Ikäkriisi, äitiyskriisi

Tuntuu usein, että olen liian vanha äiti. Biologisesti en ole vanha, klinikallakin koko ajan toistelevat että nuori. Lisäksi munasarjani ovat kuulemma huippuvireessä. Olen kuitenkin paljon vanhempi äiti kuin alun perin halusin olla. Asiaa ei yhtään auta se, että olen tänä kesänä bongannut kasvoiltani ensimmäiset juonteet. Vähän nolottaa kirjoittaa tästä "hassusta kriisistä". Nolous kertonee siitä  että en täysin anna itselleni lupaa tuntea näin. Tämä on kuitenkin tärkeä asia ja ansaitsee saada muodon tekstinä.

Kilpajuoksun tunne on leimannut koko lastenhankintaani: sellainen tunne, että olen oikeastaan jo myöhässä, ja nyt jos koskaan on äkkiä saatava se (ensimmäinen, toinen, ehkäpä ehkäpä vielä kolmaskin) lapsi, jos mielin ikinä enää olla vähänkään onnellinen tässä elämässä [drama queen much?]. ;D Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en missään nimessä kokenut itsellisen äitiyden olevan  kohdallani "rohkea päätös" enkä varsinkaan "epätavallinen ratkaisu siinä iässä" (! mitä hittoa?). Koin sen olevan täysin vääjäämätön ja maailman luonnollisin, joskin turhan myöhään tullut, seuraus sille riipivälle kaipuulle jonka kanssa elelin vuosia. Koin tämän olevan  ainoa mahdollinen tie, taakan pois pyyhkivä lämmin tuuli, kotiintulo pitkän matkan jälkeen (itkettää).

Miksi kiireen ja myöhästyneisyyden tunne? Siksi kai, että vertaan elämäämme vanhoihin mielikuviin joita minulla oli itsestäni nuorena äitinä. Siksi että suren "menetettyjä vuosia" jotka vietin ilman lasta? Syytän itseäni niistä parisuhteista jotka "halusin vielä kokeilla", syytän haahuiluvuosista. Harmittelen sitä, että lapseni isovanhemmat ovat jo vähän vanhoja hekin. Sitä, että olen itse jo ikäloppu kun muksut muuttavat kotoa? Mutta oikeasti en ole. Olen hyvinkin, erittäinkin keskivertoikäinen vanhempi. Harmittaa, etten pystynyt ylittämään itseäni ja ryhtymään itsellisesti keskivertoa nuoremmaksi vanhemmaksi?

Terapeuttini sanoo, että on epäreilua minua kohtaan, että vertaan ikääni niiden ystävien ikään, jotka ovat saaneet lapsen luomusti (ehkä jopa suunnittelematta) heteroparisuhteessa. Minä olen kulkenut täysin toisen polun. Itsellisten äitien joukossa olen edelleen juniori. Se ei kuitenkaan poista sitä, että vauvakuume alkoi poltella sydänalaani jo 19 vuoden iässä, ja siitä lähtien olen henkisesti pedannut elämääni sen ympärille, että "parin/muutaman vuoden päästä" saan lapsen. Olin jo täyttänyt 30, kun Muru syntyi.

Välillä näen kirkkaasti, miten absurdia on miettiä näitä ikäasioita. Ensinnäkin, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, hän ei olisi Muru. Mitä enemmän Muru kasvaa ja kehittyy omaksi persoonakseen, sitä merkityksellisemmältä tuntuu että sain lapsekseni juuri hänet. 

Toisekseen, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, olisin silti NYT tämän ikäinen kuin olen. Minulla vain olisi isompi lapsi. Esikoisen pikkulapsiaika olisi osaltani silloin jo takana, enkä saisi elää sitä nyt. Tässä mukana vain pyörisi joku viisivuotias. Kuusivuotias? Erikoinen ajatus sekin.

Tämä on asia, jota työstän pikku hiljaa. Ei mikään vuosisadan kriisi, mutta mukana kulkeva, yksi puheenaihe terapiassa. Välillä kelaan tätä, välillä unohdan -- kelaan tulevaisuutta, suunnittelen, vähän haaveilen -- ja välillä uppoudun tähän arkeen Murun kanssa. Pian sallin perheemme kasvaa, ja toivottavasti se on kasvaakseen.

Yksin huoltajana: Puolison puute

Lapsen kasvattamisessa ilman puolisoa - tai kanssavanhempaa - hankalimmalta on minusta tuntunut se, että en saa apua, jos tarvitsisin sitä akuutisti. Jos toivon jonkun  ystävistäni jeesaavan siivouksessa tai Murun kanssa, yleensä ystävä on buukattava 1-2 viikkoa etukäteen. Mistä tiedän, onko minulla sitten sinä päivänä sellainen olo, että tarvitsisin apua tai edes haluaisin tavata ketään - mitä jos tahtoisinkin vain olla Murun kanssa kahden? Minun pitäisi pystyä ennakoimaan uupumiseni, hallitsemaan riskejä etukäteen. 

Havittelen spontaania seuraelämää, mutta nykykulttuuri ei mahdollista sitä (monien kalenterit ovat täysiä viikoiksi eteenpäin). Havittelen myös tukiverkkoa, joka olisi helposti saatavilla ja aulis auttamaan. Etukäteen ajattelin, että "chosen family" korvaisi puolison - onhan minun elämäni aina ollut sosiaalisesti rikasta. Mutta ihmisillä on omat elämänsä, mikä korostuu entisestään kolmenkympin tällä puolen, eikä Murun vanhemmuus ja hänen hyvinvoinnistaan vastaaminen lopulta ole kenenkään muun elämää kuin minun. Haluaisin elää niin että koko kylä kasvattaa, mutta se tuntuu tässä yhteiskunnassa hankalalta.

Tässä mainio, englanninkielinen artikkeli "kyläilmiöstä" ja siitä mitä äiti voi tehdä, kun se kylä puuttuu ympäriltä. Vinkeistä olen ottanut käyttöön ainakin sen, että muistelen missä tilanteissa olen aiemmin kokenut yhteisöllisyyttä, ja yritän tuoda vastaavaa arkeemme - esimerkiksi leirit, harrastustapaamiset. Tämä meni vähän sivuun puolisoasiasta, mutta linkittyy vahvasti arjen yksinäisyyteen ja siihen, mitä on kantaa vastuu perheestä yksin. 

Eilen Muru meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, siis kahdeksalta. Heräili vielä toviksi rinnalle puoli yhdeksän aikaan. Tästä minulla meni vielä tunti päästä itse sänkyyn.  Tein ns. pakolliset, eli söin, laitoin pyykit rumpuun sekä siivosin tiskialtaan, jossa löllyi lemuava keko puoliksi huuhdeltuja kartonkipakkauksia, likaisia astioita, ruuanjämiä, Murun ruokalappu ja tiskirätti (siis sori graafinen kuvaus, ja olen sinänsä melko siisti ihminen, ainakin sellainen joka ei keräile haisevia kosteita bakteeriläjiä keittiöön - mutta yh-arjessa monestikin käy näin!). 

Jalkapohjani on ollut kipeä jo monta päivää, kuka hieroisi? Millä ajalla? Tällaisia asioita mietin, kun mietin sinkkuvanhempana olemista. 

Jos joku on yökylässä, parasta on se että saa valmiin aamiaisen! Viime aikoina kyläilleet kummitäti ja vaari molemmat heräsivät ennen minua ja Murua ja keittivät puuron.

Lukijoita ehkä kuitenkin kiinnostaa se lemmenelämäni? No, on mulla Tinder! Siihen se on toistaiseksi jäänytkin. :D En juuri kaipaa romanttista kanssakäymistä, lähinnä vain sitä arjen apua. Sitä että joku pyytämättä huikkaisi: "minä hoidan!" Ajatus siitä että lähtisin treffeille, saati että siksi aikaa hankkisin Murulle hoitajan, kun olemme muutenkin työssäkäyntini myötä melko paljon erossa toisistamme... Se on kaukainen eikä mitenkään erityisen houkutteleva ajatus. 

Kun laitan Murun hoitoon, lähden mieluummin yksin joogaan, kylpylään (oi syksy, kylpyläsesonki alkaa!) tai lasilliselle kirjan tai päiväkirjan kanssa. Lasin yli voisin kevyesti flirttailla, jos joku kiinnostava tulisi vastaan ja jaksaisin nostaa katseeni ja ajatukseni kirjasta/päiväkirjasta. Todellisuudessahan Murun ollessa hoidossa en yleensä edes mene mihinkään edellämainituista, vaan nukun pitkät päiväunet ja/tai istun sohvalla syömässä karkkia, juomassa teetä (ah rauhalliset teehetket), lukemassa lapsiperheaiheisia lehtiä ja ajattelemassa Murua!

Ja hei, vaikka tästä tekstistä ehkä välittyy uupuneisuutta ja vähän sellaista negaa, valittaminen ei ole tarkoitukseni, vaan koen että itsellinen vanhemmuus on juuri minua varten. Haasteita siihen kuuluu, mutta myös vapaus, ylpeys ja ilo.

Palataan treffiaiheeseen, hmm, sitten kun olen kahden lapsen äiti ja nuorimmainenkin päiväkodissa? ;) 

Dokumentointi

Hänellä on niin tarkka katse! Hänen hymynsä on minulle kuin palkinto, hän on minulle tarkoitus.

Toivoisin, että joku tekisi meistä dokumentin. Tallentaisi ihan vain arkeamme - niitä hetkiä, kun riehumme olkkarissa Rölli-musiikin tahtiin tai kun pöhköilemme eteisen matolla maaten. Niitä, kun Muru nukkuu parvekkeella pakkasessa ja minä juon sohvalla kofeiinitonta kahvia ja iltapäivän taivas on niin kaunis niin kaunis, monivärinen pastelli.  Niitä hetkiä, kun Muru oppii uusia taitoja (tänään hän nousi ekan kerran seisomaan tukea vasten!). Tai näitä, kun hän askartelee keskittyneesti laatikosta nyhtämiensä kestovaippaimujen kanssa (rutistelee, ravistaa ja maistelee niitä) ja minä kirjoitan blogia jalat hoitopöydän päällä röhnöttäen. 

Tuntuu, että en saa näitä hetkiä kyllin talteen enkä kyllin muiden ihmisten tietoisuuteen, vaikka minulla on blogi, vauvakirja, päiväkirja, videopäiväkirja, äänipäiväkirja ja valokuvat. (On kyllä paljon sellaisia päiviä, että en talleta edellämainituista mihinkään mitään.)

Haluaisin luoda jotain isoa, jonkin kokonaisuuden! Ehkä tekeillä oleva Muru-valokuvakirja tulee vastaamaan tähän tarpeeseeni?

Tämä vuosi on hyvä - ja uskon, että tämän vuoden aikana laitan alulle Pikkusisaruksen yrittämisen!

Rakkautta paljon! Jäsentymätöntä ajatuspuuroa paljon; sen seassa rakkaus isoina köntteinä, kuin mansikat Murun mannapuurossa.

Iltapöhköt joulun kynnyksellä

Minun ja Murun iltarutiinien olennaisimmaksi osaksi on muodostunut pöhköttelyhetki sängyllä. Se kestää luullakseni puolisen tuntia (harvoin katson kelloa kun aloitamme), joskus reippaasti ylikin, ja joskus alle. Se on meille molemmille päivän purkamisen hetki, uudelleenlatautumisen hetki, läsnäolon ja kalibroinnin. 

Kun puuro on syöty ja yövaippaan vaihdettu, ja äitikin säkällä tehnyt jo joitain omia iltatoimiaan (jotka kyllä keskeytyvät armotta jos Muru kertoo olevansa jo niin väsynyt että on aika aloittaa sänkyhetki), keräämme lelut, sammutamme valot ja könyämme petiin. Sängyllä luemme kirjan tai pari, loruttelemme, juttelemme päivän tapahtumat läpi. Minä kerron, mitä kaikkea tänään on tehty, ja Muru omalla vuorollaan selostaa ja purkaa omat juttunsa ("thääthä", "äyääe", "mmph", "prrt").

Halailen, kutittelen ja pusutan Murua. Nautimme toistemme seurasta, hassuttelemme. Nostan häntä käsistä istumaan ja kaadan takaisin peiton päälle, hän nauraa. Joskus hän nauraa myös ihan omille jutuilleen; tänään, selostaessani mitä olimme päivän aikana tehneet, Muru katsoi ohitseni kattoon tai verhoihin ja hekotteli. 

Murun JA ÄIDIN suosikki-iltakirja. 

Sänkyhetken ajaksi pyrin jättämään kännykän toiseen huoneeseen, jotta olisin läsnä Murulle. Se tekee hyvää meille molemmille. Jos olen oikein väsynyt tai muulla tavalla lopussa, otan kännykän tai lehden mukaan ja vilkuilen sitä välillä. 

Näiden hetkien jälkeen, Murun nukahdettua, oloni on tyhjiin imetty - olipa päivä, ajattelen useinkin päivän päätteeksi. Samalla olen täyteen pumpattu: rakkautta, tarkoitusta, iloa. Annan Murulle kaikkeni päivittäin. Ja yleensä menen sen tehtyäni ÄKKIÄ nukkumaan. 

---

Minulla on mielessä paljon juttuaiheita, joten en ainakaan ole lopettamassa blogia, vaikka moista väläyttelinkin aiemmin. ;) Sitä en tiedä, milloin ehdinjaksan kirjoittaa nuo kaikki jutut. 

---

Joululta odotan: mässäilyä (juustot ja viini! viime jouluna en saanut!), leffojen katsomista siskon kanssa, OMAA AIKAA. Omaksi ajaksi riittää, että istahdan toviksi sohvalle luurit korvilla ja joku leikkii Murun kanssa samassa huoneessa, vastaa hänen tarpeisiinsa minun sijastani hetken ajan. Ja olen kuitenkin lähellä ja voin katsoa kun Muru hymyilee, ottaa syliin jos tulee tarve.

Niin, ja olen luvattoman innoissani myös Murun lahjojen avaamisesta! :D Vaikka suurin piirtein tiedänkin, mitä sieltä on tulossa. Ai miten niin elän lapseni kautta? <3 

Joulumekko.

Kirjoja itselliselle mamalle

Tässä lukusuosituksia kaikille, joita kiinnostaa kirjallisuus itsellisestä äitiydestä! Joukossa myös pari teosta yksinhuoltajuudesta laajemmin. Itse olen saanut näistä teoksista valtavasti tukea, iloa ja pohdinnan siemeniä. Toivottavasti suosituksistani on hyötyä muillekin.


Musta tulee perhe
Voimakirja yksin odottavalle

Eve Mantu, 2006

Paras! Mannun läpipositiivinen ja samalla realiteetteja syleilevä tsemppausteos on minulle lähes pyhä kirja. Teos on suunnattu kaikille yksinodottajille, oli odotukseen johtanut polku millainen tahansa.

Mantu kirjoittaa esimerkiksi ydinperheoletuksen dumppaamisesta, oman napanuoran katkaisemisesta, tukiverkkojen punonnasta sekä mielikuvien voimasta. Hän antaa survival-vinkkejä arjen soihin - mutta ei koskaan "vauvaelämä on kamalaa laahaavaa selviytymistaistelua" -asenteella, vaan aina ilon kautta ja kannustaen. Hän kirjoittaa sopivasta mukautuvuuden ja suunnitelmallisuuden tasapainosta sekä siitä, miten jokaisella on oikeus ja velvollisuus tehdä juuri ne ratkaisut jotka tuntuvat hyvältä itsestä (eivätkä esimerkiksi naapurin tädistä).

Minulla ei ole tätä kirjaa omana, sillä painos on myyty loppuun eikä uutta liene tulossa. Jos satutte näkemään tämän vaikka kirpparilla, tietäkäätte että eräs Donna olisi varsin happy saadessaan tämän yllätyslahjaksi. ;) 

Choosing Single Motherhood
The Thinking Woman's Guide
Mikki Morrissette, 2008

Tämä on tiukka kakkossuosikkini Mannun jälkeen, ja tämän hankinkin omaksi vuonna 2013 (lohduksi ja tukipilariksi, kun olin saanut tietää eräiden läheisten odottavan lasta). Pidän kirjoista, jotka ovat paitsi asiapitoisia, myös persoonalliseen ja jutustelevaan tyyliin kirjoitettuja. Tämä on sellainen! 

Tuhdissa teoksessa paneudutaan SMC:yden eri ulottuvuuksiin huolella. Selostukset spermapankeista valokuvineen ja älykkyysosamäärineen ovat harvoille suomalaisille lapsenhankkijoille relevantteja, mutta esimerkiksi pitkä luku stressin- ja arjenhallinnasta on erinomaisen käyttis.

Eniten olen varmaankin lukenut teoksen alkuosiota "Typical Inner Conflicts". Se pureutuu epäilyksiin ja ristiriitaisiin tunteisiin, joita itsellistä vanhemmuutta harkitseva saattaa joutua käymään läpi: Olenko yksinhuoltajamateriaalia? Onko minulla tähän varaa? Osaanko päästää irti ydinperheunelmasta?

Kaikkiaan Morrissetten tyyli vetoaa minuun henkimällä suunnitelmallisuutta ja määrätietoisuutta. Samalla sekin kannustaa olemaan joustava matkalla kohti vanhemmuutta.

Single Mothers by Choice 
A Guidebook for Single Women Who are Considering or have Chosen Motherhood
Jane Mattes, 1994

Tämä lienee kentällämme "perusteos", sillä olen törmännyt useisiin mainintoihin tästä. Tämän perhemuodon esittely on toki ollut poikkeuksellista 90-luvulla. Nykyisellään kirja on mielestäni paikoin vanhanaikainen, mutta silti paljon hyvää asiaa sisältävä. Ohut ja kevyt, käy vaikka matkalukemiseksi. 

Mattes kirjoittaa mm. erilaisista äidiksi tulemisen tavoista, lapsen isäkysymyksiin vastaamisesta sekä miehen mallista - ja maman sosiaalisesta elämästä, myös treffielämästä. Erityisesti pidän luvusta, jossa käsitellään itsellisen äidin lapsivuodeaikaa. Onpa ihanaa että meidän ei tarvitse huolehtia siitä, saako puoliso tarpeeksi huomiota, kun uppoudumme vauvakuplaamme! Ensiviikkojen kaoottisuutta kehotetaan syleilemään - lempeä suhtautuminen omaan itseen ja omiin kykyihin on tässä(kin) aivan olennaista. Arkista ennakointia ja avun pyytämistä tietysti suositellaan.

Tukiverkoista puhutaan myös ihanasti: Mattes päättelee, että mitä vahvempi tuki äidillä on ympärillään, sitä tyytyväisempi tämä on elämäänsä raskauden aikana (ja varmasti sen jälkeenkin). Allekirjoitan! <3 Lauma on niin tärkeä.

Single by Chance, Mothers by Choice
How Women are Choosing Parenthood Without Marriage and Creating the New American Family

Rosanna Hertz, 2006 

Tämä on taas paksumpaa sarjaa, melko analyyttinen, sisältää kiintoisia kaavioita sekä syvää pohdintaa. Aiheena on esimerkiksi se, miten tulevan SMC:n lapsentekosuunnitelma ja identiteetti tyypillisesti rakentuvat vaiheiden kautta: pohdintavaihe, "soutaa ja huopaa" -vaihe, laukaiseva tapahtuma...

Tätä vasten oli kiinnostavaa pohtia, mikä oli minun projektini lopullisesti laukaissut tapahtuma (catalytic event, the point of no return). Uskon että se oli elokuussa 2015 saapunut, kipeää tehnyt tieto läheisen ystäväni raskaudesta. Hertzin teoksessa tykkään myös esimerkiksi taulukosta, joka esittelee neljä tapaa olla kuviossa, jossa on kaksi aikuista ja yksi lapsi (kuva alla). Parisuhde yhteisen vanhemmuuden kera on vain yksi näistä tavoista.

The Single Mom's Little Book of Wisdom
42 Tidbits of Wisdom to Help You Survive, Succeed and Stay Strong

Cassandra Mack, 2006

Mackin ohukainen teos sisältää osa-alueita kuten paineen alla selviytyminen, onnellisuuden tavoittelu ja itsen toteuttaminen sekä heilastelu. Muutamia helmiä löytyy - kuten lause "you can't save your face and your ass at the same time", joka viittaa siihen, että joskus arjen dilemmoista on vaan pokkana luovittava läpi ja sivuutettava täysin se, mitä muut ihmiset ajattelevat. Kaikkiaan teos nojaa mielestäni liiaksi stereotypioihin (esim.: oletukseen, että jokaisella yksinhuoltajaäidillä on taustalla kariutunut ja todennäköisesti dramaattinen miessuhde). Hauska pikku lukupaketti silti, ihanan kevyttä tsemppimatskua vaikka aamiaispöytään!


---

Voin lainata näitä teoksia luotettavalle kanssablogistille tai lukijalle; laita sähköpostia! Hyllystäni löytyvät siis nämä kaikki paitsi Mantu. Voin myös kertoa näistä lisää - kysykää toki! Jos olet itse lukenut jonkin näistä, tai jonkin muun hyvän kirjan samojen teemojen liepeiltä, kerrothan siitä kommenteissa. :)

Suhtautuminen itselliseen äitiin

Toistaiseksi olen kohdannut vain positiivista suhtautumista projektini ja odotukseni tiimoilta! Mutkattoman positiivista ja uteliaan positiivista. Olen ollut tästä yllättynytkin. Kaveripiirini kyllä tiesin avarakatseiseksi jo ennalta, mutta myös töissä ja "tuolla ulkona" on suhtauduttu ihanasti.

Ainoat karut kommentit, sarjaa "ootko hullu" ja "älä nyt pilaa elämääs", tulivat omalta äidiltäni. Ne satuttivat, mutta nyt niistäkin on jo vuosia, ja tuleva mummu höpöttelee haltioissaan masulle.

Puhun itsellisestä äitiydestäni täysin avoimesti, mutta ihan joka tilanteessa en jaksa kertoa - tai jätän asian toisen ihmisen kysymisen varaan. Selkeät väärinkäsitykset tietysti korjaan heti, mutta usein kerron simppelisti vain odottavani vauvaa, ja kerron kaiken muunkin minä-muodossa. Minä asun siellä ja siellä, minä olen menossa ultraan, minä olen hankkinut vaatteita ja kantoliinoja.

Kun neuvolakäynnin ajankohtaa jouduttiin vaihtamaan, terveydenhoitaja soitti. Hän pahoitteli korvaavien aikojen vähyyttä ja sitä ettei nyt voida varmistaa, sopiiko uusi aika miehelle. En ollut varma mitä kuulin, joten pyysin toistamaan. Hoitaja hiljeni sekunniksi, takelteli ja kysyi sitten epäröiden: "Niin että mahtaako muille perheenjäsenille sopia tämä aika...?" Muistutin häntä yksinodottajuudestani. Hän pyysi useita kertoja anteeksi ja sanoi että minä ja vauva olemme oikein tervetulleita käynnille seuraavan viikon perjantaina. Kiitos, me tullaan, vastasin.

Vanhassa blogissa kerroin kuinka personal trainerini elokuussa häkeltyi uutisesta, mutta hyvässä mielessä.

Sitten oli esimerkiksi tämä keskustelu vähemmän läheisen tutun kanssa bileissä:
"Mä odotan vauvaa."

"Ai, mä en ookaan tavannu sitä sun miestä." (Tässäkin puoliso-oletuksen lisäksi sukupuolioletus, täydet pisteet!)

"Mulla ei oo miestä."
"...Okei, että semmonen sitten kävi."

"Ihan suunnitellusti kävi, menin yksin hedelmöityshoitoihin."

Eräs vanhempi työkaveri sen sijaan päätteli onnistuneesti rivien välistä, että olen itsekseni asialla. Ilahduin! Hän alkoikin vuolaasti kertoa kasvattaneensa myös oman, nyt jo aikuisen, lapsensa yksin.

Moni on kiinnostunut hoitojen kulusta ja hinnoista sekä luovuttajan valinnasta. Eräs ystävä kysyi, oliko prosessi rankka. Hedelmöityshoitoja yleensä ajatellaan rankkoina ja unohdetaan, että yksin hoitoihin hakeutuvalla ei lähtökohtaisesti ole taustalla biologista lapsettomuutta. Heinäkuu eli inssien välinen taukokuukausi kyllä oli minulle rankka, mutta rankempi oli hoitoja edeltänyt päätöksentekoprosessi, ja kaikkein rankin oli päätöstä edeltänyt pitkän pitkä lapsenkaipuuaika.

Useimmat tutut kehuvat itsellistä äitiä rohkeaksi, nostavat hattua, jakavat verbaalista respectiä. Tykkään siitä! Omastakin mielestäni nimittäin ansaitsen hatunnostoja.

Siirtymä true-sinkkumamaksi

Ainakin vanhaa blogiani seuranneet tietävät, että minulla oli pitkään vauvaprojektin kanssa päällekkäin parisuhde. Minä ja rakastettu päätimme melko varhain, että emme lähde yrittämään lasta yhdessä - lähinnä siksi, että minä olin valmis saamaan lapsen nytheti ja kumppanini ehkäjoskus. Emme silti nähneet syytä erota, vaan aioimme rauhassa katsoa miten seurustelumme ja minun vanhemmuuteni jatkossa asettuisivat samaan kuvaan. Toivoin meille tietenkin tulevaisuutta perheenä.

Törmäsin vuosia sitten termiin "single motherhood with benefits", joka viittasi nimenomaan tilanteeseen, jossa itsellisellä äidillä on seurustelusuhde ilman kanssavanhemmuutta. Ilmaisu oli minusta hauska. Toivoin pitkään ja kovasti, että rakastettuni ja beibini mahtuisivat elämääni yhtä aikaa.

Hiljattain minä ja tyttöystäväni kuitenkin erosimme - emme H:n vuoksi, vaan muista syistä. Näen että se oli väistämätöntä; ennen tähän ratkaisuun päätymistä olimme yrittäneet kovasti. Nyt haluaisimme pysyä ystävinä. Tämä tärkeä ja hieno ihminen on tukenut minua paljon muun muassa raskaudessani, myös eron jälkeen.

Olen surullinen, olen selvästi yksinäinen. Olen helpottunut. Tunnen selkeyttä ja energioiden vapautumista, intoa uuden edessä - haikeuden seassa. Tunnen henkistä levon ja irrottautumisen tarvetta. Olen iloinen siitä että tämä tapahtui reilusti ennen H:n syntymää. Täydellistä aikaa erolle ei ole, mutta tämä oli ihan hyvä.