Sopiva aika (sisältää avautumista mielenterveydestä)

Tämä tuntuu sopivalta ajalta yrittää toista lasta, vaikka aiemmin haaveilinkin, että ykkösen ja kakkosen ikäeroksi olisi tullut kaksi vuotta (nyt tulee parhaimmillaankin kolme). Yleisestihän minusta tuntuu, että "vähän kaikki" on elämässäni tapahtunut viisi vuotta liian myöhään ;) mutta vakavasti puhuen nyt on sellainen olo, että vauva sopisi tähän hyvin. 

Murun kanssa on nykyään helppoa! On ollut tahtoiän purskahduksia ja sellaista, mutta yleisesti ottaen on helppoa. Enää meillä ei valvota öitä. Muru on iloinen, nokkela ja empaattinen pomppija ja jutustelija. Hän kertoo mihin puistoon haluaa mennä, pyytää apua korkealta hyppäämiseen, pussaa  spontaanisti ja sanoo iltaisin kainalossani: "Äiti, sinä olet tosi ihana aikuinen." Hän pyytää minua olemaan huutamatta, kun suutun. (Yritän olla huutamatta!) Hän kysyy: "Mitä sinä osaat?", jolloin minä teen hassun ilmeen tai päristelen kieltä; sitten hän näyttää mitä itse osaa, yleensä kovaäänistä päristelyä jossa sylki lentää. Kun häneltä kysytään nimeä, hän esittäytyy kaikilla kolmella etunimellään -- tai joskus vastaa: "En halua kertoa." <3 

Lisäksi tuntuu, että oma vointini on nyt suhteellisen tasainen sekä fyysisesti että henkisesti. Jaksan, en hajoile enkä uuvu. Joskus väsyttää ja joskus hermosto käy vähän ylikierroksilla, mutta kaikki rullailee silti. Iloitsen Murusta ja inspiroidun tulevaisuudenhaaveista (mm. oma asunto suosikkialueeltani, ehkä uusi työ, ehkä vielä kolmaskin lapsi). 

Minullahan puhkesi ahdistuneisuushäiriö Murun syntymän jälkeen. Merkkejä näkyi jo Murua yrittäessä, kun testasin ekasta kierrosta negan. Elämässä tuntui olleen sitä negaa edeltäneinä kuukausina aivan liikaa: äärimmäisen kuormittava parisuhde, työuupumus,  lakipisteen saavuttanut lapsenkaipuu ja hoidot joiden alkua olin lykännyt  em. parisuhteen ja muun härdellin vuoksi; se olo että en ollut kuunnellut unelmiani vaan olin jumiutunut auttamaan toista ihmistä, jolla oli vaikeaa ja jota en kuitenkaan voinut pelastaa. Ja sitten se nega, ja kaikki tekemäni "virheet" pikakelauksella päässäni, epätoivo siitä että raskautumista pitäisi odottaa vielä määrittämätön aika. Harvahan ekalla plussaa, ja tiesin sen -- silti odotin vilpittömästi niin käyvän. Sitten jäin viikoksi sairauslomalle ahdistuksen vuoksi.

Raskauden alettua ahdistusoireet jäivät pois, mutta alkoivat pikku hiljaa hiipiä takaisin loppuraskauden ylenmääräisen stressaamisen ja hätäilevän pesänrakennuksen merkeissä. Ja siis kehonihan oli TOSI kovilla lähes koko odotusajan, vaikka säästyinkin monelta 'klassiselta' oireelta kuten vaikka liitoskivuilta: Pahoinvoinnin vuoksi laihduin reippaasti, rauta-arvot tipahtivat ja kilpirauhanen meni ylikierroksille, keskiraskaudessa riuduin tukkeutuneiden poskionteloiden kanssa ja loppuvaiheilla tuli hengenahdistusta, joka ehkä oli jo ahdistuneisuushäiriön oire. Tai raskausmyrkytysoire tai kilpirauhasoire tai sitä että kohtu (ja perätilassa olleen Murun pää) painoi palleaa ja keuhkoja? En enää yhtään tiennyt, mitä kehossani tapahtuu ja mikä mistäkin johtuu. Tämä paheni Murun synnyttyä. 

Ahdistuneisuushäiriödiagnoosi ja -lääkitys tuli Murun ollessa jo yli puolivuotias. Alussa en itsekään tunnistanut oireita psyykkisperäisiksi, koska ne ilmenivät niin kehollisina (hengenahdistus oli pahin). Lääkitys sekä säännöllinen vyöhyketerapia toivat helpotuksen. Psykoterapia alkoi joskus tämän vuoden keväällä. Nyt vasta ollaan päästy vähän alkuun asioiden käsittelyssä. 

Lääkityksen yritin lopettaa ennen hedelmöityshoitoja, mutta se ei onnistunut. Nyt syön kuitenkin pienempää annosta kuin ennen ja voin ihan OK. Tavoitteena on purkaa lääkitys mahdollisimman pian, mutta hitaasti ja oloja kuunnellen. Tämä lääke on raskauden aikana sallittu, joskaan ei erityisen suositeltava. Lääkitys on kuitenkin sikiön kannalta parempi juttu kuin äidin huomattava oireilu.

Suoraan sanottuna on aika totaalihanurista että edelleen, Murun ollessa jo yli kaksivuotias, joudun kamppailemaan tämän asian kanssa ja syömään lääkkeitä --  mutta koska hermostoni ja välittäjäaineenvaihduntani on mennyt vähän 'rikki', sen korjaantuminen ennalleen ottaa aikansa. Kärsivällisyyttä kysytään. Terapeutti onneksi on sitä mieltä, että tosi hyvin mä vedän. Hän jännittää mahdollisia raskausuutisia kanssani.

Suunnitelmat

"Sä olet aivan ihastuttava kaikella tavalla. Mä nään sieluni silmin että sisarus saadaan." Näin sanoi klinikan lääkäri minulle ensikäynnillä. Miten nämä kohtaamiset näiden lääkäreiden kanssa ovatkin niin kivoja!

Vauvantekosuunnitelma:

1) Lopetan imetyksen. 

2) Lopetan mielialalääkkeen.

3) Tankkaan rautaa.

4) Aloitetaan hoidot!

Toteutus:

1) Imetän siis edelleen, ja toiveissani olisi ollut jatkaa lapsentahtisesti niin kauan kuin Muru haluaa, tai ainakin hänen kaksivuotispäiväänsä saakka. Sain kuitenkin tietää, että klinikkani ei tee hoitoja imettäville lainkaan, ja tämä on mielestäni perusteltua (ensin ajattelin että mitä ihmettä, mutta lääkärin perustelut kuultuani käännyin samalle kannalle). Hormonitoimintaan liittyvät riskit olisivat liian suuret: alkion kiinnittymättömyys, keskenmenot, jopa kromosomihäiriöt - todennäköisyydet ovat tällaiset huolimatta siitä, että monet kyllä tulevat imetysaikana luomusti raskaaksi ja synnyttävät terveitä lapsia. 

Nyt kuvioista on jätetty yöimetys. Tälle oli korkea aika, koska aloin olla öistämme väsynyt, minkä lisäksi olen ilmeisimmin ollut väsynyt raudanpuutteesta. Muru herää edelleen useita kertoja yössä ja kaipailee tissiä, mutta siitä selvitään laulamalla, juttelemalla, silityksilllä sekä Pupun tai Possun avulla (Muru otti omatoimisesti unilelut käyttöön tässä vieroitusvaiheessa). Joskus päädyn vain sanomaan, että naapurit nukkuvat, joten nyt ei kerta kaikkiaan voi huutaa, ja Murun pitää nyt vaan kertoa äidille rauhallisesti, mikä auttaisi pahaan mieleen. Silitys yleensä auttaa. Toivon heräämisten lähitulevaisuudessa vähenevän.
Päiväsaikaan imetän edelleen muruntahtisesti, mutta toisinaan onnistun huijaamaan esimerkiksi niin, että työnnän heti päiväkodista hakiessani Murulle banaania suuhun, jolloin hän muistaa pyytää tissiä vasta illemmalla kotona. Aikeenani on öiden vähän rauhoituttua karsia päiväimetykset pois yksi kerrallaan. Tämä imetyksen lopetus on kyllä työlästä, vähän harmillista ja vähän haikeaa.

2) Olen käyttänyt mielialalääkettä ahdistuneisuuteen reilun vuoden verran. Minulla on ollut Kelan korvaamaan psykoterapiaan hakeutuminen ajatuksissa pitkään (jo ennen Murun odotusta), mutta erinäisten käänteiden johdosta terapiani on alkamassa vasta nyt. Siis, onneksi nyt! Olen tässä odotellessa saanut harvajaksoista keskusteluapua esimerkiksi neuvolapsykologilta, mutta odotan innolla varsinaisen terapian alkua ja kiireetöntä asioihin pureutumista.
Klinikan lääkäri suositteli lääkkeen lopetusta ennen raskautta, ja olin itse samoilla linjoilla. Olen voinut viime aikoina psyykkisesti ihan hyvin, ja nyt on lääkkeen purku menossa. Kyseinen lääke muuten nostaa prolaktiinitasoa (jota imetyskin nostaa, ja yllättäen eräs perussairauteni nostaa sitä myös, joten ei ihme että menkkojeni alkamisessa kesti niin kauan), ja haluan tältäkin osin poistaa kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet uuden raskauden tieltä. On mukava saada ns. oma tunne-elämä takaisin, sillä tämä lääke usein vähän latistaa myös niitä positiivisia tunteita.

3) Minulta mitattiin taannoin ferritiini- eli varastorauta-arvo. Sitä oli seurattu jo vuoden päivät: vuosi sitten se oli matalahko, puoli vuotta sitten noususuuntainen, mutta nyt vuodenvaihteessa mitattuna yllättäen taas todella alhainen. Klinikan lääkärikin kehotti kiinnittämään huomiota tähän. Nyt rautaa naamaan. Käytettyäni erästä valmistetta huomasin jo parissa viikossa selvää voinnin kohentumista! Sitten valmiste loppui ja vaihdoin toiseen, joka ei tuntunut yhtä tehokkaalta. Vaihdoin takaisin vanhaan, vaikka se tekeekin pikkuisen huonoa vatsalle.

Ja...
4) Go!!
Ensikäynnillä ultrattiin munasarjat, joissa näkyi ennätysmäärät munarakkuloita. Mahdollinen "yliaktiivisuus" (PCOS) suljettiin pois verikokeella. Olen hedelmällinen! Se on mukava tietää. :) Minulla oli juuri eilen tai tänään ovulaatio, ja fiilistelin sitä. Pikkusisarus, ei ihan vielä mutta kohta sulle annetaan mahdollisuus tulla!

——


Muita suunnitelmia kevättalveen:


A) Siirryn tekemään neljää viikottaista työpäivää kolmen sijaan. Työaikani ei lisäänny, mutta jakautuu useammalle päivälle. Toivon että tämän myötä:

- Aamumme muuttuvat mukavammiksi, kun ei tarvitse nousta ihan niin aikaisin ja ehdin kenties jopa itse syödä aamiaisen kotona, en työmatkalla/töissä - tai ainakin ehdin ottaa kahvin mukaan, ettei tarvitse matkalta ostaa... (Joululahjaksi äidiltä saamani termosmuki on muuten nostanut elämänlaatuani olennaisesti - ei enää kylmää kahvia! ;) )
- Unirytmimme pysyy paremmin yllä, kun keskellä viikkoa ei ole vapaapäivää (pitkään nukkuminen on mukavaa mutta kostautuu loppuviikosta).
- Murun hoitopäivät lyhenevät, joten arki on hänelle kevyempää.
- Ehdimme hoitopäivän jälkeen tehdä muutakin kuin rynnistää kotiin syömään ja iltapuuhiin (nykyisellään isot kauppareissut ja vähän kaikki muukin ylimääräinen on pitänyt ajoittaa vapaapäiville, koska työpäivinä ei vaan ehdi eikä jaksa).


B) Säästän rahaa! (Oma postaus aiheesta tulossa.)


C) Toteutan vaatehaastetta, johon kuuluu esimerkiksi hyvin rajoitettu uusien vaatteiden ostaminen ja olemassaolevien vaatteiden maksimaalinen hyödyntäminen sekä kunnostaminen.


D) Hoidan itseäni. No niin, ainaisaihe, aina tärkeä. Mietin mitä minä tarvitsen ja miten sen saan. Raskauden suunnittelu antaa huomattavan lisämotivaation tähän. Viime raskauden ajan terveyteni oli ihan kuralla (pitkä pahoinvointi, laihtuminen, raudanpuute, aineenvaihdunnan ylikierrokset, poskiontelokierre, raskausmyrkytys), ja haluan yrittää ehkäistä moisen kaaoksen uudella kierroksella. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta johonkin voi.

2018

Katsottiin Murun kanssa keskiyön raketteja meidän parvekkeelta - Muru oli kantorepussa, hereillä, ja nauroi ilotulitukselle. <3 Herkistyin kun tajusin, että minulla on nyt tässä lapsi josta niin kauan haaveilin - ja vuoden 2018 vastaanotan lapseni kanssa. ME OLEMME NYT PERHE, eikä se enää muutu, sitä ei voi kukaan enää ottaa meiltä pois! 

Ja entäs se, miten huipputyyppi Muru on! Miten pöhköt jutut hänellä on ja miten iloinen hän on. Tänään hän on murissut  istuessaan potalla, nauranut katsoessaan kattoon, päristellyt iltapuurolla. Vahva läsnäolo, kuvasi eräs kaveri. <3 

Samalla tajusin, että voin fyysisesti todella todella huonosti nyt, ja oikeastaan koko mennyt vuosi oli sitä, välillä aina voin hetken paremmin ja sitten taas mentiin - eikä psyykkisessä voinnissakaan ole oikein kehumista. Vuosi 2018 tuokoon muutoksen! Tein lupauksen: alan voida paremmin.

Muru nukahti rinnalle rakettien katsomisen jälkeen. Nousin kantaakseni hänet makkariin, katsoin meitä peilistä ja totesin, että vuosi 2018 saa tulla, ja tässä se tulee, ja tässä me olemme, ja vuosi 2018 on niin freesi ja samalla täynnä, aivan täynnä väriä. <3

--- 

Hyvää uutta vuotta, lukijat! 

Iltaterkut (muru 4 kk 20 pv)

Illan hämyssä taittelin seuraavan päivän kestovaippaimut; tämä on meditaationi tänään. 

Elämä ei ole silleen auvoa, että terveyteni reistaa yhä ja olen puuskittain tosi ahdistunut. Silleen elämä kuitenkin on auvoa, että oltiin tänään vauvauinnissa, rakkaani nautti ja minä nautin ja molemmat rentouduimme! Saunassa muistelin, miten olin monet kerrat istunut siellä raskausvatsani kanssa. 

(Mietin myös, mistä keksinkin sellaiset stressihärdellit loppuraskauteen, vaikka näennäisesti mitään stressattavaa ei ollut. Miksen relannut kotona ja kylpylässä vaan. Miksi juoksentelin ympäri kaupunkia. Mahdollisessa seuraavassa raskaudessa tajuan pyhittää loppupuolen aidosti levolle. No mutta sitten juoksen esikoisen perässä. ;) )

Arki- ja muun pöhinän keskellä on ihmeellistä ja kummaa välillä tajuta, että minulla on pieni lapsi, velmuilija, varpaansyöjä, vinkuja. Hänen uusin äänensä on vinkuna, kuin kissanpennulla. Samalla hän saattaa vetää suun nauruun, erityisesti silloin kun nostan häntä ja pusutan masuun tai kaulaan. <3 

Muru 4 kuukautta 6 päivää

Elämme herkullisia viikkoja: Muru on oppinut reilu kuukausi sitten nauramaan ääneen. Alkuun hän ei esitellyt taitoaan niinkään äidilleen, vaan muille: kummille, tädille, mummulle, lapsenhoitajalle, terveydenhoitajalle, kerhokaverille. Ihan hiljattain hän on alkanut hekotella myös minun kanssani kahden ollessaan. Minun on aina silloin pakko itsekin nauraa! Koskaan ei tiedä etukäteen, mikä juttu on murusta naurun arvoinen. Yhtenä taannoisena päivänä riemukas hehetys esimerkiksi alkoi, kun taputin murun käsillä omia, ulkoilun jäljiltä viileitä poskiani. 

Muru on nyt vähän flunssainen; viime yönä herättiin ties kuinka monta kertaa. Eilen palattiin todella rankalta viikonloppureissulta. Tänään en saanut itse päivälepoa juuri silmällistäkään, mutta olen silti jaksanut puuhata murun kanssa tavanomaiset päivän puuhat ja lisäksi käydä kaupassa, siivota, pyykätä, värjätä hiukset sekä hoitaa murun flunssaa kahdella lämpimällä suihkulla ja yhdellä sipulikääreellä. Ja nyt blogatakin! (Yleensä en kyllä tee enkä pyri tekemään päivän aikana näin paljon, mutta tänään vain tulin tehneeksi.) Enkä koe itseäni nyt illan tultuakaan erityisen uupuneeksi. 

Tietyllä tavalla arki rullaa siis varsin hyvin, vaikka samalla vähintään viikottain kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Kehoni ei vieläkään ole kunnossa ja mielenikin on epävakaa, ja innolla todellakin odotan edes jonkinlaista normalisoitumista näiden suhteen. Edes jossain vaiheessa. Aika pian kiitos, jooko. 

Mutta sitten kaikessa on läsnä tämä ihmettely: Että onkin olemassa tällaista rakkautta! Murulla tällä hetkellä päällä olevan unipuvun merkki on Pikkuset; se lukee saumassa olevassa lapussa. Ja hän on todellakin pikkunen, tuollaisille pikkusille mahtuvat noin pienet vaatteet, hän on pikkuihminen. Ihmeellinen. Rakastan hänet pikkuisiksi murusiksi joka päivä, ilta, aamu ja yö.

Muru 2 kuukautta 22 päivää

Rankka ilta, murulla kova tohotus päällä; hän tarvitsi seuraani ja hympsyttelyä niin intensiivisesti etten ehtinyt itse syödä, saati käydä suihkussa. Murun nukkumaanmenon jälkeen valvoin itse vielä yli tunnin, mitä en yleensä tee - viime päivinä oman ajan kaipuuni on ollut kova, nimenomaan sellaisen valve-oman-ajan. Pääsääntöisesti käytän yksinoloajan lepäämiseen: kun joku vie murun ulkopäikkäreille kantorepulla tai vaunuilla, minä painun äkkiä sänkyyn, säkällä välipalan kautta. 

Terveydentilani on yhä jokseenkin hanurillaan - en halua mennä yksityiskohtiin, mutta on henkisesti rampauttavaa kun kärsin fyysisesti tukalasta olosta kolmatta kuukautta. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kysymys, epämukavasta ja kuluttavasta kyllä. 

Koskahan kirjoitan synnytyksestä? Se on työn alla! Synnytys oli minulle loistava kokemus! 

Kaikkea tätä tässä on paljon, intensiteettiä, härdelliä. Symbioosia; tiedostan tarvitsevani omaa aikaa mutta sydämessäni on iso vastustus siihen, ikävä ehtii tulla jos muru nukkuu yli parin tunnin päikkärit. <3 

Rakkautta on eniten. Kun käyn nukkuvan murun vierelle, myhyän mahdollisimman liki, jotta saan haistella ja pussata pientä päätä. RAKAS! <3 

H kaksi kuukautta ja risat

Koskahan kirjoittaisin ja mitä? 

Meillä on pian nimiäiset. Onnellisempi en ole koskaan ollut, mutta näihin kuukausiin on myös mahtunut yllättävää ja massiivista kropan sekä mielen hajoamista. Intensiivistä niin monella tapaa! Tätähän kyllä toivoin, äärikokemus- ja tunnenarkki kun olen! Vasta parin-kolmen viikon ajan elämä on ollut oikeasti jollakin tavalla järkevää, joissakin raameissa. 

Säännöllisesti se oikein pysäyttää, kun se lävähtää tajuntaan hulina-arjen läpi: Minä olen tullut äidiksi. Minä olen viimein siirtynyt elämänvaiheeseen nimeltä äitiys. Ja se on sanomattoman ihanaa! 

MINÄ TEIN TÄMÄN ITSE, JA NYT OLEN TÄSSÄ. Kanssani on H, joka on maailman ihanin. Kasvava, jokeltava, ilakoiva, tarkkaileva ja touhuava pympyläni on äärettömän, mielettömän rakas. 

Tuhina yössä & äidin ajatukset

Kello on 1:41, H nukahti. Hengähdän ja mietin: EI HEMMETTI MIKÄ ONNELLISUUDEN AIHE tuossa nukkuu! Tajusin äsken, että olen nyt kuusi-nolla onnellisempi kuin olisin ilman H:ta. 

Ymmärsin tänään syvemmin kuin aiemmin, että H on henkilö. Hän on pieni ihminen, ainutlaatuinen arvoitus. Hän kasvaa! Minä kasvatan ja kannattelen, mutta hän kasvaa aivan itse. Minä saan katsella, millainen hän on ja millainen hänestä tulee. Tipunen kuoriutuu. 

On ollut intensiivistä enkä oikein edes tiedä mitä kertoisin. On ollut todella raskasta, totaalisia ääripäitä psyykkis-emotionaalisesti. Fyysisesti toipuilua, hiljakseen, edelleen hyvin verkalleen. 

Älytön onnellisuus ja mykistys päällimmäisinä tänä yönä. 

Sanon: Jos jotkut teistä lukijoista harkitsevat lapsen yrittämistä yksin, ja todella sydämessään kaipaavat omaa tipusta syliin - älköötte empikö! Ja myös: Olkaa nöyriä, olkaa auki. 

Ja myös: Koettakaa kuunnella vaistoa ennemmin kuin neuvoja. Antakaa itsellenne "virheenne" anteeksi, yksi toisensa perään. Niitä tulee! 

Lapsenhankintaan lähteminen oli paras vetoni ikinä! Ja tämä on kreiseintä aikaani ikinä. Muruni on rakkain ikinä ikinä koskaan. 

Laskettu päivä + 2

Hyvää vappupäivää kaikille lukijoille! 

Ostin meille tällaisen! Vuoden kuluttua pallon valinnassa huomioidaan myös H:n mieltymykset. 

Tänään teki mieleni, kolmen kotoilupäivän jälkeen, nähdä vähän ihmisiä. Sopivasti näinkin, paria kaveria, syrjässä isoimmasta vappuhumusta. Kelasin, että ensi vappuna sitä pyöritään täällä (tai jossakin) lähes vuoden vanhan H:n kanssa. Huisia! 

Tilaamani ihana kantoliina saapui, tänään avasin sen postipaketista ja ihailin. Ihana ihana! NIIN HIENO!! Pian siihen kiedon H:n! 

Tänään tuntuu hippusen flunssaiselta. En haluaisi synnyttää kipeänä, ja kipeänä olo on tietysti muutenkin mälsää, joten koetan tehoparantaa itseni. 

Supistuksia? Hiukan lisääntyvästi, mutta edelleen vaatimattomia. Saa nähdä tuleeko H rytinällä sitten kun päättää. Hän touhuaa ja myllää! Ehkä hän ei erityisemmin välittäisikään syntyä, vaan jäädä kohtuun bilettämään?

Rakkauteen pakahtumista. Syvää  ja avaraa sielun onnellisuutta, vaaleansinistä, taivaansinistä. Rauhoittumista kotiin; ei kiire mihinkään, emme tarvitse enää mitään. Samalla malttamatonta odotusta, maagiset päivät!

Raskauspäivitys rv 34+0

Tasaviikkoja taas! Aika kivat viikot, uudet ja freesit. Pidän numerosta 34.

Viime päivinä on tehnyt mieli raportoida koko ajan. Tekee myös mieli avata itseä enemmän ilolle, uusille tuulille ja ihmisille... Vaikea selittää, mutta olen kokenut keventymistä ja aukenemista, ja toisaalta päättäväisyyttä jättää elämässäni yhä vähemmälle huomiolle ja energialle kaikki sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät tunnu enää niin hyviltä.

Olen toisaalta jo valmiiksi ikävöinyt masua (miten voin elää sitten kun H on syntynyt, ajattelin että minulla olisi tämä masu ikuisesti!), toisaalta taas ajatellut lämmöllä sitä että pääsen palautumaan, harrastamaan sellaista liikuntaa joka ei ole raskaana mahdollista - ja maistelemaan viiniä, sushia...

Tämä raskauden loppuaika tuntuu niin erilaiselta, muuttuvalta, asiat tuntuvat isoilta. Joka päivä on erilainen kuin edellinen. Muutos on käsinkosketeltava puoliksi järjestellyissä vauvanvaatelaatikoissa; siinä miten mieleni on vielä vähän pihalla siitä, missä oikeastaan asumme. Miten isoa on tämä kaikki kaikki! Ja miten pientä kuitenkin kaikki paitsi H.

H tuntuu niin lähellä olevalta, kun hän vaikkapa pyöräyttää jotakin raajaa kättäni vasten, villiintyy lämpötyynystä tai muuten vaan aloittaa iltatouhunsa - tai säpsähtää kun kolistelen astioita. Haluan silitellä häntä, olla koko ajan lähekkäin. Huomaan hänet koko ajan. Rakastan häntä niin paljon! Hän on niin iso iso asia, niin käsittämättömän tärkeä ihminen.

Iltaisin H punkee ja saa mamalle aikaan tukalan olon, kun myös närästys tuntuu ilta-aikaan korostuvan (vaikkei kovin voimakasta ole). H:n jalat(?) painautuvat välillä voimakkaasti virtsarakkoani vasten, mikä tuntuu iih vähän ikävältä. "Voi H, äidin virtsishäirikkö", sanoi eräs ystävä. Muunkinlaista pientä loppuraskausvaivaa on ilmaantunut, mutta lievää vain. Lonkat eivät enää kipuile! Onneksi sitä ei kestänyt kauan; lempeä liikunta auttaa ja terveenä on ihana olla.

Vielä kerran: Rakastan H:ta! Rakastan elämääni nyt ylipäätään. On suunta, ja se on ihana suunta. On H! Mutta on muutakin. Olen minä! Ja olen onnellinen. Pitkästä aikaa todella, vakaasti, pysyvänlaisesti onnellinen.

Kallein aarteeni H:n jälkeen: bola-pallo! 

My little breechling

Perätila. Ensin se kuulosti kliiniseltä ja leimaavalta, mutta olen sittemmin pureskellut niin ilmiötä kuin termiäkin, ja nykyisillä viikoillani (33+4) kyseistä sanaa kyllä jo käytetään.

H on ollut monia monia viikkoja (tai "koko raskauden", siis ainakin niin kauan kuin minulla on ollut hänen asennostaan hajua) välillä poikittain ja välillä jalat alaspäin. Tammikuun lopun ultrassa hän istuskeli niin ikään pystysuorassa. Enimmäkseen hän tuntuu viihtyvän vinottain niin että jalat ovat aika selvästi alempana kuin pää, potkut tulevat alavatsalle oikealle. 

Iltaisin muru touhuaa ja punkee itseään enemmän poikittain. Silloin yläpää on selvästi toisella sivulla ja alapää toisella. Useimpina aamuina pikku pää löytyy taas napani yläpuolelta, tai ainakin luulen että se on pää. Toisaalta tuntuu kuin H:lla olisi raajoja kuin mustekalalla, ja yhtä pitkiä: jos pää on tässä ja jalat tuolla, miten kädet ulottuvat tuonne - vai ovatko ne kädet? Jokin H:n osa krupsii nimittäin välillä vatsan sivua vasemmalta, melko ylhäältä, ja tämä krupsinta tapahtuu kaukana oletetusta päästä. Joskus taas tuntuu kuin keskellä olisi pää ja kummallakin sivulla yksi peppu... Miten päin muruseni on?

Terveydenhoitajillekin H:n asento on ollut mysteeri, ja tämän sekä lyhyen sf-mitan johdosta minulla on siis ensi viikolla aika ultraan asennon ja koon tarkistukseen. Minulle tuli aluksi lähetteestä lannistunut olo, ehkä siksi että tämä on eka kerta kun jostakin poikkeavasta on viitteitä. Koen kyllä, että kaikki (kivuton ja riskitön) tarkistaminen on sinänsä hyvästä. 

En halua käyttää ilmaisuja "väärin päin" tai "oikein päin", sillä vauvelit ovat niin päin kuin ovat, tietynlainen asento vain olisi optimaalinen syntymisen kannalta. Lähtökohtani on joka tapauksessa alatiesynnytys, ellei sitä todeta H:n kannalta vaaralliseksi.

Muru ehtii vielä käännähtää spontaanisti, ja lisäksi uskon että avun voi saada niin pehmeistä keinoista kuin lääkärin tekemästä ulkokäännösyrityksestäkin, tai näiden yhdistelmästä. Oma kehoni on palautumassa sairastelukierteestä, eikä olisi ihme jos lantioni pehmytkudoksissa olisi jumeja, jotka hankaloittaisivat H:n kääntymistä.

Viime päivät olen hoitanut meitä hellällä lantionseudun availulla (sauna on tähän ihana apu), etunoja-asennoilla, parilla Spinning Babies -harjoituksella sekä lämpötyynyllä. Viimeksi mainittu on ollut H:n suosikki - ensimmäisillä kerroilla hän villiintyi lämmöstä. Sen touhuamisen seuraaminen oli liikuttavaa ja hihityttävää. <3 Oletus on, että lämpötyynyn pitäminen alavatsalla houkuttelisi vauvaa tuomaan päänsä alas lämpöä kohti. Jos ei houkuttele, lämpö kuitenkin rentouttaa kudoksia, mikä tekee kääntymisen pienelle helpommaksi.

Jos ultrassa todetaan perätila, aika ulkokäännösyritykseen tullee raskausviikolle 36. Ultrassa saattaa myös selvitä, onko olemassa jokin selkeä kääntymisen estävä tekijä.

Saanko esitellä petikaverimme: harso ja lämpötyyny! 

Samaan tapaan kuin kiireen tuntuni kodin laittamisesta suli hiljattain pois, myös levottomuuteni H:n asennon suhteen on haipunut. Muru jää siihen asentoon kuin jää, vaikka nyt projektina onkin rohkaista häntä kääntymään. Spinning Babies -sivulla käytetään suloista termiä breechling ("your breechling"). Saatan olla hormoniherkkänä, mutta minusta tuo sana henkii rakkautta ja hyväksymistä: olet rakkahin muruseni ja pääset pian syliini, ja olet erityinen ja aivan ihana siellä juuri noin päin! <3 

Kaksi kuukautta laskettuun aikaan

...Ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa sitä kuin SAIKULLE jääminen! Poskiontelo-ongelmista ja yleisestä uupumuksesta tärähti sairaslomaa äippäloman alkuun asti - mistä olen pöllämystynyt, sillä odotin saavani korkeintaan viikon saikkua. Siis erittäin tyytyväinen kyllä olen! Tänään jätän työpaikan taakseni epäuskon vallassa - miten olenkaan tätä odottanut! Olen ollut sangen uuvuksissa viime viikot. Tästä alkaa oma aikani, minun ja H:n oma aika sekä uuden kodin rauhallinen laitteluaika. Parasta, parasta, aivan parasta. Huhhuh, puhhuh. Rakkautta kaikille!

Raskauspäivitys rv 30+5

Humpsahdettiin viimeiselle neljännekselle! Päätin, että se on rento neljännes. Rento loppuraskaus. <3 Nyt rentoilu jo ihan oikeasti onnistuu, kun muutto on ohi. Montako ihmistä tarvitaan avustamaan yksinodottajan muutossa raskausviikolla 30? Aika monta, ja ihania ihmisiä ovatkin, olen niin kiitollinen heille! Tietysti purkupuuhaa on vielä moneksi viikoksi, joten tehokas avun nakittaminen jatkukoon. Myös hankintoja uuteen kotiin täytyy vielä pohtia ja tehdä.

Nyt ajankohtaista:

• Masu on äkkikasvanut, niin kuin se näemmä aina viiden viikon välein tekee (20, 25, 30). Olen nyt ekoja kertoja huomannut että se tulee tielle, kun vaikkapa avaan jääkaappia tai mappia. Se tuntuu selvästi nukkumaan mennessä, herätessä, jumpatessa.
• Välillä lantionpohjassa tuntuu varsin epämukavaakin painetta ja virkkuukoukkumaisia pystysuoria "langankiristyksiä", erityisesti kävellessä.
• Supistusherkkyys on lisääntynyt, ja aivan kiistatta edelleen painottuu psyykkisesti stressaaviin tilanteisiin - kun mietin ankarasti jotakin, kun töissä on liikaa asioita, kun on kiire tehdä jotakin tai mennä jonnekin. Esimerkiksi kävelylenkki ei supistuta, koska minulla ei ole silloin kiire, vaikka omasta halustani saatankin kävellä ripeästi. Bussipysäkille myöhässä kipittäminen supistuttaa. Tämä on kohdun ja H:n tapa pyytää lisää leppoisuutta, ja pyrin sitä antamaan niin paljon kuin voin. En ylipäätään jaksa tällä hetkellä tehdä kovin paljon mitään, en fyysisesti enkä kognitiivisesti.
• Lonkat ovat vähän kipuilleet, mutta tämä ei ole minulle tavatonta raskautta edeltävältäkään ajalta. Itse asiassa olen mykistyneenä kiitellyt kehoani siitä miten hienosti se on raskauden kantanut, vaikka olen erinäisten huonovointisuuksien, toistuvan flunssailun ja aaltoilevan jaksamattomuuden vuoksi laiminlyönyt liikuntaharrasteitani pahoin.
• Nälättää aiempaa enemmän, ja myös herkutteluhimoja on hiukan ollut, oikeastaan ekaa kertaa koko raskaudessa. Tarkoitan nyt makeita höttöherkkuja - en sämpylöitä, mangoja ja appelsiineja.
• Alan olla lähtöpainossa! Siis olen nyt saavuttanut, ja todennäköisesti jo pienesti ylittänyt (se nähdään ensi viikon punnituksessa) raskautta edeltäneen painoni. Tuota noin, oli jo varmaan aikakin.
• H on ollut jo muutaman viikon putkeen jalat alaspäin ja tumpsutellut tasaisesti lantionpohjaa. Pään tunnen usein ylävatsalla. Asentoa aletaan virallisesti seurata neuvolassa vasta ensi viikon käynnistä eteenpäin, mutta viimeksi (31.1.) terveydenhoitaja kertoi hänen olleen pää alaspäin. Tuolloin en itse vielä tuntenut hänen asentoaan, ja potkut tuntuivat tulevan milloin minnekin.
• Työssäoloviikot vähenevät ja vähenevät - ja oi kun ne jo loppuisivat!
• Mielessäni on ollut kevät ja kesä. Rakastan auringonpaisteen lisääntymistä.

Pyykkisavotan ihkuterkut (rv 28+0!)

Tiedote: Nyt on kaikki H-pyykki pesty! Uuteen kotiin kaikenlaista hankittu, sopivasti pakollista ja sopivasti luksusta. Äitiysetuudet haettu. Flunssasta toivuttu. Vihdoin myös somessa raskauskaapista tultu. H potkii, H on muru. Elämä on tosi hyvin! <3