Pahoinvointi (rv 6+3)

Tänään se iski! Se johti töistä lähtemiseen kesken päivän, karpalomehu- ja hapankorppupiknikkiin sängyllä ja päiväuniin. Vasta sitten hain Murun hoidosta. Päiväkodista tullessa reippailtiin metsäpoluilla melkein tunti, ja kiva että tuli tehtyä se, koska kehoni kaipaa kyllä ulkoilmaa ja liikuntaa, ja tiesin etten iltaa kohden enää kykene poistumaan kotoa (hyvä kun sohvalta). Iltapalaksi mustikkakeittoa, sitä karpalomehua, piimää sekä kurkkua. Näin paljon löytyi jääkaapista sellaista mikä menee ihan sopuisasti alas! 😉

Ja väsy edelleen, ja vilu. Ja kotona alkaa olla aika sotku. En kerta kaikkiaan jaksa siivota muuta kuin ihan pakolliset. Pian voisi olla aika kääntyä sen aiemmin mainitun siivousfirman puoleen!

Klinikalla :)

Gynen kontrolli oli tänään aamulla. Vaikka se oli kalenterissa, arvatkaa tuliko se silti täysin puskista! Olin tyytyväisenä töihin menossa ja aioin katsoa kelloa, kun muistutus tervehti minua puhelimen näytöltä, ja sinnepä sompailin lopulta puoli tuntia myöhässä. Toisaalta kiva, että vauvanteko ei ole tällä kierroksella 'yksi ainoa elämän pääasia', vaan meneillään on jatkuvalla syötöllä kaikkea muutakin, perhearki. Työt (hohhoijaa), aurinkorasvan riittävyys, hajoileva arkibudjetti, lapselle syyskengät apua syksy on nurkan takana?

Imetyksen päätyttyä, refluksin asetuttua (maidoton ruokavalio) ja Murun yöunien lopulta eheydyttyä oma unentarpeeni tuntuu palautuneen äitiyttä edeltäneelle tasolle: Tarvitsen vaatimattomat yhdeksän tuntia Ruususen unta (keskeytyksettä tai minimaalisin keskeytyksin) ollakseni seuraavana aamuna oikeasti toimintakunnossa... Ei siis esimerkiksi 8,5 h, vaan oikeasti 9 h. Onnea vaan mulle tähän yritykseen.

Mutta klinikka ja se toinen yritys siis: Myöhästymistäni kohtaan oltiin ymmärtäväisiä, tarkastuksessa kaikki hyvin, ja taas tuli kehuja että minulla on "20-vuotiaan munasarjareservi". Kai nyt, kun munasarjani ovat sieltä 20 (19) vuoden iästä asti malttamattomina odotelleet, että pääsevät täyttämään tätä Suurta Tehtäväänsä eli lisääntymistä. ;) 

Can't help but be happy! Can't help but kihistä innosta. ^^

Imetyksen lopetus & muuton jälkipyykki

Vihdoinkin menestystä tissihommien suhteen! Mulla tuli mitta täyteen ja päätin, että nyt vaan loppuu. Yöimetys on ollut lopullisesti loppu noin viikon ajan, ja pari viime päivää tissit ovat "levänneet" myös päivällä ja illalla, eli imetän enää vain aamuisin. Herätessään Muru hihkuu "jihuu", kun pääsee herkkumaidolle. <3 Aamuimetyskin loppuu kyllä pian, kunhan rinnat ensin hiukan mukautuvat vähentyneeseen kysyntään. Lopulta tämä on mennyt smoothisti, vaikka ensimmäisenä tissien lepopäivänä Muru itki aika paljon. Hänellä on kuitenkin hyvät neuvottelutaidot ja hän ymmärtää, kun selitän asian laidan. Tissin korvikkeena hän haluaa joskus juoda sylissä (tai jopa kapalossa) maitoa pillipullosta. "Minä olen vauva", hän ilmoittaa silloin. 

Ja pian tämä mamma pääsee hitsi vieköön viimein askeleen lähemmäksi vauva numero kakkosen yrittämistä!

Uudessa kodissa ihmetellään laatikkokaaosta. Järjestän tavaroita sillä aikaa kun Muru katsoo piirrettyjä (tyyppi osaa Ryhmä Haun tunnarin melkein ulkoa, pitääkö huolestua? ;) ), leikkii pihassa mummun kanssa tai nukkuu (viimeisimmän koetan kuitenkin minimoida, koska se on suoraan pois meikän yöunista).

Viime yönä kumminkin taas valvoin keittiön kaappia täyttäen. "Huppittakeikkaa", niin kuin Muru sanoo.

"Hyvän blogitekstin tärkein ominaisuus on se että se on valmis"

Otsikon lausahduksen alkuperäinen muoto kuuluu "hyvän gradun...". Luin tuon viisauden aikanaan muistaakseni Gradutakuu-blogista ja se kannatteli minua graduntekoni loppuvaiheen.

Mulla on täällä blogin työpöydällä 21 keskeneräistä tekstiä. Kaksikymmentäyksi! Osa on melkein julkaisuvalmiita, osassa on vain lause tai kaksi, tai pelkkä otsikko. Mitä hemmettiä näitä täällä jemmailen? Tyypillinen tarina on, että saan idean postaukseen, alan kirjoittaa, ja homma jää kesken kun pitäisi kaivaa esiin jokin linkki tai muuta sellaista. Sitten huomaan, että on kulunut puoli vuotta, ja vaikka jaksaisin ja ehtisin nyt etsiä linkin, postaus on sillä tavalla 'vanhentunut' ettei se enää kuvaa tämänhetkistä tilannetta tai mielenmaisemaa. Vaikka olisikin melkein valmis, kuvillakin varustettu, hieno postaus.

Mälsää.

Pikkulapsielämän syvin olemus on, että kaikki jää aina kesken. Tai sitten tulee tehdyksi vähän vasemmalla kädellä. Olen perfektionisti-prokrastinaattori. Jos en ehdi tai jaksa tehdä jotakin asiaa "kunnolla", omien standardieni mukaan hyvin, alan lykätä ja vältellä sen tekemistä. Tapahtuu työssä, tapahtui opinnoissa, tapahtuu kotona. Ainoa tapa, jolla voin oikeuttaa itselleni "huonosti" tekemisen, on aikapaine eli se, että asia on pakko tehdä eikä sitä voi enää lykätä. Vähemmällä stressillä ja säädöllähän pääsisi, jos laskisi riman alas jo paljon aikaisemmin. Mutta kun en mä voi tehdä tietoisesti sekundaa! Apua. En mä voi antaa ihmisten luulla etten muka pysty parempaan? Klassinen kympin tytön syndrooma?

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita vasemmalla kädellä; tekemään tietoisesti vähän vähemmän kuin parhaani. Tai oikeastaan voisi puhua sen hetken parhaasta - siitä parhaasta, jonka voin juuri niillä resursseilla tehdä ilman että palan loppuun. Ennakointia ja realismia. Myös priorisointia: mitkä asiat minulle on todella tärkeää tehdä hyvin, ja mihin taas voin käyttää vähemmän energiaa eikä kukaan kärsi. Yksinhuoltajavanhemmaksi tulo on auttanut prosessissa, mutta opettelua tämä yhä paljon on.

Duunipaikan kahvinkeitin: paras ystäväni valvottujen öiden jälkeen!

" "Doing your best" does not mean working yourself to the point of a mental breakdown. "

- mukaillen: Peaceful Mind Peaceful Life

Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Hellepäivän kuulumiset

Meillä oli iltavieras, ja nukkumaanmeno vähän venähti. (Nautiskelin myös pitkästä suihkusta kylppärin ovi kiinni, kun kaveri yritti viihdyttää Murua, joka kävi läpsyttämässä ovea kämmenillään ja huuteli perääni.) Otin Murun kantoliinalla selkään, jotta saisin tehtyä iltahommat ja pääsisimme  molemmat sänkyyn. Muru nukahtikin liinaan. Niinpä käyskentelen nyt tässä - selässäni nukkuva lapsi, jolla on kädessään tutti, jossa on narulla kiinni vappupallo, joka nyt seuraa meitä huoneesta toiseen. :D <3

Merkkipäiviä on viuhahtanut ohi: lasketun ajan vuosipäivä, vappu - sekä Murun synttäri tietysti! Yksivuotisia juhlittiin viime viikonloppuna, ja meillä oli tosi mukavaa. <3 Mammakin oli "hiukan" enemmän kartalla, läsnä ja jaksavampi kuin edellisissä isoissa juhlissamme eli nimiäisissä.

Taaperoelämään on siirrytty, se on niin selvää joka päivä, ja Murun viime viikkojen kehitys on ollut huimaa. Kävelytaito, sanat. Kun Muru näkee pöllön kuvan tai joku edes mainitsee pöllöt, hän sanoo tohkeissaan "huhuu". Hän osaa myös nimetä kukan. Sanan "kakka" hän on oppinut jo vähän aikaisemmin. Älynystyröiden rahinan oikein kuulee, kun hän välillä yrittää sanoa kukka, sanookin vahingossa kakka, yrittää pari kertaa uudelleen tuotostaan kuunnellen, lopulta löytää alkutavuun U-äänteen ja on tyytyväinen. :D <3 Ja hän on ylipäätään niin älykäs! Hoksaa kaikkea ja ymmärtää kaikkea, oppii kaikkea sellaista mitä kukaan ei ole hänelle varsinaisesti opettanut. Kuten laskeutumaan parvekkeen kynnykseltä ja sohvalta jalat edellä. Ja tätä hän ei oppinut itsensä telomisen kautta, vaan ihan jotenkin silkalla kehointuitiolla. :) <3

Paljon muutakin kirjoitettavaa olisi tässä ns. rästissä, mutta nyt kippaan hikipäisen Murun sänkyyn, syön vähän lisää lakritsijäätelöä ja painun nukkumaan. Mutta täällä siis kaikki mainiosti nyt.

Ihanaa kesän odotusta kaikille!

Ekaa kertaa ulkona paljain jaloin. <3 

Muru 4 kuukautta 6 päivää

Elämme herkullisia viikkoja: Muru on oppinut reilu kuukausi sitten nauramaan ääneen. Alkuun hän ei esitellyt taitoaan niinkään äidilleen, vaan muille: kummille, tädille, mummulle, lapsenhoitajalle, terveydenhoitajalle, kerhokaverille. Ihan hiljattain hän on alkanut hekotella myös minun kanssani kahden ollessaan. Minun on aina silloin pakko itsekin nauraa! Koskaan ei tiedä etukäteen, mikä juttu on murusta naurun arvoinen. Yhtenä taannoisena päivänä riemukas hehetys esimerkiksi alkoi, kun taputin murun käsillä omia, ulkoilun jäljiltä viileitä poskiani. 

Muru on nyt vähän flunssainen; viime yönä herättiin ties kuinka monta kertaa. Eilen palattiin todella rankalta viikonloppureissulta. Tänään en saanut itse päivälepoa juuri silmällistäkään, mutta olen silti jaksanut puuhata murun kanssa tavanomaiset päivän puuhat ja lisäksi käydä kaupassa, siivota, pyykätä, värjätä hiukset sekä hoitaa murun flunssaa kahdella lämpimällä suihkulla ja yhdellä sipulikääreellä. Ja nyt blogatakin! (Yleensä en kyllä tee enkä pyri tekemään päivän aikana näin paljon, mutta tänään vain tulin tehneeksi.) Enkä koe itseäni nyt illan tultuakaan erityisen uupuneeksi. 

Tietyllä tavalla arki rullaa siis varsin hyvin, vaikka samalla vähintään viikottain kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Kehoni ei vieläkään ole kunnossa ja mielenikin on epävakaa, ja innolla todellakin odotan edes jonkinlaista normalisoitumista näiden suhteen. Edes jossain vaiheessa. Aika pian kiitos, jooko. 

Mutta sitten kaikessa on läsnä tämä ihmettely: Että onkin olemassa tällaista rakkautta! Murulla tällä hetkellä päällä olevan unipuvun merkki on Pikkuset; se lukee saumassa olevassa lapussa. Ja hän on todellakin pikkunen, tuollaisille pikkusille mahtuvat noin pienet vaatteet, hän on pikkuihminen. Ihmeellinen. Rakastan hänet pikkuisiksi murusiksi joka päivä, ilta, aamu ja yö.