torstai 29. joulukuuta 2016

Neljä kuukautta laskettuun aikaan

Nämä ovat minulle tärkeitä päiviä. Tosin viime kuun vastaava meni minulta vallan ohi. Lie hukkunut työhulinaan tai eroulinaan. 

Tänään suoritin töissä hampaat irvessä, tarkkailin stressitasoani ja olin erittäin tyytyväinen siihen että työnkuva rauhoittuu pian. Sitten joogasin ja hämmästelin supistelun määrää siellä (nyt jälkikäteen kyllä tuntuisi loogiselta ajatukselta että se oli ennemmin työpäivän kuin joogaharjoituksen aiheuttamaa), vietin ruoka- ja kaakaohetken läheisen seurassa - ja myös H sai ihanasti huomiota.

Tänään olen yhteenvedonomaisesti pyrkinyt miettimään mikä on tärkeää tässä vaiheessa raskautta ja elämää, minulle ja H:lle, nyt. 

Tärkeältä tuntuu: Lepo, rauhoittuminen ja rauhoittuminen ja rauhoittuminen, jooga, synnytyslaulu ja laulu ylipäänsä (H:lla on nyt kuuloaisti), tyhjä aika. Kohtaamiset läheisten kanssa, H:n tulevan läheisverkon vahvistaminen, kehrääminen tiiviimmäksi. Lantion avaaminen, vitamiinit, vauvavakuutuksen valinta.

Ennen kaikkea rauhoittuminen. 

Myös ennakointi. Ennen H:n syntymää meille on tulossa muun muassa muutto, ja siihen sopisi jo alkaa valmistautua. En tahtoisi enää minkään asian lävähtävän äkkinäisesti silmien eteen ennen murun syntymää. Ei enää stressihärdelliä, kiitos. 

Kiitos! 

Ja hyvää uutta vuotta teille kaikille! Lämmintä, inspiroivaa, lohdullista, iloa tuovaa ja uusia tuulia kantavaa.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Masupäivitys rv 22+3

Masu masunen! 

Selinmakuulla sitä voi käsin hölskytellä kuin vesi-ilmapalloa, mutta ilmapallo on äkkiä kasvanut kokoa. Kaksi viikkoa sitten kavereiden hölskytellessä ("kokeile!" "en uskalla!" "kokeile vaan!" "haha vähän siisti") se oli aika pieni. Myös viikko sitten se oli vielä melko vaatimaton.

Kylkimakuulla masu valahtaa voimakkaasti sivulle ja näyttää ylimääräiseltä osalta kehossa. Nyt H on kuitenkin vallannut alaa myös ylävatsalta: potkut navan korkeudelle eivät enää ole vallan harvinaisia, kylkimakuulla masun pömpsö ulottuu yli navan, kohdun supistuessa kohdun yläreuna näkyy ja tuntuu navan yläpuolella (kun se muinoin tuntui alapuolella... olipa se silloin pieni). 

Lisäksi masu on nyt niin iso, etten selinmakuulla enää näe sen alapuolta kokonaan. Tämän ilmiön huomasin ihan vähän aikaa sitten, joulunpyhinä.

Ja yksi jännä oire on ollut muutaman viikon: Napaan välillä sattuu. Tai siis navan taakse, kiristää ikään kuin navasta sisäelimiin kulkisi vaijeri joka olisi välillä liian tiukalla. Hassua!

Äkillisesti istumaan noustessa saattaa vihlaista alavatsaa jommalta kummalta puolelta. Tätä on ollut alkuraskaudesta saakka, mutta nyt se on vähän yleistynyt. Varsinaista supistelua aiheutuu psyykkisestä stressistä enemmän kuin fyysisestä. Se ei kuitenkaan tee kipeää. 'Kohdun kasvukivuiksi' tulkitsemani menkkamaiset jomotukset jäivät alkuraskauteen. Ihoa hiukan kiristeli joitakin viikkoja sitten, nyt ei.

Olen ylipäänsä ollut jomotuksista ja kolotuksista hyvin vapaa; satunnainen napakipu ja vihlaisut ovat ainoat tuntemukset joita voin nyt raportoida, eivätkä ne haittaa minua. Viime viikolla (siis jo ennen joulusyömisiä, toim. huom.) oli ähkyn tunnetta ja närästystä ja vatsa tuntui kovin palloisalta, mutta kyse oli onneksi ohimenevistä vatsavaivoista eikä pysyvästä oireesta (kop kop!). Viime viikolla myös alaselkä tuntui ensimmäisen kerran reagoivan vatsan painoon, mutta tällä viikolla olen ollut vailla selkätuntemuksia.

Masu on yhä ulospäin vaatimaton, mutta jo näkyvä seuralainen.

Synnytyskumppani lahjoitti ihanan ihanan bola-pallon, joka nyt helisee masua vasten. <3 

maanantai 26. joulukuuta 2016

Joulu

Toivottavasti teillä lukijoilla oli mahdollisimman rauhaisa joulu! Eräässä blogissa oltiin valitettavasti joulun alla ikävissä tunnelmissa. Lähetän heille kovasti voimia. 

Meidän joulumme kului klassisesti lähipiirissä löysäillen. H potkutteli reippahasti etenkin iltaisin, niin kuin hänellä on tapana. Itse sairastin jouluflunssaa, mikä oli mälsää. Olin melko väsynyt, ja parina hetkenä myös surullinen erosta. Jaksoin kuitenkin käydä kävelylenkeillä. Kummilapsi jutteli innoissaan vauvasta ja silitteli masua, mikä oli aivan ihanaa. Eräs sukulainen taas sai kuulla uutisen puhelimessa ja oli siitä niin onnellinen että minua lämmitti hurjasti!


H:n lahjasaalis koostui kuudesta(!) parista villasukkia, helistimestä, unityynystä (pieni tyyny jota voi käyttää unilelun tapaan), bodysta ja peppupyyhkeestä. Lisäksi sain ystävältä käytettynä kaksi kantoliinaa.

Joulu tarjosi minulle odotetusti hengähdystauon, paon työstressistä joka on hiillostanut minua jo viikkoja (mutta helpottuu heti vuodenvaihteen jälkeen, koska silloin työtilanteeni muuttuu). Monta hetkeä vain kuuntelin H:ta. Iloitsin masusta, öljysin sitä. Nukuin päiväunia tai katsoin elokuvaa. Tutkailin ultrakuvissa köllivää H:ta ja mietin hänen kasvonpiirteitään.



Yritän miettiä, mitä H tahtoisi. (Villasukilla ei ole hänelle niin väliä, ainakaan vielä.) Nyt hän uskoakseni tahtoisi minun lepäävän - oikeastaan koko lopun raskausajan. Ilman stressiä, ilman kiirettä. Riittävästi hyviä ja tärkeitä asioita, mahdollisimman vähän huonoja ja kuormittavia.

Synnytyksen jälkeen H tietysti toivoisi minun olevan vain häntä varten. Uskon, että uppoudun silloin ilolla vauvakuplaan. En kuitenkaan ajattele synnytyksen jälkeistä elämää vielä paljon (vaikka itse synnytystä kyllä). On täydellistä juuri nyt: H puolen kilon painoisena potkumuruna sisälläni. "Ai sä heräsit", "nyt syödään", "nyt mennään lepäämään", juttelen hänelle kun tunnen hänen liikkeitään.

Mukavaa uuden vuoden odotusta kaikille lukijoille!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Onnenpesän iltahyminät (rv 21+2)

Olen lukenut läpi vanhaa blogiani ja tuntenut säkenöivää kiitollisuutta ja onnea siitä että olen tässä. Enkä vain näitä, vaan myös ylpeyttä itsestäni, myötätuntoa ja lämpöä itseäni kohtaan, intoa H:n tapaamista kohtaan ja samalla voimakasta rauhaa, tunnetta että kaikki on aivan täydellisesti juuri nyt. Tuntuu että nyt ja tästä eteenpäin (vaikka siis toivoisinkin ettei aika kuluisi) joka ikisellä hetkellä on potentiaali ja syy olla elämäni paras. Parhaita hetkiä tulee aina lisää.

Olihan ennenkin hyviä hetkiä... mutta tämä! H joka kuopsuttaa. <3 <3 <3 H ei pelkästään paranna hyviä hetkiä, vaan tekee huonoista vähemmän huonoja. Kaikessa pohjalla ovat hänen potkunsa, muistutus ytimestä.

Nyt on paljon hoidettavaa töissä ja muualla. Tänään kuitenkin tuumin, että hoidan kaiken, eikä siinä sen kummempaa. Olen ennenkin hoitanut paljon kaikenlaista, joten nytkin hoidan kaiken. Ja ensin hoidan itseäni - järkevällä nukkumaanmenolla, lämpötyynyllä ja maistuvalla iltapalalla. Ehkä vielä laulan meille, jos jaksan.

Suhtautuminen itselliseen äitiin

Toistaiseksi olen kohdannut vain positiivista suhtautumista projektini ja odotukseni tiimoilta! Mutkattoman positiivista ja uteliaan positiivista. Olen ollut tästä yllättynytkin. Kaveripiirini kyllä tiesin avarakatseiseksi jo ennalta, mutta myös töissä ja "tuolla ulkona" on suhtauduttu ihanasti.

Ainoat karut kommentit, sarjaa "ootko hullu" ja "älä nyt pilaa elämääs", tulivat omalta äidiltäni. Ne satuttivat, mutta nyt niistäkin on jo vuosia, ja tuleva mummu höpöttelee haltioissaan masulle.

Puhun itsellisestä äitiydestäni täysin avoimesti, mutta ihan joka tilanteessa en jaksa kertoa - tai jätän asian toisen ihmisen kysymisen varaan. Selkeät väärinkäsitykset tietysti korjaan heti, mutta usein kerron simppelisti vain odottavani vauvaa, ja kerron kaiken muunkin minä-muodossa. Minä asun siellä ja siellä, minä olen menossa ultraan, minä olen hankkinut vaatteita ja kantoliinoja.


Kun neuvolakäynnin ajankohtaa jouduttiin vaihtamaan, terveydenhoitaja soitti. Hän pahoitteli korvaavien aikojen vähyyttä ja sitä ettei nyt voida varmistaa, sopiiko uusi aika miehelle. En ollut varma mitä kuulin, joten pyysin toistamaan. Hoitaja hiljeni sekunniksi, takelteli ja kysyi sitten epäröiden: "Niin että mahtaako muille perheenjäsenille sopia tämä aika...?" Muistutin häntä yksinodottajuudestani. Hän pyysi useita kertoja anteeksi ja sanoi että minä ja vauva olemme oikein tervetulleita käynnille seuraavan viikon perjantaina. Kiitos, me tullaan, vastasin.

Vanhassa blogissa kerroin kuinka personal trainerini elokuussa häkeltyi uutisesta, mutta hyvässä mielessä.

Sitten oli esimerkiksi tämä keskustelu vähemmän läheisen tutun kanssa bileissä:
"Mä odotan vauvaa."
"Ai, mä en ookaan tavannu sitä sun miestä." (Tässäkin puoliso-oletuksen lisäksi sukupuolioletus, täydet pisteet!)
"Mulla ei oo miestä."
"...Okei, että semmonen sitten kävi."
"Ihan suunnitellusti kävi, menin yksin hedelmöityshoitoihin."

Eräs vanhempi työkaveri sen sijaan päätteli onnistuneesti rivien välistä, että olen itsekseni asialla. Ilahduin! Hän alkoikin vuolaasti kertoa kasvattaneensa myös oman, nyt jo aikuisen, lapsensa yksin.

Moni on kiinnostunut hoitojen kulusta ja hinnoista sekä luovuttajan valinnasta. Eräs ystävä kysyi, oliko prosessi rankka. Hedelmöityshoitoja yleensä ajatellaan rankkoina ja unohdetaan, että yksin hoitoihin hakeutuvalla ei lähtökohtaisesti ole taustalla biologista lapsettomuutta. Heinäkuu eli inssien välinen taukokuukausi kyllä oli minulle rankka, mutta rankempi oli hoitoja edeltänyt päätöksentekoprosessi, ja kaikkein rankin oli päätöstä edeltänyt pitkän pitkä lapsenkaipuuaika.

Useimmat tutut kehuvat itsellistä äitiä rohkeaksi, nostavat hattua, jakavat verbaalista respectiä. Tykkään siitä! Omastakin mielestäni nimittäin ansaitsen hatunnostoja.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Ihana, ärsyttävä elämä (rv 21+1)

Hirveän KIVA fiilis ollut monta kertaa viime päivinä! Hirveän suuri rakkaus siron kummun sisällä potkivaa H:ta kohtaan, rakkaus tätä raskautta kohtaan. Olen voinut hyvin, levännyt paljon mutta liikkunut myös, kohdannut ihmisiä ja odottamatonta lämpöä, iloa ja myötäelämistä. Kehuja siitä miten säteilen, käsiä vatsalla, H:lle yllätyslahjoja joita en osannut lainkaan odottaa! Tulevatkin viikot näyttävät hyviltä: kalenterissa on annosteltuna sopivasti hyvinvointia, kohtaamisia ja omaa aikaa. 

Rakenneultra kertoi, että H on kasvanut täysin viikkojen mukaisesti ja osin hiukan ylikin. On niin huojentavaa tietää tämä! Nyt en enää murehdi menneiden viikkojen niukkaa syömistäni tai vaatimatonta masua. Kaikki vaikuttaa H:lla olevan erinomaisesti, ja eilen sain ilokseni (sekä muidenkin iloksi!) videolle saakka potkun, joka näkyi reippaana tuuppauksena vatsan päältä.

--
Pitäisi kuitenkin näemmä päästää nämä postaukset hetimmiten käsistä, sillä kirjoitin äskeisen ilovuodatuksen iltapäivällä - ja nyt illalla taas raivostuttaa kaikki... Koko raskauden ajan minulla on ollut hyvin lyhyt pinna.

Nyt raivostuttaa se etten saanut kivaa kuvaa tähän postaukseen, että äskeinen joogatunti oli huono ja minulla on kyseiseen paikkaan kortti jonka mieluiten vaihtaisin vain takaisin rahaksi... Ja että kotona on sotkuista, huomenna on maanantai ja töissä odottaa kuolemanlasti hommia.

Kyse on kuitenkin arkisista raivon aiheista, ei siitä että elämä oikeasti olisi millään tavalla huonoa. Seuraavaksi syötävää sekä kotipuuhia, joilla huono tuuli kesyyntyy. Illemmalla H alkaa taas potkutella kunnolla; silloin kuuntelen häntä, häkellyn, hymyilen, ehkä itkahdan, rakastan isosti.

Haa, eikä aikaakaan kun saan tulla hehkuttelemaan JOULUA tänne.

Voikaa hyvin! <3 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Iltapotkua ja ultran odottelua

Nyt kun sain taas kirjoitushanan auki, tuntuu että voisin suoltaa neljä postausta tänään. Säästelen vähän - ja muistan että tärkeintä on aikainen nukkumaanmeno - mutta raportoin vielä hiukan.

Äsken H potkaisi erikoisen ylös, lähes navan korkeudelle. Tähän saakka potkut ovat tulleet alaosastoon. (On muuten hassua kun vauva potkii häpyluuhun! Ylipäänsä on hyvin erikoinen tuntemus, kun jokin osuu luihin sisäpuolelta. Kylkiluut coming up next!) 

En malta odottaa että näen taas H:n, onhan edellisestä ultrasta ikuisuus. En myöskään malta odottaa että kuulen näyttääkö hän terveeltä - ja kuinka iso hän on! Olen kantanut huolta hänen kasvustaan, koska itse olin kuukausia pakotetulla nälkäkuurilla. Potkuvoimasta kuitenkin päättelisin, että hyvin menee. 

Hyvää yötä minä ja hyvää yötä H! <3

Puolivälirakkaus

Raskauden laskennallinen puoliväli ylittyi, ja samalla maha pompsahti esiin! Nyt sitä ei voi enää piilottaa, sillä se on kaiken aikaa kiinteä. Se tuntui todellakin muuttuvan kiinteäksi juuri rv 20+0, toissapäivänä. Ystävä kertoi saman päivän iltana takuuvarman keinonsa erottaa raskaana oleva muuten vaan vyötäröltä pyöristyneestä: halaa henkilöä läheisesti, niin tunnet onko vatsa kova. Toimii minun kanssani nyt ensi kertaa! Tosin ihmiset eivät vieläkään masustani tahdo uskoa, että puolivälissä mennään.

Tänään rv 20+2. H:n potkut ovat reipastuneet ja syklittyneet: huomaan, kun hän herää tai nukkuu. Eilen illalla makuulle käytyäni häkellyin ja riemastuin potkujen voimasta. Tänäänkin uuvuttavaa työpäivää ovat sulostuttaneet H:n topakat ilmoitukset. Ne vahvistuvat ihan joka päivä! Kun on tottunut yhteen voimakkuuteen ja alkanut jättää potkuja välillä huomiotta, tulee taas lisää ytyä. Tämä on niin ihanaa! Pitää ajatukseni olennaisessa.

Haluaisin pysäyttää ajan - tähän kun H potkii näin kovin, on minuun selvästi kontaktissa, on sisälläni. Voin hyvin ja jaksan tehdä asioita; on vielä tuttuja jotka eivät ole kuulleet uutista; olen saamassa takaisin hyvää unirytmiäni jonka stressivalvominen oli sekoittanut. En ole enää niin surullinen ja yksinäinen eron jäljiltä, olen taas enemmän tasapainossa ja kasvot kohti valoa. Pari viikkoa sitten aloitin mammaverkostoitumisen somessa. Ja se tuntui vähintään yhtä jännältä kuin nettitreffit! En ole koskaan aikaisemmin tietoisesti etsinyt ystäviä netistä. Jos joku teistä lukijoista muuten haluaisi tutustua minuun kasvotusten, huikatkaa ja mennään (mamma)kahville!

Olen taas kerran kohdassa jossa mietin antautumista, sitä että ei vastusta asioita. Rakastan suunnitelmia ja syytän helposti itseäni, kun suunnitelmani eivät toteudu. Olen kyllä etenkin viimeisen vuoden aikana oppinut antamaan itselleni paljon armoa, rakkautta ja lempeyttä. Silti morkkis hiipii niskaan säännöllisesti - liittyen esimerkiksi siihen että söin alkuraskauden pahoinvoinnin (joka siis jatkui noin viikolle 16) aikana niin huonosti, valvoin kun olin stressaantunut, en ole liikkunut kyllin... Puhumattakaan töistä, raha-asioiden hoitamisesta ja vapaa-ajan velvollisuuksista (mikä kerrassaan ikävä sanapari muuten, sillä eikö vapaa-ajan tulisi olla nimenomaan velvollisuuksista vapaata).

Viime päivinä olen kuitenkin tuntenut tuulahduksia rauhasta ja siinä kellumisesta. Erilaisia lapsia kaduilla katsellessani olen alkanut tuumailla, että H:sta tulee sellainen lapsi kuin tulee, melko pitkälti riippumatta siitä mitä nyt raskausaikana teen tai en tee. Tiedän olevani parhaani yrittävä, kerrassaan hieno odottaja ja äiti. Alan pikku hiljaa rentoutua tämän tiedon syliin.

Haluaisin nyt lisää rauhallista aikaa, kehon ja mielen huoltamista, H:n kanssa kommunikointia ja ei-juuri-minkään-tekemistä. Ainakin töiden puolesta elämä rauhoittuu ja muuttuu huomattavasti - ja pysyvästi - miellyttävämmäksi vuodenvaihteen jälkeen, mikä on hyvä! Olen harkinnut pientä lomamatkaakin, parhaassa seurassa eli H:n kera. Katsotaan. Rauhallisen oman ajan vastapainoksi tarvitsen myös kylliksi lämpimiä kohtaamisia ihanien ihmisten kanssa, jotta en yksinäisyyshöperöidy.

Tänään tärkeintä: tänäkin iltana aikaisin nukkumaan.

Rakenneultra on ylihuomenna. Onneksi, viimein!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Päivän potkut

H:n liikkeet saavat hymyilemään, vaikka miten huono päivä olisi muuten! Huimaa, että ne vahvistuvat. Luulen että tänään tunsin H:n pään: vatsan oikealla syrjällä tuntui tylppiä tuuppauksia samaan aikaan kun vasemmalla laidalla tuntui potkuttelua. Uusia juttuja! Järjestä, H, mamalle uutta kivaa ohjelmaa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Siirtymä true-sinkkumamaksi

Ainakin vanhaa blogiani seuranneet tietävät, että minulla oli pitkään vauvaprojektin kanssa päällekkäin parisuhde. Minä ja rakastettu päätimme melko varhain, että emme lähde yrittämään lasta yhdessä - lähinnä siksi, että minä olin valmis saamaan lapsen nytheti ja kumppanini ehkäjoskus. Emme silti nähneet syytä erota, vaan aioimme rauhassa katsoa miten seurustelumme ja minun vanhemmuuteni jatkossa asettuisivat samaan kuvaan. Toivoin meille tietenkin tulevaisuutta perheenä.

Törmäsin vuosia sitten termiin "single motherhood with benefits", joka viittasi nimenomaan tilanteeseen, jossa itsellisellä äidillä on seurustelusuhde ilman kanssavanhemmuutta. Ilmaisu oli minusta hauska. Toivoin pitkään ja kovasti, että rakastettuni ja beibini mahtuisivat elämääni yhtä aikaa.

Hiljattain minä ja tyttöystäväni kuitenkin erosimme - emme H:n vuoksi, vaan muista syistä. Näen että se oli väistämätöntä; ennen tähän ratkaisuun päätymistä olimme yrittäneet kovasti. Nyt haluaisimme pysyä ystävinä. Tämä tärkeä ja hieno ihminen on tukenut minua paljon muun muassa raskaudessani, myös eron jälkeen.

Olen surullinen, olen selvästi yksinäinen. Olen helpottunut. Tunnen selkeyttä ja energioiden vapautumista, intoa uuden edessä - haikeuden seassa. Tunnen henkistä levon ja irrottautumisen tarvetta. Olen iloinen siitä että tämä tapahtui reilusti ennen H:n syntymää. Täydellistä aikaa erolle ei ole, mutta tämä oli ihan hyvä.

Kaunis aamu

Arvatkaa mitä tapahtui tänään. NÄIN H:n liikkeet! Tänään oli toka aamu kun H majoittui hassusti kohdun vasempaan etureunaan, niin että koko massu oli vasemmalle painottunut. Makasin selälläni, tunsin H:n kovana möykkynä siinä etuvasemmalla - ja sitten NÄIN potkut vatsan pinnalta. (En esim. luullut omaa sykettäni vauvan liikkeiksi, vaan ne olivat selkeitä erillisiä työntöjä.) Ja sanoinko eilen että 10 liikettä päivässä? Tämän aamupäivän sängyssä oleilun aikana tuli jo varmaankin 20! Toki rauhallinen makoiluaamu on erilainen sauma kuulostella potkuja kuin hektinen työpäivä.

Tämänkin aamun ihanuudesta huolimatta olen huomannut olevani yksinäinen. Moni ystävä on kiireinen, enkä minä jaksaisi suunnitella tapaamisia useiden viikkojen päähän. Luulen että tarvitsen nyt mammakavereita! 

Ensin minä ja H kuitenkin rentoudumme minilomalla tulevan mummun ja tädin kanssa. Vain parasta mamalle (ja bebelle).

perjantai 25. marraskuuta 2016

Riudunnasta reippauteen

Kun vatsan kasvu vähän aikaa sitten vielä hirvitti, nyt taas en malta odottaa sitä. Haluan jo raskauden joka näkyy kaikille – sellaisen jota on mahdoton salata. Töissäkin on paljon mukavampaa nyt, kun H välillä keskeyttää ajatukseni tai tekemiseni ja saa minut hymyilemään pikku potkuillaan. Toivoisin kuitenkin tuntevani liikkeitä jo enemmän, säännönmukaisemmin! Nämä ovat vielä melko harvinaista herkkua (sanoisin että hyvänä päivänä 10 liikettä), ja mamassa herättää heti levottomuutta potkuttelun taukoaminen iltapäiväksi tai illaksi (keskenmenouni kahtena peräkkäisenä yönä kai viestii levottomuudesta?).

Joka tapauksessa: Minuun on nyt iskenyt odotettu keskiraskauden energiapuuska! Tai siis normaaliuden puuska – ajanjakso johon ei kuulu yökötyksessä vellontaa, jalkojen pettämistä alta eikä tolkutonta uuvahtaneisuutta. Pari viikkoa sitten riutumiseni saavutti lakipisteensä. Matala hemoglobiini aiheutti huimausta ja kalpeutta, näytin haudasta nousseelta, kaikki huomasivat laihtumiseni (ruokahaluttomuus, ja ehkä sairastelukin, on rouhaissut useamman kilon lähtöpainosta). H:n ravintoaineiden saanti aiheutti minulle painostavaa huolta ja syyllisyyttä. Lisäksi työ-, ihmissuhde-, terveys-, asumis- ja vapaa-ajan huolet kaatuivat päälle kaikki yhtä aikaa. 

Nyt mennään kaikilta osin parempaa kohti. Ruoka maistuu, hemo on uskoakseni nousussa, olen levännyt, olen priorisoinut tärkeitä asioita, isoja stressitekijöitä on lauennut tai pian laukeamassa. Ja H potkii!

Toissapäivänä tartuin ikuisuuden odottaneisiin ompeluprojekteihin, eilen kävin kuntosalilla hyvin pitkästä aikaa. Tänään töissä tein todella paljon hommia, lyhyessä ajassa ja tuskattoman reippaasti. Melko paljon lepoa minun ja H:n kehot silti edelleen tarvitsevat, mikä tietysti kuuluu asiaan. 

Tänään rv 17+6. Työporukan illanvietossa kilisteltiin uutiselleni. Rakenneultra on kahden ja puolen viikon päästä, ja se jännittää!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Niin joo, olen paksuna

Tänään olen erikoisesti lähes unohtanut olevani raskaana. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana! Ruokahalu on viimein suunnilleen normaali, vointi lähes normaali eikä flunssakaan enää pidä otteessaan, vatsan perusteella menisin yhä hyvin ei-raskaana olevasta, H ei ole tänään potkinut melkein lainkaan. Kummaa! Halusin tulla raportoimaan tämän kumman tilan! Ystävä lähti äsken kotiin ja toivotti hyvää yötä minulle sekä H:lle. Minä häkellyin: ai niin, sisälläni on H! Tänään rv 17+4.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Krups, pumps, potk

H liikkuu! Nyt olen jo melko varma että nämä ovat niitä. Eivät voi olla mitään muuta! Tänään tuli selkeä pikkuinen potkis-potkis keskelle alavatsaa, kun istuin keittiön pöydän ääressä. Suurin osa liikkeistä on vienosti raapivaa "krupsahtelua", välillä tulee "pumpsuttelua", ja noita selkeästi potkun tuntuisia töytäisyjä on tullut muutama.

Näitä on vaikea kuvailla sanallisesti! Miltä viikonloppuna alkaneet "kierrot" tuntuvat?

"Semmosia kierähdyksiä, aika kevyitä."
"En ihan ymmärrä."
"No niinkun... ruuvia vähän ruuvattais." (Niinkun joku vääntäis pientä tiskirättiä sisällä. Kevyesti, aika kuivaa rättiä.)

Krupsahdus taas on kuin tupsahduksen ja kierron välimuoto, mutta raapivampi. Näinpä. 

Nämä tulivat ihanimpaan mahdolliseen saumaan, sillä viimeisen viikon-pari vointini on ollut kokonaisvaltaisesti aivan riutunut. Huomasin tänään laulavani H:lle itse keksimääni "äitin rakas" -rallatusta. Höpsähdän niin mielelläni vuosisadan höpömamaksi, kunhan saan hyvän vointini takaisin!

Näillä potkitaan sitten myöhemmin. Onneksi H ei ole vielä näin iso, sillä hän on ihana mininä ja sisällä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tups!

Toissapäivänä (rv 16+6) tunsin ensimmäisiä hassuja tuntemuksia alavatsalla - ensin kuin pienen kouraisun keskellä, myöhemmin spiraalimaisia kiertoja siellä täällä. Tänään lenkin jälkeen tuntui oikealla yksittäinen selkeä "tups". Potku?! Ovatko nämä H:n liikkeitä? En kyllä yhtään tiedä! Ensimmäisiä liikkeitä kuvataan usein perhosensiiven pyyhkäisyiksi tai ilmakuplien poreiluiksi, mutta ehkä minulta meni ohi tuo keveiden liikkeiden vaihe? Viimeisin tupsaisu ei ollut enää minkään perhosen tekosia. Oli miten oli, tämä on hurjan jännää! 

Himot

Alkuraskauden mielihalut? Tässä minun: 

Sauna. Olen aina pitänyt saunomisesta, mutta viikoilla 9-11 oikein himoitsin sitä. Kävin uimahallissa lähinnä päästäkseni saunaan, kutsuin itseäni kavereiden luokse saunailtoihin. Parhaita olivat tietenkin ne hetket kun saunassa ei ollut muita ja saatoin heittää hirveästi löylyä ja käpertyä H-ajatuksiin. Olen melkein koko raskauden ajan palellut, mikä sekin on saattanut lisätä saunahalujani.


Uiminen. Aina olen tykännyt tästäkin, mutta satunnaisharrastelijana. Uinti osoittautuikin siitä ihanaksi alkuraskausliikunnaksi, että vedessä (tai saunassa!) ollessani en tuntenut pahoinvointia. Tykkäsin myös lillua matalassa altaassa ja - tietenkin - fiilistellä vatsakumpua, joka kohta kasvaisi. Pukutilojen peilistä todistin sitä, miten vatsa alkoi hiukan näkyä jo rv 10+5.

Hemmottelu ja kosketus. Saunan ja uinnin lisäksi minulla on ollut palo ylipäänsä kaikenlaiseen rentoutumiseen, kuten hieronnassa ja kylpylässä käymiseen. Vielä ei ole kuitenkaan tullut käytyä, koska pahoinvointi, väsymys ja flunssat ovat estäneet. Lisäksi monenlainen koskettaminen, kuten halailu tai rentoutustekniikoiden harjoittelu synnytystä varten ystävän kanssa, on upottanut minut autuaisiin oksitosiinipöllyihin.

Tuoksut. Tavallisesti käytän mieluiten tuoksutonta tai miedontuoksuista kosmetiikkaa, mutta noin viikoilla 8-9 ihastuin voimakkaan kukkais- ja hedelmätuoksuisiin käsisaippuoihin. Tämä meni kuitenkin ohi ennen kuin ehdin hankkia moisia kotiin. Samaten kloorin tuoksu ensimmäisellä uimahallireissulla (rv 9+5) tuntui taivaalliselta. Sittemmin olen hekumoinut joulun tuoksuilla.

Pesät. Pesänrakennusviettini on ilmennyt tyynyvuorten kasaamisena sänkyyn ja lattialle sekä sen suunnittelemisena, miten otan synnytykseen mukaan valtavan määrän suosikkityynyjäni. Harkitsen uuden, pesäisän sohvan ostoa sekä tyynykasan kartuttamista entisestään. 

Ruokapuolella en puhuisi niinkään himoista kuin ruuista, jotka eivät ole ällöttäneet ihan niin paljon kuin kaikki muu. Pari aitoa himon kohdetta minulla on kuitenkin ollut: mangot ja mämmi. Molemmat kestivät ehkä pari viikkoa ja hälvenivät sitten. (Hyvinvarustettu lähimarkettini myy pakastettua mämmiä ympäri vuoden, mistä kiitos kauppiaalle.) 
Mangojen ohella myös muut hedelmät ovat kausittain haluttaneet. Kuitupitoiset viljatuotteet ovat maistuneet melko hyvin kautta linjan. Ai niin, ja kerran iski sämpylähimo! Leivoin sämpylöitä, kutsuin kaverit syömään, söin itsekin - liikaa - ja oksensin. Oh well!


Vesi minun täytyy nykyään saada aivan kylmänä, kun aiemmin olen juonut mieluiten huoneenlämpöistä. Vesi on muutenkin maistunut minulle valitettavan huonosti, eikä oikein mikään muukaan juoma ole maistunut sen sijaan.
Vasta viimeisen viikon aikana (viikoilla 16-17) ruoka- ja juomahaluni on aidosti palaillut. Nyt on aggressiivinen nälkä usein, samaan tapaan kuin aivan alkuraskaudesta ennen pahoinvoinnin tulemista! Annoskokoni on edelleen hyvin pieni, mutta olkoon. 

Odottajat tai odottaneet, jakakaa ihmeessä kommenteissa omia himojanne. :)

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kolme kuukautta minä ja H

Tänään on plussan kuukausipäivä! Tulen aina muistamaan, mikä päivä oli 19.8.2016. Siitä on ikuisuus, kun kerroin ensimmäisille ihmisille testituloksesta. Enkä silti ole tämän näkyvämmin raskaana vielä!

Muutamat ihanat ihmiset puhuttelevat minua ja H:ta "teinä": "miten te voitte?", "tulkaa sisään", "hyvää yötä teille". Hykertelen joka kerta.

Odotus on ihmeellistä ja kummaa; on niin jännä seurata, miten oma keho raskaudessa toimii. Tuleekohan vatsastani iso vai jatkaako se nykyistä vaatimatonta linjaa? Sen erottuvuus myös vaihtelee päivittäin sen mukaan mitä olen syönyt jne., ja toki se näyttää eri asennoissa eri kokoiselta. Olen hauskassa vaiheessa, jossa välillä näytän hyvinkin raskaana olevalta ja välillä saatan pukeutua tiukkaan mustaan paitaan eikä kukaan huomaa mitään masua.

Entä palaako ruokahaluni tavanomaiseksi vasta synnytyksen jälkeen? Millä viikoilla H syntyy? Onko hänellä paljon tukkaa (pääsin juuri kehumasta ystäväpariskunnan "tukkajumalavauvaa", mutta luonnollisesti rakastaisin kaljuakin H:ta)? Kuumeilen jo toistakin raskautta! Sitten näen, millä tavoin raskaudet ovat erilaiset.

torstai 17. marraskuuta 2016

Pömps, osa 3

Viime päivät olen käyttänyt äitiyspaitaa, sellaista joka ei jää löysäksi mutta jonka kuosi korostaa nykyistä vatsaa kauniisti. Ihanaa! Tänään hekumoin sovituskopissa, kun silittelin vatsaani ja katselin sitä peilistä joka suunnasta. Lounasravintolassa pidin kättä kummun sivulla niin kuin raskaana olevat pitävät.

Nyt tuntuu että olen valmis vatsan tuloon, kun taas muutamia päiviä sitten en vielä tuntenut olevani. Alan olla myös töissä jo valtaosin ulkona raskauskaapista (minulla on laajat ja pirstaleiset työyhteisöt, joten siellä ei noin vain 'kerrota äkkiä kaikille'). Avoimuus tekee hyvää, vapauttaa!

maanantai 14. marraskuuta 2016

Pömps, osa 2

Toissaviikonloppuna masu pumpsahti näkyviin, ja viime viikonloppuna se alkoi muutenkin ilmoitella itsestään. Tänään on rv 16+2. Alavatsalle - ja virtsarakkoon - on muodostunut jatkuva pieni paine. Vatsa pahastuu jos nojaan tiskipöytään, turvavyö kiristää tai siskon koira makaa päälläni. (Kuukausi sitten kummilapsi sanoi sohvalla: "Tehdään niin että mä kaadun sun mahan päälle!" Kummilapsen isää taisi vieressä arveluttaa, mutta minulle ja H:lle leikki oli tuolloin ihan okei.)

Nyt tämä kasvaa vain lisää. Minua itse asiassa hirvittää se! Vatsan kasvu. Olen kyllä odottanut isomahaisuutta innolla lähes ikäni, ja raskaana olevan keho on mielestäni kiehtova ja kaunis. Silti: minusta tulee eri muotoinen! Tottumista vaatii. Maman ensimmäinen koitos äkillisiin muutoksiin sopeutumisessa - rakkaudella H:lta. <3

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Uni-H

Sisältövaroitus: keskenmeno unessa, yksityiskohtainen kuvaus.

Muistan melko paljon unia, joten haluan nyt kuvata tähän kaikki tähänastiset H-unet. Näiden lisäksi olen nähnyt monia unia joissa raskauteni on ollut mukana ja tiedostettuna, mutta enemmän yhtenä elämän osana kuin pääroolissa. 

Ennen vauvaprojektia näin unia, joissa hoidin ystävien lapsia tai tuntemattomia lapsia. Näen näitä jonkin verran yhä, ja yleensä niissä joko tapahtuu jotakin hassua tai mokaan jotenkin. Olen saattanut löytää hylätyn vastasyntyneen ja ottaa sen, unohtaa perhetutun taaperon bussiin, katsoa kuinka ystävän vauva muuttuu pehmoleluksi ja taas takaisin vauvaksi.

Ensimmäisen H-unen näin 17.10.2015. Olin laittamassa häntä kantoliinaan, ja jotakin säätöä tuli; joko liina tai vauva unohtui jonnekin. Vauvalla oli nimikin. Tämän unen sytyttämästä kaipuun roihusta kirjoitan täällä; se oli eräs käännekohta. 

Toinen uni H:sta, 12.10.2016: Olin hänen kanssaan sukulaisissa. Muistan hänen hiustensa värin - taisi muuten olla sama kuin tuossa vuoden takaisessa unessa. Imetin H:ta sängyllä ja fiilistelin sitä miltä imetys tuntuu. Meidän oli tarkoitus lähteä ulos, mutta olin unohtanut kotiin niin ulkovaatteet kuin kantoliinankin. Jäimme sängylle fiilistelemään, kun muut menivät ulos.

Hiukan ennen ensimmäistä kunnallista ultraa (17.10., rv 12+) näin unen, jossa aloin vuotaa verta. Olin lievästi huolissani, mutta en friikannut.

Ihan taannoisessa unessa (10.11.) sain keskenmenon, mutta aloin pian epäillä oliko se sittenkään keskenmeno. Nyt tulee se graafinen kuvaus, varoitan!

Ulos tuli sikiön hahmoinen möykky, mutta kiinnitin heti huomiota siihen, että näillä viikoilla H:n tulisi olla jo isompi. Kun tutkailin möykkyä, huomasin että se oli ontto, kuin perhosen tyhjä kotelo, ja pehmeä - se suli käsiini kuin voi. Arvelin, että H oli "luonut nahkansa" ja porskutti itse yhä kohdussa - siispä en tästäkään liiemmin huolestunut. 

Uni-minä ei näemmä helposti huolestu! Valve-minä osaa kyllä kompensoida tätä. Mitään epäilyttävää ei raskauteni etenemiseen tai sikiön vointiin onneksi ole liittynyt. Syke oli taas hiljan neuvolassa kuunneltuna tasainen ja reipas. Oma vointini on ollut muuta kuin reipas, mutta lähtenee tästä pikku hiljaa sekin nousuun.

Toivotan lukijoille hyviä unia - jakakaa kommenteissa omianne, jos tahdotte!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Vuosipäivä

Eilen! Muistelinkin sen olevan eilen, mutta en lopulta muistanut kirjoittaa. Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun varasin ajan hedelmöityshoitoklinikalle. Se oli joululahja minulta minulle, paras. Tai ei ehkä niin hyvä kuin tänä jouluna saamani potkiva kumpu! 

Ensikäynnin varattuani askartelin jääkaapin oveen aamukamman, jota ylpeänä esittelin vieraille. Kamman pahvisia piikkejä seisoo yhä lasissa pöydällä, koska en ole raaskinut heittää niitä kaikkia pois. Viime vuoden marraskuun lopussa pidin ystäville kotibileet, ja olin tuona iltana pakahduttavan onnellinen elämäni uusista käänteistä.


Tässä marraskuussa ei ole aivan niin auvoista kuin voisi olla. Yhtäkkiä tapahtuu liikaa, enimmäkseen kuormittavia asioita. Työt, ihmissuhdeasiat, elämän käytännön järjestelyt, terveys. Liikaa! Lepoa ja leppeää iloa janoan, keveyttä ja yksinkertaisuutta. Kuten edellisessäkin postauksessa sanoin, yritän parhaani mukaan niitä järjestää. Nyt uuvuttaa, mutta kyllä tämä tästä. 

torstai 10. marraskuuta 2016

Slow Momma

Hitaus, hitaus! Janoan sitä, vaalin sitä, haluan lahjoittaa sitä kukkuroin itselleni ja H:lle. Hitaus on tarpeen päivissä, jotta en rusennu kaiken tämän alle mitä minussa ja arjessani nyt on meneillään. Hitaus on ankarasti tarpeen sairaana olosta toivuttaessa. Hitauden arvostusta ja sallimista olen muutenkin viime vuosina opetellut, ja raskaus nostaa sen potenssiin kuusi.  

Haluaisin lomalle, oikein hitauslomalle. Niin että kokisin todella lepääväni, ehtisin ja jaksaisin puuhastella kotona täysin ilman pakon tuntua, hoitaa kehoa rauhassa, tavata läheisiä ihmisiä verkkaisesti, levitellä vauvanvaatteita lattialle jos haluan - ja katsella vain.

Hitautta on myös siinä, että H:n ensimmäiset vaatteet ilmaantuivat laatikkoon jo yli vuosi sitten. Ne ovat rauhassa lisääntyneet, valmistaneet minua omaan lisääntymiseeni. Se on niin nautittavaa, tuntuu niin oikealta. Rauhassa!

"Meidän lapsella on kaksi myssyä", naurahti ystävä. Ja kaksi on aivan hyvä määrä. H:lla nyt sattuu olemaan miljoona.

"Rohkea päätös", minulle sanotaan lapsen hankkimisesta yksin.

Tarkoitatte varmaan, että maailman luontevin, harmonisin ja itsestäänselvin päätös! Mutta hidashan se oli.

Neuvolan voimavaralomakkeessa on kohta, jossa lukee: "Lapsen odotus ja syntymä tuntuvat kohdallani luonnollisilta elämänmuutoksilta." Rastitin epäröimättä "täysin samaa mieltä". Tähän juuri haluan hiljentyä, oikein käpertyä! Puoli vuotta, puoli maagista vuotta. Vatsa jonka pian kaikki näkevät - apua! Apua ja voihan rakkaus. Tulkoon rauha.

Yritän järjestää elämääni nyt enenevästi hitautta huolimatta siitä, että joudun hoitamaan arkisia velvollisuuksia, kuten käymään töissä. Tsemppaattehan minua metamorfoosissani laiskiaismamaksi!

maanantai 7. marraskuuta 2016

Pömps!

Eilisen ja tämän päivän aikana masu on pömpsähtänyt. Tänään puin ylleni valkoisen neuleen, joka korostaa vatsaa, ja hämmästyin itsekin peilikuvaani. Kaverit vilkuilevat masua tavatessamme, ja nyt siinä alkaa olla jo jotain vilkuiltavaa; tätä ei kauan enää piilotella töissäkään. Kumpu on mielestäni juuri nyt erityisen kaunis, niin vienosti koholla. Vienous kuitenkin väistyy pian! H:n liikkeetkin voivat tuntua lähiviikkoina. 

Mammailu alkakoon! Vallan sopivaa, kun huomenna on toka neuvola.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Puoli vuotta

Tasan puoli vuotta laskettuun aikaan! Saamme sen kunniaksi yöhön ylimääräisen tunnin.

Olen valinnut itselleni synnytyskumppanin: pitkäaikaisen ystävän. Tänä viikonloppuna valmistaudumme synnytykseeni ensimmäistä kertaa.

Puoli vuotta! Puoli upeaa vuotta. Puoli rakkauden, magian, suuren suuren ihmetyksen vuotta.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ruokahöpö

Tänä aamuna vatsa tuntui isommalta kuin ennen. Eilen eräs tuttu kysyi, saako raskaudestani jo puhua (viitaten alkuraskauden riskeihin). Tietysti saa puhua! Itsestäni tuntuu, että 'alkuraskaus' on jo historiaa. Nyt menossa neljästoista viikko. Syvä onnellisuus siitä, että H on matkalla, on juurtunut joka soluuni.

Tiedättekö mitä juuri nyt teen? Syön lämmintä ateriaa ja nautin siitä! Syön ateriaa, jota minun teki mieli kun kävelin tuoksuvan kiinalaisravintolan ohi, ja jollaisen sitten ostin mukaani. Minun ei ole tehnyt mieli lämmintä ruokaa kahteen kuukauteen; olen syönyt kärvistellen, ja varsinkin ilta-aika (pahoinvointini kulta-aika) on ollut hankalaa. 

Nyt syön ja nautiskelen! Lisäksi ennen syömistä menestyksekkäästi joogasin. Hyvinvoiva keskiraskaus, täältä tulen!

maanantai 24. lokakuuta 2016

Jouluhöpö

Tänä vuonna minusta on kuoriutunut otsikon kuvaama olento! Kuukausi sitten junassa istuessani tajusin jouluun olevan tasan kolme kuukautta - ja kuuntelin lopun junamatkaa vetistellen joululauluja. Pyysin äitiä leipomaan pipareita lokakuussa. Liikutun joka kerta kun puhallan kynttilän sammuksiin ja haistan kytevän sydänlangan käryn. Kun ajattelen jouluruokia, minut valtaa niin ikään kiihkeä lämpö (vaikka en todellisuudessa söisi melkein mitään, jos juuri nyt istuisin joulupöytään). Se, että joulu tulee pian, on nyt vain kestämättömän ihanaa ja aivan jatkuvasti hymyilyttävää!


Olen aina pitänyt joulun tunnelmasta sinänsä, perhepiirissä rentoilusta, käpertymisestä. Viime vuosina tätä juhlaa on kuitenkin sävyttänyt myös syvä sisäinen tyhjyys, jota sivuan esimerkiksi täällä. Kaksi vuotta sitten vietin osan joulusta ystäväperheiden seurassa paitsi vauvaenergian ja läheisyyden, myös kuristavan yksinäisyyden ympäröimänä. Vuosi sitten olin rakastetun kanssa, mutta silti joulussa oli jotakin ahdistavaa, jokin aukko.

Nyt edessäni on sielullisesti täyteläisin joulu aikuisiällä koskaan! Olen aloittanut siitä iloitsemisen hyvissä ajoin. Kuusen vierellä lahjoja avaamassa olemme pian minä ja H. 

Lahja äidilleni!

Toivotan lukijoiden joukossa mahdollisesti piileksiville joulufanaatikoille ihanaa, tonttulakinpunaista, pörrösukanpehmeää, glöginlämmintä joulun odotusta! Teille kaikille muille palaan toivottamaan tätä puolentoista kuukauden kuluttua.

--

P.S. Tänään plussauutisia Famnen redo:ssa! Erään toisen itsellisen hoidoissakävijän matka mamaksi. Ahihi, en kestä miten kivaa!

lauantai 22. lokakuuta 2016

Nothing like these moments

Vietin eilen iltaa ystävien luona synttäreiden merkeissä, ja jäin vielä yöksi sohvalle. Esittelin ultrakuvaa, imitoin H:n zumbaliikkeitä, puhuin vauvatarvikeostoksista. Pääsin keskustelemaan hoidoista. (Usein minulta varovasti tai vähemmän varovasti kysytään, paljonko tämä maksoi, mutta en osaa sanoa tarkkaa summaa - ehkä jonakin pedanttina hetkenä otan ja kokoan kuitit yhteen paikkaan.) Kohtasin naisen, joka oli puolisoineen käynyt samalla klinikalla kuin minä. 

Sain iltamissa sydäntälämmittävää huomiota ja hoivaa - vaikka show'n toviksi varastikin paikalle saapunut, jo kohdun ulkopuolelle ehtinyt vauva, mikä pikkuiselle (tämän kerran) sallittakoon. Eräs ystävä kertoi, että koirat nuolevat mielellään raskaana olevia, ja mietti mahtavatko ne haistaa odottajassa tapahtuneen hormonitoiminnan muutoksen. Ehkä sama vietti sai ystävälauman kerääntymään ympärilleni kehräämään välittämisen kudetta. Tai sitten ihan vain se, että he huomasivat huomionjanoni ja siitä nauttimiseni - tämän hoksatakseen tuskin tarvitsi olla Sherlock!

En tule hyväksymään masuntaputtelua ventovierailta eikä odottaja mielestäni missään nimessä ole julkista omaisuutta, jota saisi vapaasti kosketella ja kommentoida. Heittäydyn kuitenkin nauttien yhteisöjen lellikin rooliin: sen jonka vointia kysytään useammin kuin muiden, sen jonka erityisen tilan jokainen koko ajan muistaa. Olen ansainnut tämän! 

Heräsin sohvalta aikaisin, rauhaisana. Katselin sini-liilaa ututaivasta ja kuvittelin itseni aamuöiseen imetyshetkeen.

H on kanssani koko ajan. Näiden hetkien ainutlaatuisuus hehkuu. 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Meitä on minussa kaksi

Tervetuloa uuden blogini pariin - nyt tämä on virallista, kun vanhasta blogista johtaa polku tänne.

Olen Donna ja olen perustamassa laumaa. Odotan Pikkutiikeriä saapuvaksi huhti-toukokuun vaihteessa 2017. Tässä blogissa kutsun häntä myös H:ksi, sillä H on hänen nimensä alkukirjain. (Ei väestörekisteriin menevän nimen vaan työnimen, mutta en pidä "työnimi"-sanasta - kellään kauniimpia ehdotuksia? Kohtunimi?)

Tässä blogissa en sensuroi hehkutusta, sillä olen moninkertaisesti ansainnut kaiken tämän onnen!

Tänään on raskausviikkoja 12+4. Kävin ultrassa ja häkellyin: siellä on kokonainen pieni tyyppi! Katsottiin sormet, varpaat, mahalaukku (siellä hän juo lapsivettä), kallon luut ja aivopuoliskot. Ja tietenkin sydän, jota myös kuunneltiin. Vahva, tasainen syke! 

Sain tänään ensimmäisen kurkistuksen myös siihen, että H:lla on oma persoona. Hänellä on oma elämänsä sisälläni. En voi päättää mitä hän tekee enkä vaikuttaa siihen miten hän poukkoilee. 

Hän voi olla kontaktia ottava tai vetäytyvä. Hän voi olla vilkas tai verkkainen. Tänään hän oli kovin liikkuvainen - ja vaikutti erityisesti mieltyneen selkärangan taaksetaivutukseen, mistä joogimama tietysti iloitsee. Hän on myös miljoonaa muuta asiaa, joista en tiedä vielä mitään. 

Hassua on esimerkiksi se, että olen kuvitellut lapselleni kolme eri hiusten väriä - yhden vauvalle, yhden isommalle lapselle, ja yhdestä olen nähnyt unta. Minulla ja siskollani kyllä oli kummallakin syntyessämme eri värinen tukka kuin isompana, joten ties vaikka vielä näkisin nuo kaikki värit H:n päässä. 

Kirjoittelen tulevina viikkoina sen minkä tältä pahoinvoinnilta ja hillittömältä väsymykseltä kykenen (viime yönä unta 12 h, ja pian kutsuu ihanainen peti uudestaan!). Odotan innolla kommenttejanne ja iloitsen suuren suuresti siitä, että niin moni seuraa elämäämme täällä! <3

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Alussa

Uuden blogin aloittamiselle otollisia virstanpylväitä on vilahdellut ohi: varhaisultra, ensimmäinen neuvolakäynti, ensimmäisen äitiysvaatteen käyttöönotto (mammafarkut, sillä tavalliset farkut kiristävät jo), raskausviikot 10+0, vanhan blogin kolmevuotispäivä.


Tähän päätin tarttua, sillä tämä tuntui kovin merkitykselliseltä: Ensimmäinen raskaudenaikainen uni vauvasta. Näin sen viime yönä. Tämä oli elämäni toinen uni, jossa minulla oli oma lapsi. (Esimmäisestä kerron täällä - tuosta on näemmä lähes tasan vuosi!) Nyt alitajuntanikin mieltää, että sisälläni kasvaa rakas.

Olen alkanut uutisoidessani sanoa herkemmin "odotan vauvaa" kuin vain "olen raskaana". 


Odotan todellakin vauvaa. Olen odottanut tätä odotusta kymmenen vuotta - siitä lisää vanhassa blogissani.

Onnellisuus kuplii, tuudittelee, kihisee ja pakahduttaa.

Olen tällä matkalla niin sanotusti yksin - siis itsellisenä vanhempana. (Tiedän kyllä, että yksin en ole!)

Tervetuloa seuraamaan! <3