Tämä on ikään kuin vanhan blogini aihepiiriä, mutta vanhan blogin aikaan tämä kärsimys oli minulle niin oma, etten olisi ehkä pystynyt postaamaan tällaista artikkelia.
Psykologi Johanna Repo kirjoittaa Simpukan sivuilla siitä, mitä mielenterveysalan ammattilaisen tulisi ottaa huomioon tahattomasti lapsettomia ihmisiä kohdatessaan. Juttu on mielestäni erittäin hyvä, vaikka samalla se surullisesti sisältää vain perusasioita, jotka jokaisen ammatti-ihmisen tulisi kyllä tietää jo. No, eivät tiedä.
Itse kohtasin jutussa mainittuja suhtautumistapoja sekä ammattilaisten että ystävien taholta toistuvasti, jos uskaltauduin avautumaan lapsenkaipuustani. Ei ihme etten menneinä vuosina tahtonut puhua siitä monille, ei ihme etten kokenut suruni suuruutta oikeutetuksi. Kipuani ei kukaan validoinut! Minun tekisi nyt mieli halata, tsempata ja voimauttaa menneisyyden itseäni: Huuda surusi ääneen, vaadi sille oikeutus, pidä meteliä!
"Ikärasismia" kohtaan muuten edelleen: Useampikin on kysynyt, miten päädyin näin nuorella iällä näin erikoiseen ratkaisuun. Nuorella?! Erikoiseen? Tämä ei ollut minulle tässä kohtaa pelkästään luontevin mahdollinen, vaan ainoa mahdollinen ratkaisu. Odottaminen ei ollut minulle enää millään tavalla vaihtoehto, ja tuntuu absurdilta - sekä myös loukkaavalta - että joku heittelee sitä ilmaan 'polkuna, jonka olisin voinut valita'. En olisi!
Lisäksi: Kun takana on kymmenen vuotta riipivää lapsen kaipaamista, on merkityksetöntä, onko edessä vielä yhtä monta biologisesti potentiaalista lisääntymisvuotta. Ei lämmitä, että voisin saada lapsen vielä kymmenenkin vuoden kuluttua, jos olisin halunnut sen jo kymmenen vuotta sitten.
Tahattomasti lapsettomat ovat, kuten Repo toteaa, kasvava mielenterveyspalveluiden asiakasryhmä erityisine piirteineen ja tarpeineen. Lisäksi ryhmän sisällä on vähemmistöjä, joilla on vielä omia piirteitään ja tarpeitaan. Yksi vähemmistö ovat elämäntilannelapsettomat - joita artikkeli ei muuten edes mainitse, mistä kyllä lähtee allekirjoittaneelta asiallinen palaute kirjoittajalle.
Tällaista tänään. Ugh, olen puhunut! Olen myös itkenyt sekä omalle menneelle kärsimykselleni että kaikkien niiden kärsimykselle, jotka tuota surua vielä joutuvat käymään läpi. Olen tuntenut halua taistella kaikkien tahattomasti lapsettomien puolesta ja puolustaa heitä urpolta kommentoinnilta, niputtamiselta, vähättelyltä ja kaikelta yleisesti hanurista olevalta käytökseltä, koska he ansaitsevat vain ja ainoastaan empatiaa.
Kiitos ja hyvää yötä!
P.S. Kommentit tervetulleita. :)
P.S. Kommentit tervetulleita. :)
Ah, kiitos postauksestasi sekä linkistä erittäin hyvään artikkeliin. Ihan samoja kokemuksia kertynyt roppakaupalla viimeisen 15 vuoden aikana. Niin monesti se oman surun jakaminen on päättynyt tunteiden alaspainamiseen, koska läsnäoleva kuuntelija ei ole pystynyt asiaa jakamaan. " No mutta onhan toi adoptio", "maailmahan on lapsia täynnä", "kyllä se vielä tulee" jne. Lista on loputon. Sen verran kertynyt jo agressiota vastaavia kommentteja kohtaan, että alan pelkää kriittisissä tilanteissa ihmisten mielipiteita ja lotkautuksia. Voi kaatua vuosien ajalta ihmisten sanomiset jonkun yhden niskaan. Onneksi olkoon tulevasta pienokaisesta!
VastaaPoista