Ikäkriisi, äitiyskriisi

Tuntuu usein, että olen liian vanha äiti. Biologisesti en ole vanha, klinikallakin koko ajan toistelevat että nuori. Lisäksi munasarjani ovat kuulemma huippuvireessä. Olen kuitenkin paljon vanhempi äiti kuin alun perin halusin olla. Asiaa ei yhtään auta se, että olen tänä kesänä bongannut kasvoiltani ensimmäiset juonteet. Vähän nolottaa kirjoittaa tästä "hassusta kriisistä". Nolous kertonee siitä  että en täysin anna itselleni lupaa tuntea näin. Tämä on kuitenkin tärkeä asia ja ansaitsee saada muodon tekstinä.

Kilpajuoksun tunne on leimannut koko lastenhankintaani: sellainen tunne, että olen oikeastaan jo myöhässä, ja nyt jos koskaan on äkkiä saatava se (ensimmäinen, toinen, ehkäpä ehkäpä vielä kolmaskin) lapsi, jos mielin ikinä enää olla vähänkään onnellinen tässä elämässä [drama queen much?]. ;D Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en missään nimessä kokenut itsellisen äitiyden olevan  kohdallani "rohkea päätös" enkä varsinkaan "epätavallinen ratkaisu siinä iässä" (! mitä hittoa?). Koin sen olevan täysin vääjäämätön ja maailman luonnollisin, joskin turhan myöhään tullut, seuraus sille riipivälle kaipuulle jonka kanssa elelin vuosia. Koin tämän olevan  ainoa mahdollinen tie, taakan pois pyyhkivä lämmin tuuli, kotiintulo pitkän matkan jälkeen (itkettää).

Miksi kiireen ja myöhästyneisyyden tunne? Siksi kai, että vertaan elämäämme vanhoihin mielikuviin joita minulla oli itsestäni nuorena äitinä. Siksi että suren "menetettyjä vuosia" jotka vietin ilman lasta? Syytän itseäni niistä parisuhteista jotka "halusin vielä kokeilla", syytän haahuiluvuosista. Harmittelen sitä, että lapseni isovanhemmat ovat jo vähän vanhoja hekin. Sitä, että olen itse jo ikäloppu kun muksut muuttavat kotoa? Mutta oikeasti en ole. Olen hyvinkin, erittäinkin keskivertoikäinen vanhempi. Harmittaa, etten pystynyt ylittämään itseäni ja ryhtymään itsellisesti keskivertoa nuoremmaksi vanhemmaksi?

Terapeuttini sanoo, että on epäreilua minua kohtaan, että vertaan ikääni niiden ystävien ikään, jotka ovat saaneet lapsen luomusti (ehkä jopa suunnittelematta) heteroparisuhteessa. Minä olen kulkenut täysin toisen polun. Itsellisten äitien joukossa olen edelleen juniori. Se ei kuitenkaan poista sitä, että vauvakuume alkoi poltella sydänalaani jo 19 vuoden iässä, ja siitä lähtien olen henkisesti pedannut elämääni sen ympärille, että "parin/muutaman vuoden päästä" saan lapsen. Olin jo täyttänyt 30, kun Muru syntyi.

Välillä näen kirkkaasti, miten absurdia on miettiä näitä ikäasioita. Ensinnäkin, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, hän ei olisi Muru. Mitä enemmän Muru kasvaa ja kehittyy omaksi persoonakseen, sitä merkityksellisemmältä tuntuu että sain lapsekseni juuri hänet. 

Toisekseen, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, olisin silti NYT tämän ikäinen kuin olen. Minulla vain olisi isompi lapsi. Esikoisen pikkulapsiaika olisi osaltani silloin jo takana, enkä saisi elää sitä nyt. Tässä mukana vain pyörisi joku viisivuotias. Kuusivuotias? Erikoinen ajatus sekin.

Tämä on asia, jota työstän pikku hiljaa. Ei mikään vuosisadan kriisi, mutta mukana kulkeva, yksi puheenaihe terapiassa. Välillä kelaan tätä, välillä unohdan -- kelaan tulevaisuutta, suunnittelen, vähän haaveilen -- ja välillä uppoudun tähän arkeen Murun kanssa. Pian sallin perheemme kasvaa, ja toivottavasti se on kasvaakseen.

Tahattomasti lapsettomat mielenterveyspalveluiden käyttäjinä

Tämä on ikään kuin vanhan blogini aihepiiriä, mutta vanhan blogin aikaan tämä kärsimys oli minulle niin oma, etten olisi ehkä pystynyt postaamaan tällaista artikkelia. 

Psykologi Johanna Repo kirjoittaa Simpukan sivuilla siitä, mitä mielenterveysalan ammattilaisen tulisi ottaa huomioon tahattomasti lapsettomia ihmisiä kohdatessaan. Juttu on mielestäni erittäin hyvä, vaikka samalla se surullisesti sisältää vain perusasioita, jotka jokaisen ammatti-ihmisen tulisi kyllä tietää jo. No, eivät tiedä. 

Itse kohtasin jutussa mainittuja suhtautumistapoja sekä ammattilaisten että ystävien taholta toistuvasti, jos uskaltauduin avautumaan lapsenkaipuustani. Ei ihme etten menneinä vuosina tahtonut puhua siitä monille, ei ihme etten kokenut suruni suuruutta oikeutetuksi. Kipuani ei kukaan validoinut! Minun tekisi nyt mieli halata, tsempata ja voimauttaa menneisyyden itseäni: Huuda surusi ääneen, vaadi sille oikeutus, pidä meteliä!

"Ikärasismia" kohtaan muuten edelleen: Useampikin on kysynyt, miten päädyin näin nuorella iällä näin erikoiseen ratkaisuun. Nuorella?! Erikoiseen? Tämä ei ollut minulle tässä kohtaa pelkästään luontevin mahdollinen, vaan ainoa mahdollinen ratkaisu. Odottaminen ei ollut minulle enää millään tavalla vaihtoehto, ja tuntuu absurdilta - sekä myös loukkaavalta - että joku heittelee sitä ilmaan 'polkuna, jonka olisin voinut valita'. En olisi!

Lisäksi: Kun takana on kymmenen vuotta riipivää lapsen kaipaamista, on merkityksetöntä, onko edessä vielä yhtä monta biologisesti potentiaalista lisääntymisvuotta. Ei lämmitä, että voisin saada lapsen vielä kymmenenkin vuoden kuluttua, jos olisin halunnut sen jo kymmenen vuotta sitten.

Tahattomasti lapsettomat ovat, kuten Repo toteaa, kasvava mielenterveyspalveluiden asiakasryhmä erityisine piirteineen ja tarpeineen. Lisäksi ryhmän sisällä on vähemmistöjä, joilla on vielä omia piirteitään ja tarpeitaan. Yksi vähemmistö ovat elämäntilannelapsettomat - joita artikkeli ei muuten edes mainitse, mistä kyllä lähtee allekirjoittaneelta asiallinen palaute kirjoittajalle. 

Tällaista tänään. Ugh, olen puhunut! Olen myös itkenyt sekä omalle menneelle kärsimykselleni että kaikkien niiden kärsimykselle, jotka tuota surua vielä joutuvat käymään läpi. Olen tuntenut halua taistella kaikkien tahattomasti lapsettomien puolesta ja puolustaa heitä urpolta kommentoinnilta, niputtamiselta, vähättelyltä ja kaikelta yleisesti hanurista olevalta käytökseltä, koska he ansaitsevat vain ja ainoastaan empatiaa.

Kiitos ja hyvää yötä!

P.S. Kommentit tervetulleita. :)