Kuukausi laskettuun aikaan

Mitäs tein tänään?

Ostin asioita kotiin! Viimeisiä asioita. Melkein tein ostopäätöksen patjojen suhteen, jotka siis yhä sängystä uupuvat ja joita olen pari kuukautta katsellut (no okei, pari kuukautta sitten viimeksi katsellut ja sen jälkeen antanut asian hautua). Ylihuominen on oma deadlineni päätökselle. 

NYT on saatava koti kuntoon! Tällä viikolla iski pakottava tarve tehdä loput hommat ja ostokset, ja tämän viikon aikana ne nyt taitavat hoituakin. Miten hienoa! Pesänrakennus? Alkuviikosta minulla oli myös voimakas tarve käpertyä, möhiä ihan vaan kotona kunnes synnytän. Ja toisaalta olin yksinäinen, kuormittunut, reppana. Nyt loppuviikkoa kohden oloni on taas seurallisempi ja liikkuvaisempi, ja huomaan taas että en ole yksin. 

Kävin tänään lantion magneettikuvassa; nyt kartoitetaan, miten hyvin H mahtuisi syntymään alakautta peppu edellä. Eilen kävin vyöhyketerapiassa (ensin pehmeät keinot, sitten ulkokäännösyritys), ja H touhusikin eilen illalla sekä yöllä aika paljon, mutta yhä muru muhii perätilassaan. Miten ihanaa kyllä, että voin silitellä hänen päätään! 

Tällaista meille. Pian olemme sylikkäin. :) 

Ailahtelua (rv 35+1)

Hormonit heittelevät! Loppuraskauden hommaa? Mieliala vaihtuu hetkessä: "ihana päivä ja ihana elämä, taidanpa laittaa ihanaa kotiamme kuntoon!" - - > "olen niin uupunut ja niin yksinäinen ja kukaan ei tarjoa apua, kukaan ei välitä, ja miksei kukaan helli minua!!" 

Tänään alkoi jännittää synnytys. Ei itse synnyttäminen, vaan se, meneehän H:lla kaikki hyvin ja onhan hän terve. Tuntuu kuin voisin hengähtää vasta sitten, kun hyvinvoiva, silminnähtävä, vauvalta tuoksuva H myhyilee sylissäni. Huomenna on ensimmäinen äitiyspolin käynti H:n perätilan ja siron koon tiimoilta. 

Tänään myös valokuvattiin superkaunista vatsaani. <3 

Raskauspäivitys rv 35+0

"Jaksat vielä tulla uimaan vaikka oot viimosillas", kommentoi mukava rouva saunassa. Viimeisilläni? Olenko? Siltäkö näytän? Miten hassua! Ja ihanaa. Olen taas vaiheessa, johon haluaisin pysäyttää ajan. <3 <3 <3 

Muistan erään alkuraskauden uimareissun: joku toinen uimari oli varsin pitkällä raskaana ja mietin, miten kertakaikkisen kaunis raskaana olevan keho on. Ja nyt oma kehoni on sellainen kaunis! Haluankin katsella itseäni koko ajan peilistä ja ikkunoista, silitellä ihanaa vatsaa. Mytyräinen tuuppii ja kommentoi! <3 <3 <3 

Hahmotan H:n vahvimmin itsestäni erillisenä yksilönä niinä hetkinä, kun hän säpsähtää ääntä, jota en itse säpsähdä koska osaan ennakoida sen. Tyypillisesti tämä ääni on astioiden kolahdus, kun touhuan tiskipöydän ääressä. Muuten H on tuntunut olevan aina mukana tunnetiloissani, tuntevan ne kanssani, tietävän missä mennään. Säpsähtely on tullut kuvaan viime viikkoina, ja erityisesti juuri astioihin liittyen. Uuden kodin keittiössä on ehkä uudenlaiset astiain kolinat? Tai H on vaan tullut tietoisemmaksi ulkotodellisuudesta? Tekee mieli pyytää anteeksi aina kun säikäytän armaan murun!  

Kuinkahan sujuvat tiskipuuhat H:n siirryttyä masusta kantoliinaan? Aivan hassu ajatus että hän siirtyy, ja piankin. Jos nyt ei vielä ainakaan viikkoon tulisi... Patjat sänkyyn pitäisi saada. 

Vatsa on ulkoneva, pyöreän kiinteä pallonen. Kaunis, kaunis, kaunis!!! Saisinko pitää tämän?! Kasvupyrähdys ei nyt ole mielestäni erottunut ihan niin selvästi kuin viikoilla 20, 25 ja 30, mutta toisaalta taas muut ihmiset ovat panneet kasvua merkille nimenomaan nyt, joten kyllä masu on pyrähtänyt. 

Tänään supistukset (joita tulee edelleen useimmiten stressistä tai stressin ja fyysisen rasituksen yhdistelmästä, kuten kiireessä kävelemisestä) olivat vähän uudenlaisia. Eivät pelkästään kiristäviä ja alavatsaan tukalaa tunnetta tuovia, vaan oikeasti vähän polttavia, kihelmöiviä. Tajusin kyllä todella himmata kävelyä silloin. H tulee lähemmäksi. 

Hyvää yksinhuoltajien päivää!

Ostin minulle ja H:lle ruusuja tietämättä edes mikä päivä on. Tänään on kansainvälinen yksinhuoltajapäivä. Ihanaa iltaa ja viikon jatkoa ja kevättä ja elämää kaikille kanssayksinhuoltajille! Kukoistetaan! <3 

Perätilatarina, osa 1

Tänään ultrattiin, ja sinnehän  muru on parkkeerannut peppunsa tukevasti alas! Kaikki on kuitenkin sinänsä hyvin; vettä on mukavasti, napanuoran virtaukset hyvät ja istukan sijainti erinomainen ulkokäännösyrityksen kannalta. Kohdunsuu oli "sormenkärjelle auki eli vielä hyvin kiinni, kolme senttiä kaulaa, pientä pehmenemistä". 

H on tarjontansa (peppu päättäväisesti alhaalla eikä esim. jalat tarjoutumassa; leuka rinnassa) ja siron kokonsa puolesta ihanteellinen perätilavauva, ja lantioni kuulemma myös mukavan tilava. Alatiesynnytys siis vaikuttaa tämän alustavan arvion perusteella aivan mahdolliselta, vaikka H jäisikin pepputarjontaan. Miten hyvä! Sitä juuri toivoin.

On kiinnostavaa, että perätilavauvat ovat usein pienempiä kuin pää edellä saapuvat toverinsa. Miksi, kysyin. "Luonto hoitaa", vastasi gynekologi. Hienosti hoitaa, mutta ihmeellistä miten se luonto tietää! Mistä kohtuvauvan kasvua säätelevä mikä-onkaan-mekanismi tietää, miten päin vauva on - ja tuleeko se vielä kääntymään? Alkaako vauvan kasvu tietyillä viikoilla "varmuuden vuoksi" hidastua, jos hän on vielä silloin perätilassa? Vai olisiko ehkä olemassa perätilalle altistava geeni, jonka kantajat myös tyypillisesti syntyisivät siroina? Tai jokin perätilalle altistava ominaisuus kohdussa, ja se vaikuttaisi myös vauvan kokoon? Voisin jonain päivänä googlailla tutkimuksia tästä, jos innostun. Mikäli tiedätte jotakin (luotettavaa tieteellistä tutkimusta), linkatkaa ihmeessä! 

Parin viikon päästä on ulkokäännösyritys ja sen yhteydessä synnytystapa-arvio, mikäli H:ta ei saada kiepsautettua tai hän kiepsahda sitä ennen itse. Ultrasta jäi hyvä mieli! Mukana oli synnytyskumppanini, joka näin pääsi taas hiukan lähemmäksi H:ta tällä yhteisellä matkallamme. 

Kiintymykseni H:ta kohtaan kasvaa. Haluan tarjota meille mahdollisimman rentoutuneen, tasapainoisen, fyysisesti ja henkisesti ravitun ja hoivatun loppuraskauden.

P.S. H:n sukuelimiä en olisi nähnyt vaikka olisin halunnutkin, niin syvällä lantioni kuopassa oli pikkuisen peppu. Salaisuus siis säilyy vielä. 

Aamupäivän möyrypäivitys (rv 34+1)

Juuri nyt: H oli herätessäni poikittain! Ehkä? Vatsan oikealla sivulla, melko ylhäällä, möyräävät pienet mutta voimakkaat osat. Nyrkit, kyynärpäät? Vasemmalla on staattista - peppu, selän kaari? - ja vasemmalle alas tulee vaimeita kumeampia tumpsaisuja - jalat, oletan. Ylävatsallakin on jotain... Onko se pää? Mutta välillä se liikkuu ei-päämäisesti. 

Toisaalta oikealla puolella voisi myös olla jalat, päämäinen osa voisi olla peppu, ja pää voisi olla sukeltanut vasemmalle alas. Ja on paljon muitakin vaihtoehtoja, miten päin hän saattaa olla. Hän voi olla selkä alaspäin, jolloin päämäinen osa olisi pää, ja jalat tupsisivat välillä koukussa ylävatsaa, välillä suorana alavatsaa (oikealla). Ja kädet osuisivat juuri tuohon oikealle ylös, missä olin bongaavinani nyrkin. H:lla on omat juttunsa... 

Muru on niin LÄHELLÄ kun tunnen hänen pieniä nyrkkejään, kantapäitään, polviaan tai jotakin. <3

Raskauspäivitys rv 34+0

Tasaviikkoja taas! Aika kivat viikot, uudet ja freesit. Pidän numerosta 34.

Viime päivinä on tehnyt mieli raportoida koko ajan. Tekee myös mieli avata itseä enemmän ilolle, uusille tuulille ja ihmisille... Vaikea selittää, mutta olen kokenut keventymistä ja aukenemista, ja toisaalta päättäväisyyttä jättää elämässäni yhä vähemmälle huomiolle ja energialle kaikki sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät tunnu enää niin hyviltä.

Olen toisaalta jo valmiiksi ikävöinyt masua (miten voin elää sitten kun H on syntynyt, ajattelin että minulla olisi tämä masu ikuisesti!), toisaalta taas ajatellut lämmöllä sitä että pääsen palautumaan, harrastamaan sellaista liikuntaa joka ei ole raskaana mahdollista - ja maistelemaan viiniä, sushia...

Tämä raskauden loppuaika tuntuu niin erilaiselta, muuttuvalta, asiat tuntuvat isoilta. Joka päivä on erilainen kuin edellinen. Muutos on käsinkosketeltava puoliksi järjestellyissä vauvanvaatelaatikoissa; siinä miten mieleni on vielä vähän pihalla siitä, missä oikeastaan asumme. Miten isoa on tämä kaikki kaikki! Ja miten pientä kuitenkin kaikki paitsi H.

H tuntuu niin lähellä olevalta, kun hän vaikkapa pyöräyttää jotakin raajaa kättäni vasten, villiintyy lämpötyynystä tai muuten vaan aloittaa iltatouhunsa - tai säpsähtää kun kolistelen astioita. Haluan silitellä häntä, olla koko ajan lähekkäin. Huomaan hänet koko ajan. Rakastan häntä niin paljon! Hän on niin iso iso asia, niin käsittämättömän tärkeä ihminen.

Iltaisin H punkee ja saa mamalle aikaan tukalan olon, kun myös närästys tuntuu ilta-aikaan korostuvan (vaikkei kovin voimakasta ole). H:n jalat(?) painautuvat välillä voimakkaasti virtsarakkoani vasten, mikä tuntuu iih vähän ikävältä. "Voi H, äidin virtsishäirikkö", sanoi eräs ystävä. Muunkinlaista pientä loppuraskausvaivaa on ilmaantunut, mutta lievää vain. Lonkat eivät enää kipuile! Onneksi sitä ei kestänyt kauan; lempeä liikunta auttaa ja terveenä on ihana olla.

Vielä kerran: Rakastan H:ta! Rakastan elämääni nyt ylipäätään. On suunta, ja se on ihana suunta. On H! Mutta on muutakin. Olen minä! Ja olen onnellinen. Pitkästä aikaa todella, vakaasti, pysyvänlaisesti onnellinen.

Kallein aarteeni H:n jälkeen: bola-pallo! 

Entäs sen sukupuoli? Osa 2

Viime päivinä minulle on tullut selkeä aavistus H:n sukupuolesta. Se oli kehkeytynyt jo tovin, ja menneenä lauantaina (rv 33+0) se varmistui. Siis aavistus varmistui eli minulle selkeni että aavistan näin; itse sukupuoli ei tietenkään varmistunut.

En kirjoita tähän mitä aavistan, mutta aavistaminen on jännää. Toisaalta se on hurjaa ja voi tuntua väärältä, etenkin kun en ole ollut varma onko kyseessä enemmän aavistus vai toive. No, se on molempia! Ja toivominenkin on ihan ookoo, olen vakuutellut itselleni - näin eräs työkaverikin sanoi. Tietysti H tulee olemaan suuresti rakastettu sukupuolesta riippumatta. 

Mutta hemmetti. Nyt saatte, hyvä yleisö, jännittää sitä, päättääkö Donna pitää tiukan "silmät kiinni" -linjansa vielä ensi viikon ultrassa!

My little breechling

Perätila. Ensin se kuulosti kliiniseltä ja leimaavalta, mutta olen sittemmin pureskellut niin ilmiötä kuin termiäkin, ja nykyisillä viikoillani (33+4) kyseistä sanaa kyllä jo käytetään.

H on ollut monia monia viikkoja (tai "koko raskauden", siis ainakin niin kauan kuin minulla on ollut hänen asennostaan hajua) välillä poikittain ja välillä jalat alaspäin. Tammikuun lopun ultrassa hän istuskeli niin ikään pystysuorassa. Enimmäkseen hän tuntuu viihtyvän vinottain niin että jalat ovat aika selvästi alempana kuin pää, potkut tulevat alavatsalle oikealle. 

Iltaisin muru touhuaa ja punkee itseään enemmän poikittain. Silloin yläpää on selvästi toisella sivulla ja alapää toisella. Useimpina aamuina pikku pää löytyy taas napani yläpuolelta, tai ainakin luulen että se on pää. Toisaalta tuntuu kuin H:lla olisi raajoja kuin mustekalalla, ja yhtä pitkiä: jos pää on tässä ja jalat tuolla, miten kädet ulottuvat tuonne - vai ovatko ne kädet? Jokin H:n osa krupsii nimittäin välillä vatsan sivua vasemmalta, melko ylhäältä, ja tämä krupsinta tapahtuu kaukana oletetusta päästä. Joskus taas tuntuu kuin keskellä olisi pää ja kummallakin sivulla yksi peppu... Miten päin muruseni on?

Terveydenhoitajillekin H:n asento on ollut mysteeri, ja tämän sekä lyhyen sf-mitan johdosta minulla on siis ensi viikolla aika ultraan asennon ja koon tarkistukseen. Minulle tuli aluksi lähetteestä lannistunut olo, ehkä siksi että tämä on eka kerta kun jostakin poikkeavasta on viitteitä. Koen kyllä, että kaikki (kivuton ja riskitön) tarkistaminen on sinänsä hyvästä. 

En halua käyttää ilmaisuja "väärin päin" tai "oikein päin", sillä vauvelit ovat niin päin kuin ovat, tietynlainen asento vain olisi optimaalinen syntymisen kannalta. Lähtökohtani on joka tapauksessa alatiesynnytys, ellei sitä todeta H:n kannalta vaaralliseksi.

Muru ehtii vielä käännähtää spontaanisti, ja lisäksi uskon että avun voi saada niin pehmeistä keinoista kuin lääkärin tekemästä ulkokäännösyrityksestäkin, tai näiden yhdistelmästä. Oma kehoni on palautumassa sairastelukierteestä, eikä olisi ihme jos lantioni pehmytkudoksissa olisi jumeja, jotka hankaloittaisivat H:n kääntymistä.

Viime päivät olen hoitanut meitä hellällä lantionseudun availulla (sauna on tähän ihana apu), etunoja-asennoilla, parilla Spinning Babies -harjoituksella sekä lämpötyynyllä. Viimeksi mainittu on ollut H:n suosikki - ensimmäisillä kerroilla hän villiintyi lämmöstä. Sen touhuamisen seuraaminen oli liikuttavaa ja hihityttävää. <3 Oletus on, että lämpötyynyn pitäminen alavatsalla houkuttelisi vauvaa tuomaan päänsä alas lämpöä kohti. Jos ei houkuttele, lämpö kuitenkin rentouttaa kudoksia, mikä tekee kääntymisen pienelle helpommaksi.

Jos ultrassa todetaan perätila, aika ulkokäännösyritykseen tullee raskausviikolle 36. Ultrassa saattaa myös selvitä, onko olemassa jokin selkeä kääntymisen estävä tekijä.

Saanko esitellä petikaverimme: harso ja lämpötyyny! 

Samaan tapaan kuin kiireen tuntuni kodin laittamisesta suli hiljattain pois, myös levottomuuteni H:n asennon suhteen on haipunut. Muru jää siihen asentoon kuin jää, vaikka nyt projektina onkin rohkaista häntä kääntymään. Spinning Babies -sivulla käytetään suloista termiä breechling ("your breechling"). Saatan olla hormoniherkkänä, mutta minusta tuo sana henkii rakkautta ja hyväksymistä: olet rakkahin muruseni ja pääset pian syliini, ja olet erityinen ja aivan ihana siellä juuri noin päin! <3 

Murusiksi

Tänään oli taas kylässä ystäviä, jotka auliisti auttoivat kodin laittamisessa; nyt ovat paikallaan suihkuverho, uudet palohälyttimet, laatikot joihin tulevat H:n vaatteet. Tuttipullot on keitelty, lakanoita viikattu. Uutta kameraa on testattu! Otan sillä paljon kuvia H:sta. 

Ystävien lapset touhusivat ympäriinsä, levittelivät H:n kamaa lattialle. Minut valtasi epätodellinen tunne: Minä saan oikeasti vauvan, tässä järjestellään minun ja minun vauvani uutta kotia ja minun vauvani vaatteita. Kummilapsen kanssa juttelin siitä, miten kannan koko ajan yhtä lasta, ja hänen ollessaan sylissä kannan kahta. Toisen ystävän lapsi tuli vielä kolmanneksi.

Tänään paistoi aurinko niin taivaalla kuin mielessänikin; molemmat olivat olleet viime päivät pilvisenpuoleisia, raskaita. 

Ystävien lähdettyä (yksi palaa vielä myöhemmin yökylään) aloin lajitella H:n kaikkein pienimpiä vaatteita ylimpään laatikkoon. Aloin itkeä kun puhuin H:lle:

"Äiti rakastaa sua H

Äiti rakastaa sut ihan puhki

Äiti rakastaa H:n ihan pieniksi murusiksi"

Masupäivitys rv 32+6

Masu osuu yhä enemmän oviin ja sen sellaisiin. Kuvittelen mahtuvani kapeasta raosta ja vatsan ulottuvuus yllättää - sitä ei voi vetää sisään! Se tuntuu yllättävän myös muut ihmiset: minulle annetaan esimerkiksi bussin käytävällä turhan hintsusti tilaa, enkä mahdukaan ohi. Olen näennäissiro!

Painan nyt noin 200 grammaa enemmän kuin ennen raskautta. Sen ajatteleminen on paitsi hassunhauskaa, myös pientä levottomuutta herättävää: Täytyisikö sitä kuitenkin painaa enemmän? Mitenkäs H? Olisiko kannattanut tehdä jotain toisin? Jne. En enää näytä laihtuneelta (kuten pahoinvointiviikkojen jäljiltä näytin), joskaan en pyöristyneeltäkään, paitsi masusta. Turvotusta ei ole. Lihasta on lähtenyt, mikä osaltaan selittänee alhaisen painon. Syön ihan hyvin.

Kerään tuntemattomilta "oho, se on raskaana" -katseita. Tunnustelen ja katselen vatsaani melko estoitta - juuri nytkin lähikahvilassa. Saan kuvattua kavereille minuutin mittaisia möyryvideoita, kun aikaisemmin möyryn huipentuma kesti kerrallaan noin kymmenen sekuntia. 

Sf-mitta oli ensin yläkäyrällä, sitten neuvolaa vaihdettuani yhtäkkiä alakäyrällä... Vahvasti riippuvainen mittaajasta siis. No, alakäyrällä olo sekä H:n hankalasti tulkittavissa oleva asento herättivät tällä viikolla terveydenhoitajissa halun lähettää minut ultraan.

Sironpuoleinen masu tämä on yhä, mutta kauniisti kasvaa koko ajan. Nyt ei ole ollut äkkinäisiä kasvupyrähdyksiä; odotan sellaista taas rv 35+0 tienoille. Haluan että pian tulee kevät ja voin kulkea takki auki ja esitellä tätä kaikille. 

Ja kohta jo esittelenkin tuhisevaa, ääntelevää ja katselevaa H:ta (minkähän värisillä silmillä hän katselee?), ihmistä. Nyt hän saa oikeastaan tulla, koska olemme uudessa kodissa enkä ole enää töissä. Loppu hoituu kyllä, vaikka kaikki tavarat eivät ole vielä paikoillaan, sängystä puuttuu patjat (nukumme sohvalla), katosta puuttuu lamppuja ja muutamia vauvatarvikkeita olisi vielä hyvä hankkia.

Minusta ei enää tunnu, että "kaikki" on "pakko" saada kuntoon ennen kuin H tulee. H:n ei ole myöskään "pakko" kääntyä pää alaspäin (kirjoitan tästä aiheesta oman postauksen). Tässä on ihan hyvä. 

Tahattomasti lapsettomat mielenterveyspalveluiden käyttäjinä

Tämä on ikään kuin vanhan blogini aihepiiriä, mutta vanhan blogin aikaan tämä kärsimys oli minulle niin oma, etten olisi ehkä pystynyt postaamaan tällaista artikkelia. 

Psykologi Johanna Repo kirjoittaa Simpukan sivuilla siitä, mitä mielenterveysalan ammattilaisen tulisi ottaa huomioon tahattomasti lapsettomia ihmisiä kohdatessaan. Juttu on mielestäni erittäin hyvä, vaikka samalla se surullisesti sisältää vain perusasioita, jotka jokaisen ammatti-ihmisen tulisi kyllä tietää jo. No, eivät tiedä. 

Itse kohtasin jutussa mainittuja suhtautumistapoja sekä ammattilaisten että ystävien taholta toistuvasti, jos uskaltauduin avautumaan lapsenkaipuustani. Ei ihme etten menneinä vuosina tahtonut puhua siitä monille, ei ihme etten kokenut suruni suuruutta oikeutetuksi. Kipuani ei kukaan validoinut! Minun tekisi nyt mieli halata, tsempata ja voimauttaa menneisyyden itseäni: Huuda surusi ääneen, vaadi sille oikeutus, pidä meteliä!

"Ikärasismia" kohtaan muuten edelleen: Useampikin on kysynyt, miten päädyin näin nuorella iällä näin erikoiseen ratkaisuun. Nuorella?! Erikoiseen? Tämä ei ollut minulle tässä kohtaa pelkästään luontevin mahdollinen, vaan ainoa mahdollinen ratkaisu. Odottaminen ei ollut minulle enää millään tavalla vaihtoehto, ja tuntuu absurdilta - sekä myös loukkaavalta - että joku heittelee sitä ilmaan 'polkuna, jonka olisin voinut valita'. En olisi!

Lisäksi: Kun takana on kymmenen vuotta riipivää lapsen kaipaamista, on merkityksetöntä, onko edessä vielä yhtä monta biologisesti potentiaalista lisääntymisvuotta. Ei lämmitä, että voisin saada lapsen vielä kymmenenkin vuoden kuluttua, jos olisin halunnut sen jo kymmenen vuotta sitten.

Tahattomasti lapsettomat ovat, kuten Repo toteaa, kasvava mielenterveyspalveluiden asiakasryhmä erityisine piirteineen ja tarpeineen. Lisäksi ryhmän sisällä on vähemmistöjä, joilla on vielä omia piirteitään ja tarpeitaan. Yksi vähemmistö ovat elämäntilannelapsettomat - joita artikkeli ei muuten edes mainitse, mistä kyllä lähtee allekirjoittaneelta asiallinen palaute kirjoittajalle. 

Tällaista tänään. Ugh, olen puhunut! Olen myös itkenyt sekä omalle menneelle kärsimykselleni että kaikkien niiden kärsimykselle, jotka tuota surua vielä joutuvat käymään läpi. Olen tuntenut halua taistella kaikkien tahattomasti lapsettomien puolesta ja puolustaa heitä urpolta kommentoinnilta, niputtamiselta, vähättelyltä ja kaikelta yleisesti hanurista olevalta käytökseltä, koska he ansaitsevat vain ja ainoastaan empatiaa.

Kiitos ja hyvää yötä!

P.S. Kommentit tervetulleita. :)