Jouluhöpö

Tänä vuonna minusta on kuoriutunut otsikon kuvaama olento! Kuukausi sitten junassa istuessani tajusin jouluun olevan tasan kolme kuukautta - ja kuuntelin lopun junamatkaa vetistellen joululauluja. Pyysin äitiä leipomaan pipareita lokakuussa. Liikutun joka kerta kun puhallan kynttilän sammuksiin ja haistan kytevän sydänlangan käryn. Kun ajattelen jouluruokia, minut valtaa niin ikään kiihkeä lämpö (vaikka en todellisuudessa söisi melkein mitään, jos juuri nyt istuisin joulupöytään). Se, että joulu tulee pian, on nyt vain kestämättömän ihanaa ja aivan jatkuvasti hymyilyttävää!

Olen aina pitänyt joulun tunnelmasta sinänsä, perhepiirissä rentoilusta, käpertymisestä. Viime vuosina tätä juhlaa on kuitenkin sävyttänyt myös syvä sisäinen tyhjyys, jota sivuan esimerkiksi täällä. Kaksi vuotta sitten vietin osan joulusta ystäväperheiden seurassa paitsi vauvaenergian ja läheisyyden, myös kuristavan yksinäisyyden ympäröimänä. Vuosi sitten olin rakastetun kanssa, mutta silti joulussa oli jotakin ahdistavaa, jokin aukko.

Nyt edessäni on sielullisesti täyteläisin joulu aikuisiällä koskaan! Olen aloittanut siitä iloitsemisen hyvissä ajoin. Kuusen vierellä lahjoja avaamassa olemme pian minä ja H. 

Lahja äidilleni!

Toivotan lukijoiden joukossa mahdollisesti piileksiville joulufanaatikoille ihanaa, tonttulakinpunaista, pörrösukanpehmeää, glöginlämmintä joulun odotusta! Teille kaikille muille palaan toivottamaan tätä puolentoista kuukauden kuluttua.

--

P.S. Tänään plussauutisia Famnen redo:ssa! Erään toisen itsellisen hoidoissakävijän matka mamaksi. Ahihi, en kestä miten kivaa!