Raskauden laskennallinen puoliväli ylittyi, ja samalla maha pompsahti esiin! Nyt sitä ei voi enää piilottaa, sillä se on kaiken aikaa kiinteä. Se tuntui todellakin muuttuvan kiinteäksi juuri rv 20+0, toissapäivänä. Ystävä kertoi saman päivän iltana takuuvarman keinonsa erottaa raskaana oleva muuten vaan vyötäröltä pyöristyneestä: halaa henkilöä läheisesti, niin tunnet onko vatsa kova. Toimii minun kanssani nyt ensi kertaa! Tosin ihmiset eivät vieläkään masustani tahdo uskoa, että puolivälissä mennään.
Tänään rv 20+2. H:n potkut ovat reipastuneet ja syklittyneet: huomaan, kun hän herää tai nukkuu. Eilen illalla makuulle käytyäni häkellyin ja riemastuin potkujen voimasta. Tänäänkin uuvuttavaa työpäivää ovat sulostuttaneet H:n topakat ilmoitukset. Ne vahvistuvat ihan joka päivä! Kun on tottunut yhteen voimakkuuteen ja alkanut jättää potkuja välillä huomiotta, tulee taas lisää ytyä. Tämä on niin ihanaa! Pitää ajatukseni olennaisessa.
Haluaisin pysäyttää ajan - tähän kun H potkii näin kovin, on minuun selvästi kontaktissa, on sisälläni. Voin hyvin ja jaksan tehdä asioita; on vielä tuttuja jotka eivät ole kuulleet uutista; olen saamassa takaisin hyvää unirytmiäni jonka stressivalvominen oli sekoittanut. En ole enää niin surullinen ja yksinäinen eron jäljiltä, olen taas enemmän tasapainossa ja kasvot kohti valoa. Pari viikkoa sitten aloitin mammaverkostoitumisen somessa. Ja se tuntui vähintään yhtä jännältä kuin nettitreffit! En ole koskaan aikaisemmin tietoisesti etsinyt ystäviä netistä. Jos joku teistä lukijoista muuten haluaisi tutustua minuun kasvotusten, huikatkaa ja mennään (mamma)kahville!
Olen taas kerran kohdassa jossa mietin antautumista, sitä että ei vastusta asioita. Rakastan suunnitelmia ja syytän helposti itseäni, kun suunnitelmani eivät toteudu. Olen kyllä etenkin viimeisen vuoden aikana oppinut antamaan itselleni paljon armoa, rakkautta ja lempeyttä. Silti morkkis hiipii niskaan säännöllisesti - liittyen esimerkiksi siihen että söin alkuraskauden pahoinvoinnin (joka siis jatkui noin viikolle 16) aikana niin huonosti, valvoin kun olin stressaantunut, en ole liikkunut kyllin... Puhumattakaan töistä, raha-asioiden hoitamisesta ja vapaa-ajan velvollisuuksista (mikä kerrassaan ikävä sanapari muuten, sillä eikö vapaa-ajan tulisi olla nimenomaan velvollisuuksista vapaata).
Viime päivinä olen kuitenkin tuntenut tuulahduksia rauhasta ja siinä kellumisesta. Erilaisia lapsia kaduilla katsellessani olen alkanut tuumailla, että H:sta tulee sellainen lapsi kuin tulee, melko pitkälti riippumatta siitä mitä nyt raskausaikana teen tai en tee. Tiedän olevani parhaani yrittävä, kerrassaan hieno odottaja ja äiti. Alan pikku hiljaa rentoutua tämän tiedon syliin.
Haluaisin nyt lisää rauhallista aikaa, kehon ja mielen huoltamista, H:n kanssa kommunikointia ja ei-juuri-minkään-tekemistä. Ainakin töiden puolesta elämä rauhoittuu ja muuttuu huomattavasti - ja pysyvästi - miellyttävämmäksi vuodenvaihteen jälkeen, mikä on hyvä! Olen harkinnut pientä lomamatkaakin, parhaassa seurassa eli H:n kera. Katsotaan. Rauhallisen oman ajan vastapainoksi tarvitsen myös kylliksi lämpimiä kohtaamisia ihanien ihmisten kanssa, jotta en yksinäisyyshöperöidy.
Tänään tärkeintä: tänäkin iltana aikaisin nukkumaan.
Rakenneultra on ylihuomenna. Onneksi, viimein!