Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Siirtymä true-sinkkumamaksi

Ainakin vanhaa blogiani seuranneet tietävät, että minulla oli pitkään vauvaprojektin kanssa päällekkäin parisuhde. Minä ja rakastettu päätimme melko varhain, että emme lähde yrittämään lasta yhdessä - lähinnä siksi, että minä olin valmis saamaan lapsen nytheti ja kumppanini ehkäjoskus. Emme silti nähneet syytä erota, vaan aioimme rauhassa katsoa miten seurustelumme ja minun vanhemmuuteni jatkossa asettuisivat samaan kuvaan. Toivoin meille tietenkin tulevaisuutta perheenä.

Törmäsin vuosia sitten termiin "single motherhood with benefits", joka viittasi nimenomaan tilanteeseen, jossa itsellisellä äidillä on seurustelusuhde ilman kanssavanhemmuutta. Ilmaisu oli minusta hauska. Toivoin pitkään ja kovasti, että rakastettuni ja beibini mahtuisivat elämääni yhtä aikaa.

Hiljattain minä ja tyttöystäväni kuitenkin erosimme - emme H:n vuoksi, vaan muista syistä. Näen että se oli väistämätöntä; ennen tähän ratkaisuun päätymistä olimme yrittäneet kovasti. Nyt haluaisimme pysyä ystävinä. Tämä tärkeä ja hieno ihminen on tukenut minua paljon muun muassa raskaudessani, myös eron jälkeen.

Olen surullinen, olen selvästi yksinäinen. Olen helpottunut. Tunnen selkeyttä ja energioiden vapautumista, intoa uuden edessä - haikeuden seassa. Tunnen henkistä levon ja irrottautumisen tarvetta. Olen iloinen siitä että tämä tapahtui reilusti ennen H:n syntymää. Täydellistä aikaa erolle ei ole, mutta tämä oli ihan hyvä.