Ikäkriisi, äitiyskriisi

Tuntuu usein, että olen liian vanha äiti. Biologisesti en ole vanha, klinikallakin koko ajan toistelevat että nuori. Lisäksi munasarjani ovat kuulemma huippuvireessä. Olen kuitenkin paljon vanhempi äiti kuin alun perin halusin olla. Asiaa ei yhtään auta se, että olen tänä kesänä bongannut kasvoiltani ensimmäiset juonteet. Vähän nolottaa kirjoittaa tästä "hassusta kriisistä". Nolous kertonee siitä  että en täysin anna itselleni lupaa tuntea näin. Tämä on kuitenkin tärkeä asia ja ansaitsee saada muodon tekstinä.

Kilpajuoksun tunne on leimannut koko lastenhankintaani: sellainen tunne, että olen oikeastaan jo myöhässä, ja nyt jos koskaan on äkkiä saatava se (ensimmäinen, toinen, ehkäpä ehkäpä vielä kolmaskin) lapsi, jos mielin ikinä enää olla vähänkään onnellinen tässä elämässä [drama queen much?]. ;D Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en missään nimessä kokenut itsellisen äitiyden olevan  kohdallani "rohkea päätös" enkä varsinkaan "epätavallinen ratkaisu siinä iässä" (! mitä hittoa?). Koin sen olevan täysin vääjäämätön ja maailman luonnollisin, joskin turhan myöhään tullut, seuraus sille riipivälle kaipuulle jonka kanssa elelin vuosia. Koin tämän olevan  ainoa mahdollinen tie, taakan pois pyyhkivä lämmin tuuli, kotiintulo pitkän matkan jälkeen (itkettää).

Miksi kiireen ja myöhästyneisyyden tunne? Siksi kai, että vertaan elämäämme vanhoihin mielikuviin joita minulla oli itsestäni nuorena äitinä. Siksi että suren "menetettyjä vuosia" jotka vietin ilman lasta? Syytän itseäni niistä parisuhteista jotka "halusin vielä kokeilla", syytän haahuiluvuosista. Harmittelen sitä, että lapseni isovanhemmat ovat jo vähän vanhoja hekin. Sitä, että olen itse jo ikäloppu kun muksut muuttavat kotoa? Mutta oikeasti en ole. Olen hyvinkin, erittäinkin keskivertoikäinen vanhempi. Harmittaa, etten pystynyt ylittämään itseäni ja ryhtymään itsellisesti keskivertoa nuoremmaksi vanhemmaksi?

Terapeuttini sanoo, että on epäreilua minua kohtaan, että vertaan ikääni niiden ystävien ikään, jotka ovat saaneet lapsen luomusti (ehkä jopa suunnittelematta) heteroparisuhteessa. Minä olen kulkenut täysin toisen polun. Itsellisten äitien joukossa olen edelleen juniori. Se ei kuitenkaan poista sitä, että vauvakuume alkoi poltella sydänalaani jo 19 vuoden iässä, ja siitä lähtien olen henkisesti pedannut elämääni sen ympärille, että "parin/muutaman vuoden päästä" saan lapsen. Olin jo täyttänyt 30, kun Muru syntyi.

Välillä näen kirkkaasti, miten absurdia on miettiä näitä ikäasioita. Ensinnäkin, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, hän ei olisi Muru. Mitä enemmän Muru kasvaa ja kehittyy omaksi persoonakseen, sitä merkityksellisemmältä tuntuu että sain lapsekseni juuri hänet. 

Toisekseen, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin, olisin silti NYT tämän ikäinen kuin olen. Minulla vain olisi isompi lapsi. Esikoisen pikkulapsiaika olisi osaltani silloin jo takana, enkä saisi elää sitä nyt. Tässä mukana vain pyörisi joku viisivuotias. Kuusivuotias? Erikoinen ajatus sekin.

Tämä on asia, jota työstän pikku hiljaa. Ei mikään vuosisadan kriisi, mutta mukana kulkeva, yksi puheenaihe terapiassa. Välillä kelaan tätä, välillä unohdan -- kelaan tulevaisuutta, suunnittelen, vähän haaveilen -- ja välillä uppoudun tähän arkeen Murun kanssa. Pian sallin perheemme kasvaa, ja toivottavasti se on kasvaakseen.