17 päivää minä ja H

Kiitän kaikkia onnitteluista ja ihanista kommenteista - sekä myös niistä lämpimistä ajatuksista, jotka eivät saaneet muotoa kommentiksi asti! <3 <3 <3 

On ihmeellistä, että minulla on H. Tänään olimme ensimmäistä kertaa kaupungilla, ja tajuilin sitä että mukanani oleva vauva on omani. Istuimme ihan rauhassa lounaskahvilassa; hengähdin, söin, imetin, vaihdoin vaippaa, imetin taas, juteltiin. Lähdettiin liikkeelle, piti pysähtyä taas syömäpuuhiin. Nautin hitaudesta - ja huomasin, että on pakko olla hidas. En pysty olemaan nopea, eikä H:kaan sitä minulle mahdollista. Ostin kauniin vaatteen huomisiin kuvauksiin - H:lla on aika valokuvaamoon! <3 

Ja hänen järkyttävän nopea kasvunsa! Ensin olin shokissa, nyt olen vähän tottunut siihen että muru kasvaa. Sehän hänen tehtävänsä on. <3 Neuvolasta sataa kehuja tämän tehtävän mallikkaasta täyttämisestä. Pienimpiä bodyja, haalareita ja yhdet pöksyt olemme jo poistaneet käytöstä. Toisaalta kasvu tuntuu myös laantuneen ensimmäisten kahden viikon jälkeen. Ei kasvu oikeasti ole laantunut, mutta harppaukset tuntuvat nyt jo jotenkin pienemmiltä.

Tärkeintä on yhdessäolo. Rakkaani on ihana, kun hän herää. Hän alkaa ensin kohotella kulmiaan (silmät kiinni) ja mutristella suutaan. Sitten hän ääntelee, alkaa ojennella päätään ja käsiään ja pikku hiljaa availla silmiään. Yöunilta hän herää yleensä vallan kiireettä, katsellen. Hän nauttii siitä että katselen aamua hänen kanssaan, olen lähellä, pussaan ja jutustelen. 

Hän on todellakin maailman kaunein lapsi, uskomattoman kaunis. Tähtisilmä, sanoo mummu.

Muru katsoi minua ensimmäisen kerran silmiin kymmenen päivän iässä! Nyt hän tekee sitä jo usein. Tänään hän katsoi ensimmäisen kerran suoraan kohti kotiimme tullutta vierasta! Eteisessä, sylistäni käsin - ihan oikeasti käänsi päänsä vieraan suuntaan ja katsoi suoraan päin. Äitini sanoi myös, että eilen H käänsi hänen sylistään katseensa minun suuntaani kuullessaan ääneni. 

Minun terveydentilani on ollut hanurillaan - tämä alkoi jo vähän ennen synnytystä ja jatkuu yhä - mutta nyt on ollut sen suhteen pari oikeasti parempaa päivää. Olen jaksanut tehdä muutakin kuin odottaa seuraavaa tilaisuutta ummistaa silmät. Olen itkenyt taas enimmäkseen rakkaudesta, en väsyepätoivosta. Äsken iltaimetellessäni ja tukevaa iltapalaa popsiessani - kylässä käyneet kaverit mahdollistivat minulle iltapalan laittamisen - ajattelin, että tätä se onni on.

On yhä kyllä kuormitusta, fyysistä ja henkistä. Olen toipilas, niin kuin terveydenhoitajani sanoi. Olen ollut vallan lopussa.

Ja on suuri rakkaus.

Orastava vauvaelämä ja ihmeellisyys.