Viime päivät ovat olleet aika uudenlaisia! Aika tukalia monin paikoin. Henkisesti ja fyysisesti.
Tarina alkoi tämän viikon maanantaina, kun kävimme äitiyspolilla. Olin täysin olettanut, että H:ta ei lähdettäisi kääntelemään vielä silloin (rv 35+2), vaan kyseessä olisi kartoittava käynti. Näin minulle olivat veikanneet myös terveydenhoitaja ja kätilö. Lääkäri oli kuin olikin kuitenkin valmis kokeilemaan kääntöä heti. Käännön edellytykset näyttivät hyviltä, koska H oli siro, ei ollut vielä laskeutunut, ja vettä oli hyvin.
Minä en kuitenkaan kokenut olevani valmis! En halunnut vielä noilla viikoilla ottaa kääntöön liittyviä riskejä; että synnytys käynnistyisi tai että napanuora alkaisi kiristää ja jouduttaisiin sektioon. Halusin kokeilla pehmeät keinoni ensin. Halusin parantaa käännöksen onnistumisen mahdollisuuksia rentouttamalla rauhassa lantiotani. Halusin tulla käännökseen henkisesti valmistautuneena, en äkkinäisen "ai joko nyt" -stressipiikin kera, joka myöskin saisi varmasti lihakseni jännittymään ja tekisi manööveristä hankalamman. Sain poliklinikalta puolen tunnin teetauon mittaisen miettimisajan - vain puoli tuntia! - jonka aikana soitin doulalle ja vyöhyketerapeutille purkaakseni ajatuksia. Sen jälkeen väräjävästi päätin, että ei käännellä vielä.
Tietysti olen jälkiviisaana miettinyt, että olisihan käännöstä voinut jo maanantaina kokeilla. Tietysti minua jännittää, onko H enää ensi viikon käynnillä niin altis kääntymään - kun nyt takana on myös kaksi vyöhyketerapiasessiota, jotka kyllä ihanasti rentouttivat mamaa ja tulivat sikäli tarpeeseen <3 mutta eivät vaikuttaneet H:n asentoon. Tein kuitenkin sen hetken parhaan päätöksen sen hetken resursseilla, ja siitä minun olisi syytä itseäni helliä eikä moittia! Kunpa aina osaisin tämän.
Nämä päätökset ovat niin isoja, niin todellisia, eivätkä koske vain minua. Vain minä voin tehdä ne, mutta teen ne myös H:n puolesta. Paitsi tietysti sen, kääntyykö hän oikeasti lopulta vai ei (minulla on itse asiassa kutina, että ei).
Synnytystoiveeni olivat olleet minulle jo pitkään selkeitä -- mutta sitten tuli perätilaylläri. Toiveeni eivät sikäli ole muuttuneet, että toivon edelleen mahdollisimman luonnonmukaista alatiesynnytystä, mutta "käännelläänkö vai eikö käännellä" -mietinnät ja tämän asian jännittäminen sekoittavat pasmojani, ja perätila asettaa alatiesynnytykselle tiettyjä raameja.
Stressiäni on lisännyt toissapäivänä ilmaantunut ylävatsan vasemman puolen kipu. Se on melko lievää, lievennyt entisestään, ja voi liittyä huonoon nukkumisergonomiaan (tai jopa itse stressiin). Mainitsen siitä neuvolaan maanantaina, jos se vielä jatkuu. Joka tapauksessa uudenlaiset kivut tässä tilanteessa tekevät minut levottomaksi.
Niin, viime päivinä olen siis myös panikoinut kodin valmistumisesta ja testaillut patjoja. Nyt tiedän mitkä patjat haluan. Enkä hetkeäkään liian aikaisin, koska parina viime yönä lonkkani ovat toden teolla kipeytyneet sohvalla nukkumisesta! Ja ties vaikka ylävatsan kiristys myös liittyisi siihen.
Eilen kävin kaveriporukan illanvietossa, koska en tule ehkä näkemään kyseisiä kavereita ihan heti uudestaan, ja halusin esitellä kaunista vatsaani. (Elättelin myös toiveita pulikoinnista saunan kera, sillä paikalla oli uima-allas, mutta vesi olikin hyytävän kylmää...) Jäi sellainen olo, että olisin oikeastaan mieluummin mennyt aikaisin nukkumaan. Kotoilun ja käpertymisen kääntöpuoli ovat kuitenkin yksinäisyys ja eristäytyminen, jotka ovat välillä minulle aikamoisia peikkoja. Joskus tiedän tarkoin, kaipaavatko kehoni ja mieleni enemmän rauhaa vai seuraa - joskus taas teen huonon päätöksen.
Hätkähtäen hoksaan nyt, että eilisessä illanvietossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolla olisi lapsia. Ei edes esimerkiksi uusperheessä elävää. Joukossa on vapaaehtoisesti lapsettomia sekä heitä, jotka haluavat lapsia "ehkä joskus" - ja tietysti muita, joiden tarinaa en tunne. Pari kaveria sanoi "pelkäävänsä raskausvatsoja", joten he eivät halunneet koskea edes vahingossa. Minulle ei selvinnyt, pelkäävätkö he vahingoittavansa vauvaa, käynnistävänsä synnytyksen, räjäyttävänsä masun kuin ilmapallon, vai onko heille vain kestämättömän ufo ajatus että ison ihmisen sisällä on pikkuihminen...
No. Sitten vielä yksi asia tässä viime päiväin arjessa: Supistukset. "Sullahan on lyhyt matka kotiin", sanoi eräs kaveri eilen lähtiessäni. Reilun kilometrin iltakävely asfalttia myöten ei kuitenkaan nyt ole minulle lyhyt, koska supistelu on ihan viime päivinä lisääntynyt ja tiukentunut, etenkin ilta-aikaan. Se ei tunnu enää niinkään kireytenä alavatsalla kuin vihlontana masupallon sivuissa. Se sanoo "pysähdy heti", ja minä pysähdyn kyllä.
Myös vyöhyketerapia on saattanut lisätä supistelua. Jos se johtuu siitä, sen ei pitäisi vielä enteillä synnytystä, vaan mennä ohi.
Joka tapauksessa kaikki tämä on tuonut synnytystä lähemmäksi, ja minulla on tällä viikolla ollut sellainen olo, että synnytän minä hetkenä hyvänsä. "Kaikki" tuntuu olevan kesken (koti sekä minun rentoutumiseni - ja kuinka voin edistää niitä molempia yhtä aikaa?).
Lähipiiri ei tunnu tajuavan, että tarvitsisin apua NYT, en parin viikon sisällä. Laskettu aika on vain karkea arvio. Ymmärrän kyllä, että lähipiirillä on oma elämänsä... Näinä hetkinä kismittää, ettei ole kumppania - ihmistä, jolle minun auttamiseni olisi automaattisesti ykkösjuttu. Onneksi on äitini, mutta hänkin oli juuri pari päivää reissussa ja tavoittamattomissa.
Tässä ei varmaan auta kuin laittaa lepo vielä tiukemmin ykköseksi - lepo, lepo ja lepo, ei mitään tyhjänpäiväisiä illanviettoja. Kaikki turha saa lähteä kalenterista. Ykkösenä lepo, kakkosena koti. Tänään on myös synnytystreffit ystävän ja doulan kanssa; suunnittelemme tulevaa. Voisin keittää nyt aamuteen ja miettiä etukäteen asiat, joita käymme läpi.
Ja noin niinkuin: Voisin rauhoittua.
