En ole halunnut selvittää H:n oletettua sukupuolta. Rakenneultrassa (joulukuussa) olin erittäin skarppina tämän suhteen ja suljin silmät aina anturin liikkuessa kriittisillä alueilla. Ylimääräisessä ultrassa (jossa kävin kaatumisen vuoksi viime kuussa; H:lla oli kaikki hyvin) pyysin suorilta lääkäriä kääntämään näytön kokonaan minusta poispäin. Lääkäri kertoi, että ne, jotka eivät halua selvittää oletettua sukupuolta, ovat pieni vähemmistö - ja usein varsin tarkkoja sen suhteen, että eivät sitten todellakaan halua tietää.
Haluan kasvattaa lapseni sukupuolisensitiivisesti ja tiedostan, että
a) sukupuoli ei määritä H:ta ihmisenä
b) syntymässä määritetty sukupuoli ei välttämättä ole hänen oikea sukupuolensa
c) kaikkien syntyvien vauvojen sukupuolta ei edes voida määrittää tytöksi tai pojaksi, ja
d) sukupuolia muutenkin on enemmän kuin kaksi.
Yllämainituista syistä, tai muutenkaan, en ole juuri kelaillut sitä mitä mahtaa H:n jalkojen välistä löytyä. Kyllä se silti kiinnostaa, ja alitajunnassani asia selvästi työstyy.
Isäni on ollut vakuuttunut ensimmäisen lapsenlapsensa tyttöydestä jo vuosia (olettaen että sen ensimmäisen saisin minä eikä siskoni, niin kuin nyt käykin). Äitikin hieman "tytötteli" H:ta alkuraskaudessani, kunnes kehotin häntä lopettamaan. Hän ei voinut olla antamatta joululahjaksi vaaleanpunaista bodya, mutta antoi ikään kuin kompensaationa myös vaaleansinisen pyyhkeen... Äitini puolen suvussa on "totuttu tyttöihin". Suurin osa serkuistani ja heidän lapsistaan on tyttöjä, ja tietysti äiti itsekin on kahden tytön kasvattajana tottunut tyttöihin.
Itselläni oli vuosikausia tyttötoive, kunnes se äkkiä pari kolme vuotta sitten muuttui vahvaksi poikatoiveeksi, ja sen jälkeen suli takaisin "ihan vaan lapsitoiveeksi". Tietyllä tavalla olen ajatellut, että tytön äitinä oleminen olisi minulle luontevinta, kun taas poikalapsen saaminen olisi freesiä ja jännää.
Raskauden aikana minulla on ollut pohjaoletuksena mieto tyttöolo, jonka on välillä hyökyinä peittänyt alleen vahva poikaolo. Kun kuvittelen H:n, kuvittelen vauvan yleensä ilman sukupuolta tai poikana, isomman lapsen taas tyttönä. Rakenneultran jälkeen näin unen, jonka sisältöä en muista, mutta johon sisältyi selkeä varmuus, että H on poika. (Yhdessä rakenneultran printtikuvassa olen itse asiassa näkevinäni vähän pippeliin viittaavaa, mutta oikeastihan en tiedä onko se vaikkapa osa napanuoraa, ja kätilö sanoi että kuvissa ei näy mitään... En missään nimessä halunnut lähteä "mikäs toi on" -kysymyksiin.) Viime viikolla näin toisen poikaunen. Tyttöunia en ole nähnyt.
Nyt kyllä alkaa vähän jänskättää! Hauskaa, että tämä tulee yllärinä. Ihan kohtahan se jo selviää.
Mitenkäs teidän muiden odottajien/odottaneiden mututuntumat, ultraruudun tiirailut ja vauvanhuoneen tapetin värit?
Yllämainituista syistä, tai muutenkaan, en ole juuri kelaillut sitä mitä mahtaa H:n jalkojen välistä löytyä. Kyllä se silti kiinnostaa, ja alitajunnassani asia selvästi työstyy.
Isäni on ollut vakuuttunut ensimmäisen lapsenlapsensa tyttöydestä jo vuosia (olettaen että sen ensimmäisen saisin minä eikä siskoni, niin kuin nyt käykin). Äitikin hieman "tytötteli" H:ta alkuraskaudessani, kunnes kehotin häntä lopettamaan. Hän ei voinut olla antamatta joululahjaksi vaaleanpunaista bodya, mutta antoi ikään kuin kompensaationa myös vaaleansinisen pyyhkeen... Äitini puolen suvussa on "totuttu tyttöihin". Suurin osa serkuistani ja heidän lapsistaan on tyttöjä, ja tietysti äiti itsekin on kahden tytön kasvattajana tottunut tyttöihin.
Itselläni oli vuosikausia tyttötoive, kunnes se äkkiä pari kolme vuotta sitten muuttui vahvaksi poikatoiveeksi, ja sen jälkeen suli takaisin "ihan vaan lapsitoiveeksi". Tietyllä tavalla olen ajatellut, että tytön äitinä oleminen olisi minulle luontevinta, kun taas poikalapsen saaminen olisi freesiä ja jännää.
Raskauden aikana minulla on ollut pohjaoletuksena mieto tyttöolo, jonka on välillä hyökyinä peittänyt alleen vahva poikaolo. Kun kuvittelen H:n, kuvittelen vauvan yleensä ilman sukupuolta tai poikana, isomman lapsen taas tyttönä. Rakenneultran jälkeen näin unen, jonka sisältöä en muista, mutta johon sisältyi selkeä varmuus, että H on poika. (Yhdessä rakenneultran printtikuvassa olen itse asiassa näkevinäni vähän pippeliin viittaavaa, mutta oikeastihan en tiedä onko se vaikkapa osa napanuoraa, ja kätilö sanoi että kuvissa ei näy mitään... En missään nimessä halunnut lähteä "mikäs toi on" -kysymyksiin.) Viime viikolla näin toisen poikaunen. Tyttöunia en ole nähnyt.
Nyt kyllä alkaa vähän jänskättää! Hauskaa, että tämä tulee yllärinä. Ihan kohtahan se jo selviää.
Mitenkäs teidän muiden odottajien/odottaneiden mututuntumat, ultraruudun tiirailut ja vauvanhuoneen tapetin värit?
Tämä sattuu olemaan hyvinkin ajankohtainen postaus, sillä minulla oli rakenneultra tänään (kaikki hyvin! :)) ja sain myös tietää vauvan sukupuolen, ihan omasta tahdosta. Olin koko elämäni luullut että jos joskus saan lapsen, niin en tule kysymään sukupuolta etukäteen, koska se ei ole tärkeä. Nyt kun "shit got real" niin halusin kuitenkin tietää, ja tunnen siitä halusta jopa vähän häpeäkin, koska niin kuin kirjoitit, sukupuoli ei vielä kerro lapsesta mitään. Syyt miksi halusin tietää ei kuitenkaan ollut vaatteiden värivalinta tai autojen/nukkeiden hankinta, vaan nämä:
VastaaPoista- Luulen, että synnytyksessä on jo ihan tarpeeksi yllätyksiä, enkä halua käyttää ensimmäiset tunnit lapsen kanssa sukupuolen miettimiseen (koska luulen että näin kävisi sen jos saisin tietää sukupuolen vasta silloin).
- Tieto tekee lapsesta entistäkin todellisemmaksi, mikä auttaa minua käsittelemään tätä valtavaa elämänmuutosta.
- Nimen valinta kai pitäisi helpottua, mutta ei se ole ainakaan vielä yhtään helpottanut. :D
Olen muuten ihan samoilla linjoilla sinun kanssasi nuo abcd-kohdilla. Haluan olla ensisijaisesti lapsen äiti, enkä pojan tai tytön äiti.
Onpas hauska että kirjoitin postauksen joka on näin ajankohtainen sulle! Kiva kuulla sun ajatuksia. Ja hyvä kuulla että sun katkarapusella ultrassa kaikki hyvin. :) <3
PoistaMulle on ollut alusta asti aivan selvää että en halua tietää, mutta ymmärrän "häpeäsi", koska itse tunnen pientä kiusaantuneisuutta jo siitäkin, että olen ylipäätään utelias tästä. :D Mutta onhan se yksi selkeä fyysinen ominaisuus lapsessa, ja oman lapsen fyysiset ominaisuudet ovat kiistatta kiinnostavia, vaikka eivät määritäkään häntä ihmisenä. Hiusten väriä jännitän yhtä lailla.
Eräs tuntemani pariskunta "ei halua kertoa" lapsen oletettua sukupuolta, mutta sisustaa avoimesti huonetta vaaleanpunaisella. Musta se on huvittavaa... Ja aiivan toisesta maailmasta kuin missä itse elän. :P
Mulla ei ollut mitään tyttö- tai poikaoloja, mutta halusin kyllä sukupuolen tietää kun se oli mahdollista. Syyt oli pitkälti samoja kuin edellisellä, se toi jotenkin lapsen lähemmäksi ja todellisemmaksi kun osasi kuvitella pientä tyttöä tai poikaa ja tosiaan miettiä niitä nimiä. Toki tiesin ettei se veikkaus mitenkään satavarma ole ja pidin mielessä että yllätys saattaa silti olla luvassa. Molemmilla kerroilla ultra-arvaukset osui kyllä oikeaan. Ei mulle sinänsä mitään väliä ollut kumpi tulee. Tyttöä toivoin ehkä vähän, jotta saisin suvussa kulkeneen nimen antaa eteenpäin, mutta en mä sillä tavalla ajattele että pojan kanssa saa sit leikkiä autoilla ja riehua ja tytön kanssa leikitään rauhallisesti nukeilla ja prinsessaa. Ollaan aina ostettu ihan kaikenlaisia leluja ja lapsi on saanut sit ihan itse päättää millä leikkii, kavahdan aina tyttöjen ja poikien leluihin jakamista (ja sitä värikoodausta kun kaikki on aina pinkkiä tai sinistä). Meille tuli sit tyttö, joka 3-vuotiaana tykkää pinkistä ja leikkii autoilla ja supersankaria, kuopuksen mieltymyksistä en vielä tiedä. :)
VastaaPoistaMä koen itseni aina tosi ilkeäksi ja suvaitsemattomaksi, kun mä kerron, että en ole sukupuolisensitiivisen kasvatuksen kannattaja. Tai riippuu, mitä sillä sitten milloinkin tarkoitetaan. Mä kutenkin aika paljon korostan sukupuolia omassa elämässäni, mutta olen samalla 100% samaa mieltä siitä, ettei sukupuoli määritä henkilöä ihmisenä. Mä enemmän näen sukupuolen yhtenä luokitteluna kuten vaikka ammatit, vaatekoot, uskontokunnat, koulutustasot, kansalaisuudet, diagnoosit, arvosanat jne. Ne on yhteiskunnan rakenteissa, eikä se yleensä mua häiritse. Yhteiskunnissa on aina luokitteluja.
VastaaPoistaTämä on ehkä vähän hassua, sillä mun yh-äiti oli aikansa radikaali, uhmakas, liberaali ja vaikka mitä muuta, joskaan hän ei oikein koskaan ollut missään kansanliikkeissä mukana, vaan eli vain kaikessa hiljaisuudessa omaa elämäänsä aatteidensa mukaan. Musta tuli sitten kauhean konservatiivinen kersa :-D En tänä päivänäkään ajattele äitini tavoin juuri mistään, eikä me enää keskustellakaan mistään tuollaisista asioista. Ne keskustelut on jo keskusteltu ja ollaan todettu olevamme lähestulkoon kaikesta eri mieltä. Tullaan kyllä muuten hyvin toimeen keskenämme. Ja totean vielä tähän loppuun, että kyllä mulla ystäväpiirissä on todella paljon kaikenlaisia liberaaleja, vasemmistolaisia, "suvakkeja" jne. Vastaavasti ystäväpiiristä löytyy myös sekä kantasuomalaisia että varsinkin ulkomaalaisia konservatiiveja. Olen koko elämäni elänyt jossain ihmeellisessä välitilassa, mikä on aika rankkaakin, mutta tuntuu kuitenkin ns. omalta paikalta. Nämä edellä kirjoitetut jutut ovat varmasti olleet voimakkaasti vaikuttamassa siihen, etten ole päätynyt naimisiin tai varsinkaan hankkimaan lasta yksinäni. On mielenkiintoista lukea toisten erilaisista elämistä <3
Lisään vielä tuohon, että äiti tykkäs kutsua mua poikatytöksi pienenä. Inhosin sitä sanaa. Mähän olin vain mä. Olin todella vilkas ja kavereista monet olivat kyllä poikia. Mua puettiin kierrätysvaatteisiin, mutta kun oli neljä vanhempaa tyttöserkkua, niin sain erittäin paljon punaista ja vaaleanpunaista. Itse tykkäsin tosi paljon mekoista ja hameista. Mulla oli aina pitkä hiukset, jotka leteille tai ponnareille viritettyinä olivat aika räjähtäneitä mun vauhdikkaissa leikeissä. Kiipeilin paljon, missä rikkoutui paaaaaljon sukkahousuja. Lempileluja olivat pehmopupu, pehmonukke, muovinen auto ja puinen "mopo". Päiväkodin lempileluja olivat potkulauta ja rakennussarjat. Kouluikäisenä harrastin kaikenlaista voimistelusta puukäsitöiden kautta tietokonekerhoon. Rakastan edelleen mekkoja ja hameita, jotka yllä vaihdan kätevästi renkaat fillariini ja entisöin huonekaluja. Olen naisvaltaisella alalla. Parhaat ystäväni ovat miehiä. Olen onnellinen, että vanhempani antoivat minulle hyvin perinteisen ja kansainvälisen feminiinisen nimen, eivätkä päätyneet äitini ehdottamaan melko sukupuolineutraaliin luontonimeen. Ajattelen että on parempi tehdä sukupuolia monipuolisemmiksi kuin yrittää (keinotekoisesti) kieltää niiden olemassa oloa. Mutta tarkoitus ei ollut saarnata ;-) Vaan kertoa vaan hieman omasta tilanteesta :-)
PoistaKiitos pitkistä kommenteista, kiva kuulla sun ajatuksia! :) <3
PoistaSukupuolisensitiivinen kasvatussuuntaus ei missään nimessä pyri kieltämään sukupuolten olemassaoloa, vaan päin vastoin mahdollistamaan sen kaikessa kirjossaan ja moninaisuudessaan. Tarkoitus on, että lapselle ei aseteta sukupuoliperustaisia odotuksia, normeja tai rajoitteita. Jos esim. poikani haluaa vaaleanpunaisen paidan, hän saa sen ilman että huomautan vaaleanpunaisen olevan "oikeastaan tyttöjen väri". Jos hän haluaa sinisen traktoripaidan, hän saa sen yhtä lailla.
Jos lapseni identifioituu mutkatta syntymässä määritettyyn sukupuoleensa ja haluaa ilmentää sitä juuri kulttuurillemme tyypillisillä tavoilla (siis olla erittäin 'tyttömäinen tyttö' tai 'poikamainen poika'), tuen sitäkin ehdottomasti, kunhan se lähtee lapsen omasta halusta. Ohjenuorani on, että kaiken tulee lähteä lapsesta yksilönä. :)
Sukupuolisensitiivisyys ei siis ole salaliitto sukupuolten häivyttämiseksi maailmasta ;) vaan turvallinen tila, jossa jokainen saa kokea oman sukupuolensa niin kuin kokee ja ilmaista sitä niin kuin ilmaisee. Käytännön lapsiarjessa aion toteuttaa tätä mm. välttämällä "tytöt ovat tuollaisia, pojat tällaisia" -puhetta.
Joo, olen lukenut jotain tuosta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ja yksi ystävä on sitä tutkinutkin.
PoistaHenkilökohtaisesti mä samaistun ehkä enemmän mannereurooppalaisiin ystäviini. Olen ollut tekemisissä heidän perheidensä kanssa aika paljon. Heidän keskuudessaan esim. tyttöjen pukeminen mekkoihin ja poikien pukeminen konservatiivisiin (kauluspaita yms.) poikien vaatteisiin on yleistä. Lapset nimetään usein perinteisillä raamatullisilla nimillä, eivätkä nimet tyyliin Aino, Kuutti, Aarni, Kirsikka ja Nemo tulisi millään muotoa kyseeseen. Miehen ja naisen roolit perheessä saattavat kuitenkin olla mielenkiintoisen tasa-arvoisia. Muutenkin (meille vieraat) kulttuurit vaikuttavat mielenkiintoisesti niin, että esimerkiksi baletti saatetaan nähdä pojalle upeasti sopivana harrastuksena ja tyttöä saatetaan kannustaa luonnontieteiden pariin. Vaalean- tai kirkkaanpunainen saattaa olla kaunis väri pojalle ja ruskea/musta/harmaa/tummansininen tytölle.
Mun lähipiiriin kuuluu aika paljon ulkomaalaisia sekä Euroopasta että muista maista. Kulttuurit ovat kyllä tosi mielenkiintoisia! Tykkään paljon Pohjoismaista ja meidän kulttuurista, mutta jotenkin mulla vaan säkenöi voimakkaammin muiden eurooppalaisten kanssa. Koen pohjoismaiset kulttuurit ehkä liian vasemmistolaisina ja oudolla tavalla liberaaleina (muodottomina?). En esimerkiksi antaisi poikani pukeutua hameeseen tai mekkoon, kuin korkeintaan johonkin rooliasuun. Paljon muitakin vastaavia asioita on, joissa olisin - ja olen - suvaitsematon tiukkapipo. Kukin tavallaan kuitenkin. Tuttavapiiriini kuuluuu myös mm. katolisia nunnia. Kun kunkin valintoja ja elämäntilanteita miettii, ei voi olla kuin ihmeissään tämän maailman moninaisuudesta ja mahdollisuuksista. Täällä Pohjois-Euroopassa meillä on elitistinen etuoikeus itsemme toteuttamiseen ja oman kuplan rakentamiseen.