Elämme herkullisia viikkoja: Muru on oppinut reilu kuukausi sitten nauramaan ääneen. Alkuun hän ei esitellyt taitoaan niinkään äidilleen, vaan muille: kummille, tädille, mummulle, lapsenhoitajalle, terveydenhoitajalle, kerhokaverille. Ihan hiljattain hän on alkanut hekotella myös minun kanssani kahden ollessaan. Minun on aina silloin pakko itsekin nauraa! Koskaan ei tiedä etukäteen, mikä juttu on murusta naurun arvoinen. Yhtenä taannoisena päivänä riemukas hehetys esimerkiksi alkoi, kun taputin murun käsillä omia, ulkoilun jäljiltä viileitä poskiani.
Muru on nyt vähän flunssainen; viime yönä herättiin ties kuinka monta kertaa. Eilen palattiin todella rankalta viikonloppureissulta. Tänään en saanut itse päivälepoa juuri silmällistäkään, mutta olen silti jaksanut puuhata murun kanssa tavanomaiset päivän puuhat ja lisäksi käydä kaupassa, siivota, pyykätä, värjätä hiukset sekä hoitaa murun flunssaa kahdella lämpimällä suihkulla ja yhdellä sipulikääreellä. Ja nyt blogatakin! (Yleensä en kyllä tee enkä pyri tekemään päivän aikana näin paljon, mutta tänään vain tulin tehneeksi.) Enkä koe itseäni nyt illan tultuakaan erityisen uupuneeksi.
Tietyllä tavalla arki rullaa siis varsin hyvin, vaikka samalla vähintään viikottain kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Kehoni ei vieläkään ole kunnossa ja mielenikin on epävakaa, ja innolla todellakin odotan edes jonkinlaista normalisoitumista näiden suhteen. Edes jossain vaiheessa. Aika pian kiitos, jooko.
Mutta sitten kaikessa on läsnä tämä ihmettely: Että onkin olemassa tällaista rakkautta! Murulla tällä hetkellä päällä olevan unipuvun merkki on Pikkuset; se lukee saumassa olevassa lapussa. Ja hän on todellakin pikkunen, tuollaisille pikkusille mahtuvat noin pienet vaatteet, hän on pikkuihminen. Ihmeellinen. Rakastan hänet pikkuisiksi murusiksi joka päivä, ilta, aamu ja yö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti