punkee itseään enemmän poikittain. Silloin yläpää on selvästi toisella sivulla ja alapää toisella. Useimpina aamuina pikku pää löytyy taas napani yläpuolelta, tai ainakin luulen että se on pää. Toisaalta tuntuu kuin H:lla olisi raajoja kuin mustekalalla, ja yhtä pitkiä: jos pää on tässä ja jalat tuolla, miten kädet ulottuvat tuonne - vai ovatko ne kädet? Jokin H:n osa krupsii nimittäin välillä vatsan sivua vasemmalta, melko ylhäältä, ja tämä krupsinta tapahtuu kaukana oletetusta päästä. Joskus taas tuntuu kuin keskellä olisi pää ja kummallakin sivulla yksi peppu... Miten päin muruseni on?

Terveydenhoitajillekin H:n asento on ollut mysteeri, ja tämän sekä lyhyen sf-mitan johdosta minulla on siis ensi viikolla aika ultraan asennon ja koon tarkistukseen. Minulle tuli aluksi lähetteestä lannistunut olo, ehkä siksi että tämä on eka kerta kun jostakin poikkeavasta on viitteitä. Koen kyllä, että kaikki (kivuton ja riskitön) tarkistaminen on sinänsä hyvästä. 

En halua käyttää ilmaisuja "väärin päin" tai "oikein päin", sillä vauvelit ovat niin päin kuin ovat, tietynlainen asento vain olisi optimaalinen syntymisen kannalta. Lähtökohtani on joka tapauksessa alatiesynnytys, ellei sitä todeta H:n kannalta vaaralliseksi.

Muru ehtii vielä käännähtää spontaanisti, ja lisäksi uskon että avun voi saada niin pehmeistä keinoista kuin lääkärin tekemästä ulkokäännösyrityksestäkin, tai näiden yhdistelmästä. Oma kehoni on palautumassa sairastelukierteestä, eikä olisi ihme jos lantioni pehmytkudoksissa olisi jumeja, jotka hankaloittaisivat H:n kääntymistä.

Viime päivät olen hoitanut meitä hellällä lantionseudun availulla (sauna on tähän ihana apu), etunoja-asennoilla, parilla Spinning Babies -harjoituksella sekä lämpötyynyllä. Viimeksi mainittu on ollut H:n suosikki - ensimmäisillä kerroilla hän villiintyi lämmöstä. Sen touhuamisen seuraaminen oli liikuttavaa ja hihityttävää. <3 Oletus on, että lämpötyynyn pitäminen alavatsalla houkuttelisi vauvaa tuomaan päänsä alas lämpöä kohti. Jos ei houkuttele, lämpö kuitenkin rentouttaa kudoksia, mikä tekee kääntymisen pienelle helpommaksi.

Jos ultrassa todetaan perätila, aika ulkokäännösyritykseen tullee raskausviikolle 36. Ultrassa saattaa myös selvitä, onko olemassa jokin selkeä kääntymisen estävä tekijä.

Saanko esitellä petikaverimme: harso ja lämpötyyny! 

Samaan tapaan kuin kiireen tuntuni kodin laittamisesta suli hiljattain pois, myös levottomuuteni H:n asennon suhteen on haipunut. Muru jää siihen asentoon kuin jää, vaikka nyt projektina onkin rohkaista häntä kääntymään. Spinning Babies -sivulla käytetään suloista termiä breechling ("your breechling"). Saatan olla hormoniherkkänä, mutta minusta tuo sana henkii rakkautta ja hyväksymistä: olet rakkahin muruseni ja pääset pian syliini, ja olet erityinen ja aivan ihana siellä juuri noin päin! <3 

Masupäivitys rv 32+6

Masu osuu yhä enemmän oviin ja sen sellaisiin. Kuvittelen mahtuvani kapeasta raosta ja vatsan ulottuvuus yllättää - sitä ei voi vetää sisään! Se tuntuu yllättävän myös muut ihmiset: minulle annetaan esimerkiksi bussin käytävällä turhan hintsusti tilaa, enkä mahdukaan ohi. Olen näennäissiro!

Painan nyt noin 200 grammaa enemmän kuin ennen raskautta. Sen ajatteleminen on paitsi hassunhauskaa, myös pientä levottomuutta herättävää: Täytyisikö sitä kuitenkin painaa enemmän? Mitenkäs H? Olisiko kannattanut tehdä jotain toisin? Jne. En enää näytä laihtuneelta (kuten pahoinvointiviikkojen jäljiltä näytin), joskaan en pyöristyneeltäkään, paitsi masusta. Turvotusta ei ole. Lihasta on lähtenyt, mikä osaltaan selittänee alhaisen painon. Syön ihan hyvin.

Kerään tuntemattomilta "oho, se on raskaana" -katseita. Tunnustelen ja katselen vatsaani melko estoitta - juuri nytkin lähikahvilassa. Saan kuvattua kavereille minuutin mittaisia möyryvideoita, kun aikaisemmin möyryn huipentuma kesti kerrallaan noin kymmenen sekuntia. 

Sf-mitta oli ensin yläkäyrällä, sitten neuvolaa vaihdettuani yhtäkkiä alakäyrällä... Vahvasti riippuvainen mittaajasta siis. No, alakäyrällä olo sekä H:n hankalasti tulkittavissa oleva asento herättivät tällä viikolla terveydenhoitajissa halun lähettää minut ultraan.

Sironpuoleinen masu tämä on yhä, mutta kauniisti kasvaa koko ajan. Nyt ei ole ollut äkkinäisiä kasvupyrähdyksiä; odotan sellaista taas rv 35+0 tienoille. Haluan että pian tulee kevät ja voin kulkea takki auki ja esitellä tätä kaikille. 

Ja kohta jo esittelenkin tuhisevaa, ääntelevää ja katselevaa H:ta (minkähän värisillä silmillä hän katselee?), ihmistä. Nyt hän saa oikeastaan tulla, koska olemme uudessa kodissa enkä ole enää töissä. Loppu hoituu kyllä, vaikka kaikki tavarat eivät ole vielä paikoillaan, sängystä puuttuu patjat (nukumme sohvalla), katosta puuttuu lamppuja ja muutamia vauvatarvikkeita olisi vielä hyvä hankkia.

Minusta ei enää tunnu, että "kaikki" on "pakko" saada kuntoon ennen kuin H tulee. H:n ei ole myöskään "pakko" kääntyä pää alaspäin (kirjoitan tästä aiheesta oman postauksen). Tässä on ihan hyvä. 

Joulu

Toivottavasti teillä lukijoilla oli mahdollisimman rauhaisa joulu! Eräässä blogissa oltiin valitettavasti joulun alla ikävissä tunnelmissa. Lähetän heille kovasti voimia. 

Meidän joulumme kului klassisesti lähipiirissä löysäillen. H potkutteli reippahasti etenkin iltaisin, niin kuin hänellä on tapana. Itse sairastin jouluflunssaa, mikä oli mälsää. Olin melko väsynyt, ja parina hetkenä myös surullinen erosta. Jaksoin kuitenkin käydä kävelylenkeillä. Kummilapsi jutteli innoissaan vauvasta ja silitteli masua, mikä oli aivan ihanaa. Eräs sukulainen taas sai kuulla uutisen puhelimessa ja oli siitä niin onnellinen että minua lämmitti hurjasti!

H:n lahjasaalis koostui kuudesta(!) parista villasukkia, helistimestä, unityynystä (pieni tyyny jota voi käyttää unilelun tapaan), bodysta ja peppupyyhkeestä. Lisäksi sain ystävältä käytettynä kaksi kantoliinaa.

Joulu tarjosi minulle odotetusti hengähdystauon, paon työstressistä joka on hiillostanut minua jo viikkoja (mutta helpottuu heti vuodenvaihteen jälkeen, koska silloin työtilanteeni muuttuu). Monta hetkeä vain kuuntelin H:ta. Iloitsin masusta, öljysin sitä. Nukuin päiväunia tai katsoin elokuvaa. Tutkailin ultrakuvissa köllivää H:ta ja mietin hänen kasvonpiirteitään.

Yritän miettiä, mitä H tahtoisi. (Villasukilla ei ole hänelle niin väliä, ainakaan vielä.) Nyt hän uskoakseni tahtoisi minun lepäävän - oikeastaan koko lopun raskausajan. Ilman stressiä, ilman kiirettä. Riittävästi hyviä ja tärkeitä asioita, mahdollisimman vähän huonoja ja kuormittavia.

Synnytyksen jälkeen H tietysti toivoisi minun olevan vain häntä varten. Uskon, että uppoudun silloin ilolla vauvakuplaan. En kuitenkaan ajattele synnytyksen jälkeistä elämää vielä paljon (vaikka itse synnytystä kyllä). On täydellistä juuri nyt: H puolen kilon painoisena potkumuruna sisälläni. "Ai sä heräsit", "nyt syödään", "nyt mennään lepäämään", juttelen hänelle kun tunnen hänen liikkeitään.

Mukavaa uuden vuoden odotusta kaikille lukijoille!

Ihana, ärsyttävä elämä (rv 21+1)

Hirveän KIVA fiilis ollut monta kertaa viime päivinä! Hirveän suuri rakkaus siron kummun sisällä potkivaa H:ta kohtaan, rakkaus tätä raskautta kohtaan. Olen voinut hyvin, levännyt paljon mutta liikkunut myös, kohdannut ihmisiä ja odottamatonta lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Kehuja siitä miten säteilen, käsiä vatsalla, H:lle yllätyslahjoja joita en osannut lainkaan odottaa! Tulevatkin viikot näyttävät hyviltä: kalenterissa on annosteltuna sopivasti hyvinvointia, kohtaamisia ja omaa aikaa. 

Rakenneultra kertoi, että H on kasvanut täysin viikkojen mukaisesti ja osin hiukan ylikin. On niin huojentavaa tietää tämä! Nyt en enää murehdi menneiden viikkojen niukkaa syömistäni tai vaatimatonta masua. Kaikki vaikuttaa H:lla olevan erinomaisesti, ja eilen sain ilokseni (sekä muidenkin iloksi!) videolle saakka potkun, joka näkyi reippaana tuuppauksena vatsan päältä.

--
Pitäisi kuitenkin näemmä päästää nämä postaukset hetimmiten käsistä, sillä kirjoitin äskeisen ilovuodatuksen iltapäivällä - ja nyt illalla taas raivostuttaa kaikki... Koko raskauden ajan minulla on ollut hyvin lyhyt pinna.

Nyt raivostuttaa se etten saanut kivaa kuvaa tähän postaukseen, että äskeinen joogatunti oli huono ja minulla on kyseiseen paikkaan kortti jonka mieluiten vaihtaisin vain takaisin rahaksi... Ja että kotona on sotkuista, huomenna on maanantai ja töissä odottaa kuolemanlasti hommia.

Kyse on kuitenkin arkisista raivon aiheista, ei siitä että elämä oikeasti olisi millään tavalla huonoa. Seuraavaksi syötävää sekä kotipuuhia, joilla huono tuuli kesyyntyy. Illemmalla H alkaa taas potkutella kunnolla; silloin kuuntelen häntä, häkellyn, hymyilen, ehkä itkahdan, rakastan isosti.

Haa, eikä aikaakaan kun saan tulla hehkuttelemaan JOULUA tänne.

Voikaa hyvin! <3 

Iltapotkua ja ultran odottelua

Nyt kun sain taas kirjoitushanan auki, tuntuu että voisin suoltaa neljä postausta tänään. Säästelen vähän - ja muistan että tärkeintä on aikainen nukkumaanmeno - mutta raportoin vielä hiukan.

Äsken H potkaisi erikoisen ylös, lähes navan korkeudelle. Tähän saakka potkut ovat tulleet alaosastoon. (On muuten hassua kun vauva potkii häpyluuhun! Ylipäänsä on hyvin erikoinen tuntemus, kun jokin osuu luihin sisäpuolelta. Kylkiluut coming up next!) 

En malta odottaa että näen taas H:n, onhan edellisestä ultrasta ikuisuus. En myöskään malta odottaa että kuulen näyttääkö hän terveeltä - ja kuinka iso hän on! Olen kantanut huolta hänen kasvustaan, koska itse olin kuukausia pakotetulla nälkäkuurilla. Potkuvoimasta kuitenkin päättelisin, että hyvin menee. 

Hyvää yötä minä ja hyvää yötä H! <3

Riudunnasta reippauteen

Kun vatsan kasvu vähän aikaa sitten vielä hirvitti, nyt taas en malta odottaa sitä. Haluan jo raskauden joka näkyy kaikille – sellaisen jota on mahdoton salata. Töissäkin on paljon mukavampaa nyt, kun H välillä keskeyttää ajatukseni tai tekemiseni ja saa minut hymyilemään pikku potkuillaan. Toivoisin kuitenkin tuntevani liikkeitä jo enemmän, säännönmukaisemmin! Nämä ovat vielä melko harvinaista herkkua (sanoisin että hyvänä päivänä 10 liikettä), ja mamassa herättää heti levottomuutta potkuttelun taukoaminen iltapäiväksi tai illaksi (keskenmenouni kahtena peräkkäisenä yönä kai viestii levottomuudesta?).

Joka tapauksessa: Minuun on nyt iskenyt odotettu keskiraskauden energiapuuska! Tai siis normaaliuden puuska – ajanjakso johon ei kuulu yökötyksessä vellontaa, jalkojen pettämistä alta eikä tolkutonta uuvahtaneisuutta. Pari viikkoa sitten riutumiseni saavutti lakipisteensä. Matala hemoglobiini aiheutti huimausta ja kalpeutta, näytin haudasta nousseelta, kaikki huomasivat laihtumiseni (ruokahaluttomuus, ja ehkä sairastelukin, on rouhaissut useamman kilon lähtöpainosta). H:n ravintoaineiden saanti aiheutti minulle painostavaa huolta ja syyllisyyttä. Lisäksi työ-, ihmissuhde-, terveys-, asumis- ja vapaa-ajan huolet kaatuivat päälle kaikki yhtä aikaa. 

Nyt mennään kaikilta osin parempaa kohti. Ruoka maistuu, hemo on uskoakseni nousussa, olen levännyt, olen priorisoinut tärkeitä asioita, isoja stressitekijöitä on lauennut tai pian laukeamassa. Ja H potkii!

Toissapäivänä tartuin ikuisuuden odottaneisiin ompeluprojekteihin, eilen kävin kuntosalilla hyvin pitkästä aikaa. Tänään töissä tein todella paljon hommia, lyhyessä ajassa ja tuskattoman reippaasti. Melko paljon lepoa minun ja H:n kehot silti edelleen tarvitsevat, mikä tietysti kuuluu asiaan. 

Tänään rv 17+6. Työporukan illanvietossa kilisteltiin uutiselleni. Rakenneultra on kahden ja puolen viikon päästä, ja se jännittää!

Meitä on minussa kaksi

Tervetuloa uuden blogini pariin - nyt tämä on virallista, kun vanhasta blogista johtaa polku tänne.

Olen Donna ja olen perustamassa laumaa. Odotan Pikkutiikeriä saapuvaksi huhti-toukokuun vaihteessa 2017. Tässä blogissa kutsun häntä myös H:ksi, sillä H on hänen nimensä alkukirjain. (Ei väestörekisteriin menevän nimen vaan työnimen, mutta en pidä "työnimi"-sanasta - kellään kauniimpia ehdotuksia? Kohtunimi?)

Tässä blogissa en sensuroi hehkutusta, sillä olen moninkertaisesti ansainnut kaiken tämän onnen!

Tänään on raskausviikkoja 12+4. Kävin ultrassa ja häkellyin: siellä on kokonainen pieni tyyppi! Katsottiin sormet, varpaat, mahalaukku (siellä hän juo lapsivettä), kallon luut ja aivopuoliskot. Ja tietenkin sydän, jota myös kuunneltiin. Vahva, tasainen syke! 

Sain tänään ensimmäisen kurkistuksen myös siihen, että H:lla on oma persoona. Hänellä on oma elämänsä sisälläni. En voi päättää mitä hän tekee enkä vaikuttaa siihen miten hän poukkoilee. 

Hän voi olla kontaktia ottava tai vetäytyvä. Hän voi olla vilkas tai verkkainen. Tänään hän oli kovin liikkuvainen - ja vaikutti erityisesti mieltyneen selkärangan taaksetaivutukseen, mistä joogimama tietysti iloitsee. Hän on myös miljoonaa muuta asiaa, joista en tiedä vielä mitään. 

Hassua on esimerkiksi se, että olen kuvitellut lapselleni kolme eri hiusten väriä - yhden vauvalle, yhden isommalle lapselle, ja yhdestä olen nähnyt unta. Minulla ja siskollani kyllä oli kummallakin syntyessämme eri värinen tukka kuin isompana, joten ties vaikka vielä näkisin nuo kaikki värit H:n päässä. 

Kirjoittelen tulevina viikkoina sen minkä tältä pahoinvoinnilta ja hillittömältä väsymykseltä kykenen (viime yönä unta 12 h, ja pian kutsuu ihanainen peti uudestaan!). Odotan innolla kommenttejanne ja iloitsen suuren suuresti siitä, että niin moni seuraa elämäämme täällä! <3

Alussa

Uuden blogin aloittamiselle otollisia virstanpylväitä on vilahdellut ohi: varhaisultra, ensimmäinen neuvolakäynti, ensimmäisen äitiysvaatteen käyttöönotto (mammafarkut, sillä tavalliset farkut kiristävät jo), raskausviikot 10+0, vanhan blogin kolmevuotispäivä.

Tähän päätin tarttua, sillä tämä tuntui kovin merkitykselliseltä: Ensimmäinen raskaudenaikainen uni vauvasta. Näin sen viime yönä. Tämä oli elämäni toinen uni, jossa minulla oli oma lapsi. (Esimmäisestä kerron täällä - tuosta on näemmä lähes tasan vuosi!) Nyt alitajuntanikin mieltää, että sisälläni kasvaa rakas.

Olen alkanut uutisoidessani sanoa herkemmin "odotan vauvaa" kuin vain "olen raskaana". 

Odotan todellakin vauvaa. Olen odottanut tätä odotusta kymmenen vuotta - siitä lisää vanhassa blogissani.

Onnellisuus kuplii, tuudittelee, kihisee ja pakahduttaa.

Olen tällä matkalla niin sanotusti yksin - siis itsellisenä vanhempana. (Tiedän kyllä, että yksin en ole!)

Tervetuloa seuraamaan! <3