Tasaviikkoja taas! Aika kivat viikot, uudet ja freesit. Pidän numerosta 34.
Viime päivinä on tehnyt mieli raportoida koko ajan. Tekee myös mieli avata itseä enemmän ilolle, uusille tuulille ja ihmisille... Vaikea selittää, mutta olen kokenut keventymistä ja aukenemista, ja toisaalta päättäväisyyttä jättää elämässäni yhä vähemmälle huomiolle ja energialle kaikki sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät tunnu enää niin hyviltä.
Olen toisaalta jo valmiiksi ikävöinyt masua (miten voin elää sitten kun H on syntynyt, ajattelin että minulla olisi tämä masu ikuisesti!), toisaalta taas ajatellut lämmöllä sitä että pääsen palautumaan, harrastamaan sellaista liikuntaa joka ei ole raskaana mahdollista - ja maistelemaan viiniä, sushia...
Tämä raskauden loppuaika tuntuu niin erilaiselta, muuttuvalta, asiat tuntuvat isoilta. Joka päivä on erilainen kuin edellinen. Muutos on käsinkosketeltava puoliksi järjestellyissä vauvanvaatelaatikoissa; siinä miten mieleni on vielä vähän pihalla siitä, missä oikeastaan asumme. Miten isoa on tämä kaikki kaikki! Ja miten pientä kuitenkin kaikki paitsi H.
H tuntuu niin lähellä olevalta, kun hän vaikkapa pyöräyttää jotakin raajaa kättäni vasten, villiintyy lämpötyynystä tai muuten vaan aloittaa iltatouhunsa - tai säpsähtää kun kolistelen astioita. Haluan silitellä häntä, olla koko ajan lähekkäin. Huomaan hänet koko ajan. Rakastan häntä niin paljon! Hän on niin iso iso asia, niin käsittämättömän tärkeä ihminen.
Iltaisin H punkee ja saa mamalle aikaan tukalan olon, kun myös närästys tuntuu ilta-aikaan korostuvan (vaikkei kovin voimakasta ole). H:n jalat(?) painautuvat välillä voimakkaasti virtsarakkoani vasten, mikä tuntuu iih vähän ikävältä. "Voi H, äidin virtsishäirikkö", sanoi eräs ystävä. Muunkinlaista pientä loppuraskausvaivaa on ilmaantunut, mutta lievää vain. Lonkat eivät enää kipuile! Onneksi sitä ei kestänyt kauan; lempeä liikunta auttaa ja terveenä on ihana olla.
Vielä kerran: Rakastan H:ta! Rakastan elämääni nyt ylipäätään. On suunta, ja se on ihana suunta. On H! Mutta on muutakin. Olen minä! Ja olen onnellinen. Pitkästä aikaa todella, vakaasti, pysyvänlaisesti onnellinen.
Viime päivinä on tehnyt mieli raportoida koko ajan. Tekee myös mieli avata itseä enemmän ilolle, uusille tuulille ja ihmisille... Vaikea selittää, mutta olen kokenut keventymistä ja aukenemista, ja toisaalta päättäväisyyttä jättää elämässäni yhä vähemmälle huomiolle ja energialle kaikki sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät tunnu enää niin hyviltä.
Olen toisaalta jo valmiiksi ikävöinyt masua (miten voin elää sitten kun H on syntynyt, ajattelin että minulla olisi tämä masu ikuisesti!), toisaalta taas ajatellut lämmöllä sitä että pääsen palautumaan, harrastamaan sellaista liikuntaa joka ei ole raskaana mahdollista - ja maistelemaan viiniä, sushia...
Tämä raskauden loppuaika tuntuu niin erilaiselta, muuttuvalta, asiat tuntuvat isoilta. Joka päivä on erilainen kuin edellinen. Muutos on käsinkosketeltava puoliksi järjestellyissä vauvanvaatelaatikoissa; siinä miten mieleni on vielä vähän pihalla siitä, missä oikeastaan asumme. Miten isoa on tämä kaikki kaikki! Ja miten pientä kuitenkin kaikki paitsi H.
H tuntuu niin lähellä olevalta, kun hän vaikkapa pyöräyttää jotakin raajaa kättäni vasten, villiintyy lämpötyynystä tai muuten vaan aloittaa iltatouhunsa - tai säpsähtää kun kolistelen astioita. Haluan silitellä häntä, olla koko ajan lähekkäin. Huomaan hänet koko ajan. Rakastan häntä niin paljon! Hän on niin iso iso asia, niin käsittämättömän tärkeä ihminen.
Iltaisin H punkee ja saa mamalle aikaan tukalan olon, kun myös närästys tuntuu ilta-aikaan korostuvan (vaikkei kovin voimakasta ole). H:n jalat(?) painautuvat välillä voimakkaasti virtsarakkoani vasten, mikä tuntuu iih vähän ikävältä. "Voi H, äidin virtsishäirikkö", sanoi eräs ystävä. Muunkinlaista pientä loppuraskausvaivaa on ilmaantunut, mutta lievää vain. Lonkat eivät enää kipuile! Onneksi sitä ei kestänyt kauan; lempeä liikunta auttaa ja terveenä on ihana olla.
Vielä kerran: Rakastan H:ta! Rakastan elämääni nyt ylipäätään. On suunta, ja se on ihana suunta. On H! Mutta on muutakin. Olen minä! Ja olen onnellinen. Pitkästä aikaa todella, vakaasti, pysyvänlaisesti onnellinen.
 |
| Kallein aarteeni H:n jälkeen: bola-pallo! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti